Sotalesken pojan Antero Holman lapsuus on osa sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennuksen historiaa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kun Anna Hanhikangas kymmenisen vuotta sitten huomasi Anteron lapsuudenkodin tulleen myyntiin, hän innostui heti. ”Tämä on ihan omanlainen”, Ola Taipalekin kehuu. © TOMMI TUOMI / Otavamedia
Antero Holman sotaleskeksi jäänyt äiti joutui pulan keskellä rakentamaan perheelle talon yhdessä toisen sotalesken kanssa. Holman omaa elämää isän menetys varjosti vielä aikuisena.

Yksi omenapuista on yhä jäljellä. Se ilahduttaa Antero Holmaa, 78.

Alun perin puita oli pihalla kolme. Sen Antero muistaa hyvin, koska hän oli niitä itse poikasena istuttamassa.

Omakotitalo sijaitsee Harjavallan keskustan kupeessa, toisella puolen jokea. Tämä on Anteron lapsuudenkoti, johon hän muutti talon valmistuttua vuonna 1950.

Nykyiset omistajat Ola Taipale ja Anna Hanhikangas tulevat terassille vastaan ja ohjaavat vieraat avaraan olohuoneeseen. He eivät ole tavanneet Anteroa ennen ja heitä kiinnostaa kuulla, mitä hänellä on kerrottavana.

Tällä talolla on nimittäin tarina, ja ja se on myös sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennuksen historiaa.

Samalla se on tarina isättömäksi jääneestä pojasta.

Sodan runteleman isän pulveripakkauksiin ei saanut koskea

Ensin isä oli koko ajan poissa. Sitten kun hän viimein oli kotona, hän oli hyvin sairas.

Antero Holman isä Kustaa Salminen oli ammatiltaan opettaja. Anteron syntyessä välirauhan aikana vuonna 1940 perhe asui Kihlangin koululla Muoniossa.

Kustaa sairastui ilmeisesti jatkosodan alussa Kiestingissä tuberkuloosiin. Sen jälkeen hän oli sotateollisuuden palveluksessa Oraksen tehtaalla Raumalla.

Sodasta palasi kotiin taudin ja taistelujen runtelema, katkera mies. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Antero ja hänen kaksi siskoaan ymmärsivät, että sairastumisen lisäksi isä oli jäänyt sodan aikana huumekoukkuun. Äidin rintamalle lähettämät vaatteet vain oudosti katosivat – luultavimmin isä vaihtoi niitä amfetamiiniin ja pervitiiniin – ja sodan jälkeen isällä oli kotona paljon pulveripakkauksia, joihin ei saanut koskea.

Vuonna 1946 perhe muutti Harjavaltaan Hiirijärvelle, mistä Kustaa sai opettajan paikan ja asunnon. Hän joutui kuitenkin sairautensa vuoksi asumaan erillisessä huoneessa ja viettämään pitkiä aikoja myös sairaalassa.

Anteron äiti Hilkka toimi miehensä sijaisena, ja sen lisäksi hän hoiti perhettä ja pientä karjaakin. Siksi tuntui järkevältä lähettää seitsenvuotias Antero syksyllä 1947 tätinsä luo Tampereelle, semminkin kun tädillä oli melkein saman ikäinen poika.

Omasta perheestä kuukausiksi eroon joutuminen oli kokemus, jonka herättämistä tunteista Antero vapautui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Eivät täti ja hänen miehensä pahoja olleet, mutta pieni ekaluokkalainen koki syvää ulkopuolisuutta.

Hänestä tuli näkymätön poika.

Sodan jälkeen oli kova asuntopula

Joulun 1947 jälkeen Antero sai jäädä kotiin, mutta yhteys isään oli katkennut. Kustaa oli tuolloin jo sairaalassa ja kuoli helmikuussa.

Anteron äiti sai hoitaa opettajan virkaa koululla vielä sen kevään, mutta sitten perheen oli lähdettävä koululta. Sotalesken statuksen saanut Hilkka Salminen päätyi 10-, 8- ja 4-vuotiaine lapsineen vuokralle pieneen asuntoon Harjavallan keskustaan. Hän sai töitä kunnanvirastosta kansanhuollon virkailijana.

Hilkka oli musikaalinen ja tykkäsi laulaa. Kuoroharrastuksen parissa hän tutustui ison Ollilan tilan väkeen sekä Pirkkalan koulun opettajaan Aili Lampiseen. Ailikin oli sotaleski ja kahden alakouluikäisen lapsen äiti. Saman kohtalon kokeneista naisista tuli nopeasti ystävykset.

Hilkka Salminen ja Aili Lampinen

Hilkka Salminen ja Aili Lampinen tontillaan ensimmäisen lautakuorman kimpussa. © TOMMI TUOMI

Myös Aili asui vuokralla pienessä asunnossa. Yhdessä naiset alkoivat etsiä perheilleen parempaa asuntoa.

Harjavallassa asuntopula oli kuitenkin aivan erityisen kova, sillä sinne oli sodan aikana siirretty turvaan kuparitehdas Imatralta. Pienen paikkakunnan väkiluku oli kaksinkertaistunut 1940-luvulla. Joka puolella rakennettiin.

”He rupesivat sitten miettimään, että voisivat yhdessä rakentaa talon”, Antero sanoo.

”Kaksi akkaa!”

Sotalesket tukkikerjuulla

Sopiva tontti löytyi Ollilan tilan mailta, ja Ailin arkkitehdiksi opiskellut veli teki taloon piirustukset. Raha ei ollut naisille ensisijainen ongelma, sillä kummallakin oli palkkansa sekä sotalesken eläke. Hilkalla oli lisäksi opettajan leskeneläke, ja taloa varten saatiin aravalaina.

Mutta pula-aikana kaikkea ei saanut rahallakaan. Elintarvikkeita säännösteltiin, tuhoutuneita koteja korjattiin ja uusia rakennettiin, kun perheet kasvoivat ennätysvauhtia.

Rakentamiseen ei yksinkertaisesti tahtonut saada tarpeeksi tarvikkeita. Etenkin puutavaraan oli pitkät jonotusajat. Mutta neuvokkaat sotalesket eivät malttaneet jäädä odottelemaan vuoroaan.

He keksivät lähteä tukkikerjuulle.

”Kun oli talvi ja metsätyöt meneillään, naiset saivat päähänsä, että kiertävät maalaistaloissa pyytämässä, voisiko jokaisesta talosta saada kaksi tai kolme tukkia. Kävivät kerjuulla ja saivat! Yllättävän paljon sitä tulikin, nämä kattoparrut taitavat olla sitä tavaraa”, Antero sanoo Ola Taipaleen ja Anna Hanhikankaan korkeassa olohuoneessa.

Sotaleskiä auttoi moni muukin. Tontin myynyt isäntