Albert Dadas oli maaninen matkamies – Vaellusvietin riivaama mies kolusi eri maita ja oli 1800-luvulla kuuluisuus karkumatkojensa ansioista

Vuonna 1886 ranskalaisessa Bordeaux´n satamakaupungissa sijaitsevan Saint-Andrén mielisairaalan vuoteessa makasi lopen uupunut, 26-vuo­tias mies. Nuorukainen kertoi itkien sairaalan psykiatrille Philippe Tissié´lle pakkomielteisestä halustaan matkustaa.

Albert Dadas´lla oli takanaan rankkoja vuosia, joiden aikana hän oli vaeltanut levottomasti maasta toiseen. Päiviä tai jopa vuosia kestäneille pakomatkoille hän oli lähtenyt hetken päähänpistosta.

Dadas ei ollut ainoa vaellusvietin riivaama ihminen, mutta hän oli ensimmäinen, joka sai lääketieteellisen diagnoosin ”patologinen turisti”. Psykiatrisissa piireissä hallitsemattomaan matkustushaluun viitattiin myös termillä ”dromomania”. Se on yhdistelmä ”dromos”-sanasta, joka tarkoittaa kreikan kielellä ”juoksemista” sekä ”maniasta”.

Kun Albert Dadas´n tapauksesta uutisoitiin sanomalehdissä vuonna 1887, dromomaniasta tuli Euroopassa muoti-ilmiö, joka muuttui varsinkin Ranskassa todelliseksi epidemiaksi.

1800-luvun lopun vaellusbuumi saattaa toisintua nyt, jos korona hellittää otteensa maailmasta. Nähtäväksi jää, olemmeko yhdenlaisen matkustusmanian kynnyksellä. Albert Dadas´lle tosin matkailussa kyse ei ollut mahdollisuudesta, vaan pakosta.

Sairaan isän poika

Jean-Albert Dadas syntyi 10. päivänä toukokuuta 1860 köyhään monilapsiseen perheeseen, jonka miehet työskentelivät kaasuyhtiön palveluksessa.

Äiti Marie kuoli keuhkokuumeeseen jo vuonna 1877, kun Albert oli 17-vuotias, Romain-isä menehtyi neljä vuotta myöhemmin.

61-vuotiaana aivosairauteen menehtynyt Romain Dadas oli monella tavalla sairaalloinen niin fyysisesti kuin psyykkisesti: luulosairas ja ilmeisesti syfiliksen ennen aikojaan riuduttama mies. Jotkut ovat arvelleet, että hänen poikansa Albert oli perinyt taipumuksensa mielenhäiriöihin sekä vaellusvietin isältään.

Albertin matkustusmaniaan saattoi vaikuttaa myös se, että hän oli saanut kahdeksanvuotiaana vakavan aivotärähdyksen pudottuaan puusta. Onnettomuuden jälkeen alkoivat ankarat päänsärkykohtaukset, jotka iskivät myös muutamia päiviä ennen vaellusmanian puhkeamista.

12-vuotiaana Albert Dadas suoritti ensimmäisen katoamistemppunsa. Hän oli vähän aikaisemmin aloittanut työt kaasuyhtiössä, mutta häpyi pian omille teilleen ilmoittamatta mitään työnantajalleen.

Lopulta veli löysi karkulaisen läheisestä kaupungista, jossa Albert auttoi sateenvarjojen kaupustelijaa tämän kärryjen työntämisessä. Nähdessään veljensä Albert räpytteli silmiään kuin olisi herännyt syvästä unesta. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut.

Albertin varttuessa mieheksi vastustamaton vaellusvietti vain paheni ja siivitti nuorukaisen levottomia askelia milloin minnekin. Albert taittoi matkat yleensä jalkaisin – joskus jopa 70 kilometrin päivävauhdilla. Toisinaan Albert päätyi niin kauas kotikaupungistaan, että hänen oli etsittävä tilapäisiä hanttihommia tienatakseen rahat junamatkaan takaisin Bordeaux´hon.

Siististi pukeutunut Albert Dadas vietti pakomatkojensa välillä päällisin puolin normaalia elämää.

Puiston penkiltä putkaan

Matkareitit laajenivat pian kotimaan ulkopuolelle ympäri Eurooppaa. Albert Dadas oli tuttu näky 1800-luvun lopun muodikkaissa suurkaupungeissa ja suosituissa turistikohteissa. Pariisi, Wien, Berliini, Konstantinopoli, Moskova, Alger… Maisemat ja kaupungit vaihtuivat tiuhaan.

Usein Albertin onnistui ylittää valtioiden rajat ilman passia tai henkilötodistusta. Jos hän oli jonkinlaiset dokumentit onnistunutkin hankkimaan, hän yleensä kadotti ne matkan varrella. Albert päätyikin usein poliisin putkaan tai sairaalaan, koska viralliset paperit puuttuivat. Uupunut vaeltaja nimittäin nukkui puiston penkeillä, joista heräsi poliisin pampun kopautukseen.

Tavalla tai toisella yksinäisen vaeltajan onnistui kerta toisensa jälkeen hankkia rahat kotimatkaa varten. Albert oli riittävän tietoinen toimistaan osatakseen pyytää apua myös Ranskan konsulaatista. Tiukan paikan tullen Albert istui kadunkulmassa kerjäämässä tai opiskelijat keräsivät kolehdin hänen auttamisekseen.

Vaellustensa välillä Albert Dadas vietti päällisin puolin normaalin oloista elämää. Dadas´n elämään tutustunut kirjailija Maud Casey on hämmästellyt esimerkiksi sitä, että Albertin onnistui jatkuvista karkumatkoistaan huolimatta säilyttää sama työpaikka vuosikausia. Casey on kirjoittanut Dadas´n elämään löyhästi perustuvan surumielisen, hidastempoisen romaanin Man Who Walked Away.

Albertin perhe-elämästä on muuten vain vähän tietoja. Hän avioitui heinäkuussa 1887 ja pariskunnalle syntyi tytär, joka sai kasteessa nimen Marguerite-Gabrielle. Perhe muutti Bordeaux´sta Pariisiin.

Albertin vaimo kuoli Marguerite-Gabriellen ollessa vasta muutaman vuoden ikäinen, ja eräs lapseton pariskunta adoptoi puoliorvon. Albert kävi tapaamassa tytärtään silloin, kun ei ollut matkoilla.

Erilainen matkailija

Albertin kierrellessä pitkin ja poikin Eurooppaa keskivertoihmisen elinpiiri oli huomattavan rajoittunut. Matkailu oli kallista vain harvojen ulottuvilla olevaa huvia. Massaturismi tosin otti jo ensi askeliaan, kun höyryvoima helpotti matkustamista ja ensimmäiset paketti- ja seuramatkat näkivät päivänvalon.

Ranskassa elettiin 1890-luvulla belle époquen – ”kauniin aikakauden” – kultaisia vuosia. Euroopan kylpyläkaupunkien luksushotellit täyttyivät aristokraateista, uusrikkaista sekä varakkaista porvareista.

Albert oli kuitenkin hyvin erilainen matkailija kuin ökykalliiden turistirysien eliittiasiakkaat. Vaikka hän ei ollut myöskään flanööri, suurkaupunkien ihmisvilinässä kiireettömän itsetietoisesti ajelehtiva urbaani kulkija, niin siististi pukeutunut mies erosi edukseen kaduilla vaeltelevista irtolaisista ja kulkureista, jotka koettiin suureksi sosiaaliseksi epäkohdaksi.

Vauhdikkaita matkatarinoita

Kun vaellusvietti iski Albertiin, järjen ääni sumeni. Riitti, että hän kuuli jonkin mieltään kiehtovan eksoottisen paikannimen, eikä hän aikaillut rientäessään sitä kohti.

Albertin dramaattisin reissu sai alkunsa vuonna 1881. Hän aloitti tuolloin armeijan, mutta karkasi sieltä melkein saman tien. Maaninen matkamies kiisi halki Euroopan kaupungista toiseen.

Silloisessa Itä-Preussissa sijainneessa Posenissa vihainen koira hyökkäsi Albertin kimppuun. Moskovassa hän sai kimppuunsa jotain paljon vaarallisempaa, Venäjän viranomaiset. Tsaari Aleksanteri II oli juuri murhattu ja Albert muistutti epäonnekseen ulkonäöltään murhaan osallistunutta anarkistia.

Viruttuaan kuukausia likaisessa vankilassa Albert päätyi miekoin varustettujen kasakoiden saattelemana maanpakoon Konstantinopoliin. Pahemminkin olisi voinut käydä, sillä osa tsaarinmurhasta syytetyistä hirtettiin.

Monen mutkan kautta Albertin onnistui lopulta palata takaisin Ranskaan. Seikkailujen hurjat yksityiskohdat herättivät myös epäilystä siitä, olivatko kaikki tarinat totta.

Olivatpa huimat retket totta tai fantasiaa, Albert ei kokenut seikkailun huumaa matkoillaan. Mies kärsi vaelluspakosta, joka esti häntä viettämästä normaalia elämää. Vaikka Albert toisaalta rakasti matkustamista ja tarinat kaukaisista maista olivat lapsesta saakka kiehtoneet hänen mielikuvitustaan, hakeutui hän loppuunpalaneena vapaaehtoisesti psykiatriseen sairaalaan vuonna 1886 ja toivoi saavansa apua ongelmaan.

Monen mielestä 1800-luvun mielisairaala oli pelottava paikka, mutta Albert löysi sieltä rauhan sataman. Häntä hoitava psykiatri Philippe Tissié alkoi purkaa potilaansa elämän sotkuista vyyhtiä vaivuttamalla hänet hypnoosiin.

Vaikka Albert ei kyennyt muistamaan valveilla ollessaan menneistä matkoistaan mitään, hypnoosissa hajanaiset muistikuvat alkoivat nousta pintaan. Dadas´n tapaus sekä dromomania kiehtoivat 33-vuotiasta psykiatrian jatko-opiskelijaa siinä määrin, että Tissié käsitteli aihetta vuonna 1887 valmistuneessa väitöskirjassaan.

Mahdollisesti Tissié kiinnostui Albertista myös siksi, että suhtautui itsekin fanaattisesti liikuntaan. Tissié ihaili Albertin kykyä treenata itseään kymmenien kilometrien päivittäisellä kävelemisellä. Tissié oli itse täysin uuden liikuntamuodon, polkupyöräilyn, lumoissa. Hän viiletti jopa potilaidensa luo tekemille kotikäynneille polkupyörällä.

Albertin ja Tissién välille muodostui yhteys. Albert kävi sairaalajaksojensa ja matkojensa välillä tapaamassa lääkäriään vielä vuosikausia sen jälkeen, kun Tissié oli muuttanut pois Bordeaux´sta.

Vaelluspakosta miestä ei kuitenkaan saatu parannettua.

Vaelluspakko siivitti maanisen matkamiehen levottomia askelia kaupungista toiseen.

Syitä etsittiin hysteriasta

Tissié ei kuitenkaan ollut ainoa Albertin tapauksesta kiinnostunut lääkäri. 1800-luvulla tunnettiin suurta mielenkiintoa erilaisia mielenhäiriöitä ja tietoisuuden tilan vaihteluja kohtaan.

Niin kutsuttu hysteria oli aikakauden muotisairaus, ja jotkut lääkärit arvelivat sen voivan laukaista pakkomielteisen vaellushalun. Toisaalta syyksi epäiltiin myös esimerkiksi epilepsiaa.

1800-luvun lopulla pakonomaisen vaeltamisen syitä yritettiin selvitellä lukuisissa psykiatrisissa tutkimuksissa.

”Vaellusvietti lienee herättänyt kiinnostusta erikoisuutensa takia”, Tampereen yliopistossa Kokemuksen historian huippuyksikössä toimiva, psykiatrian historiaan perehtynyt Katariina Parhi arvelee.

Vuonna 1887 ilmestynyt Philippe Tissién väitöskirja voi Dadas´n sensaatiomaiset seikkaulut suuren yleisön tietoisuuteen. Kaikki matkustamiseen liittyvä herätti tuolloin valtaisaa innostusta, ja Albertin uskomattomista karkumatkoista luettiin suurella ihmetyksellä. Erikoinen ilmiö tuntui jopa tarttuvan siitä kuulleisiin ihmisiin ja voidaan puhua jopa pienimuotoisesta dromomania-epidemiasta.

Euroopan villinnyt vaellusvillitys sammui vuoden 1909 paikkeilla yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. Eräs selitys innostuksen lopahtamiselle oli, että massaturismin ensihuuma ja uutuudenviehätys olivat haihtuneet.

Lisäksi ensimmäisen maailmansodan syttyessä liikkuminen Euroopan maasta toiseen ei ollut enää yhtä vaivatonta kuin aikaisemmin.

Dromomania myös katosi tautiluokituksesta 1900-luvun alkupuolella. Käsitykset sairauksista sekä siitä, mikä on normaalia tai epänormaalia muuttuvat maailman muuttuessa. 1800-luvun dromomania oli aikansa peili.

Albert Dadas´n elämää varjostanut ongelma ei ole kuitenkaan täysin kadonnut, vaikka se on nykyään äärimmäisen harvinainen. Hallitsematon vaellushalu, josta käytetään nykyisin nimitystä dissosiatiivinen pakkovaellus, piinaa yhä noin kahta ihmistä tuhannesta.

Pakkovaeltamisen laukaisevia syitä ei vieläkään täysin tunneta, mutta usein taustalta on löytynyt jonkinlainen trauma, ahdistava kriisi tai stressitilanne. Muistinmenetystä voisi selittää jokin niin tuskallinen kokemus, että se halutaan työntää kokonaan pois tietoisuudesta.

Matkainnostusta ilmassa

Korona-aika lamautti nykyisen matkailun samalla tavalla kuin maailmansota aikoinaan. Nyt jos rajoitukset hellittävät, tietynlaista matkahuumaa saattaa taas esiintyä.

Katariina Parhi kertoo, että monet hänenkin omasta tuttavapiiristä kävivät reissussa heti, kun koronatilanne välillä vähän helpotti. On kuitenkin vaikea sanoa, mihin suuntaan tilanne kehittyy tulevaisuudessa.

”Varmaan ensialkuun koronatilanteen helpotuttua ihmiset sukuloivat ja tapaavat kaukana asuvia ystäviään, mikä saattaa aiheuttaa matkustelun lisääntymistä hetkellisesti”, Parhi pohtii.

”Toisaalta tuntuu, että ihmiset ovat nyt kiitollisia vähemmästä: aidosti iloisia, kun pääsevät näkemään toisiaan eivätkä kaipaa niinkään ulkomaille.”

Korona-aikana ihmiset ovat myös löytäneet uudelleen lähimatkailun ilot, raittiissa ulkoilmassa reippailun, kävelemisen ja pyöräilyn. Katariina Parhi näkee, että myös maailman tila on vaikuttanut siihen, miten matkustamiseen suhtaudutaan.

”Vielä kymmenen vuotta sitten matkustelu on varmasti ollut positiivinen asia ja siihen on liitetty seikkailu, elämyksellisyys ja vieraista kulttuureista oppiminen. Tätä tulkintaa on sittemmin alkanut rikkoa ilmastonmuutos, eikä matkustushalua enää tulkita yksinomaan positiivisesti”, Parhi huomauttaa.

Vaikka hedonistinen elämysten etsintä näyttäisikin vähentyneen ihmisten arvomaailman muuttumisen myötä, matkustushalu sinänsä ei ole kadonnut. Joillakin se voi myös muuttua kielteiseksi asiaksi, vaikkei puhuttaisi diagnoosista.

Näin käy silloin, jos levottomasta paikasta toiseen siirtymisestä tulee koko elämää hallitseva asia, joka saa ylivallan ihmisestä ja alkaa haitata muuta elämää, työtä ja ihmissuhteita.

Albert Dadas´kin tunsi itsensä vaellustensa jälkeen vain entistä väsyneemmäksi.

”Albertin pakkomielteiset matkat olivat sisällyksettömiä, vähemmän matkoja itsensä löytämiseksi kuin yritys kadottaa itsensä”, Mad Travelers -kirjan kirjoittaja Ian Hacking analysoi.

Siihen, mikä perimmältään ajoi Albertin liikkeelle ja mitä hän halusi paeta, voi jäädä ikuiseksi mysteeriksi. Kovin onnelliseksi hän tuskin tunsi itseään koskaan.

Myös Albertin tyttären kohtalo oli traaginen. Marguerite-Gabrielle oli 15-vuotias, kun hänet ilmeisesti siepattiin prostituoiduksi valkoiseen orjakauppaan.

Albert Dadas kuoli marraskuussa 1907 pudottuaan kaivoon vain vähän ennen tyttärensä katoamista.

Maaninen matkamies oli suorittanut viimeisen katoamistemppunsa.

Lähteet: Ian Hacking: Mad Travelers. ­Reflections on the Reality of Transient Mental Illnesses (1998), Mark. S. Micale: Hysterical Men. The Hidden History of Male Nervous Illness (2008), Rebecca Solnit: Wanderlust. A History of Walking (2001), Auvo Kostiainen, Janne Ahola, Leila Koivunen, Katariina Korpela & Taina Syrjämaa: Matkailijan ihmeellinen maailma. Matkailun historia vanhalta ajalta omaan aikaamme (2004), Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia (2013 & 2019).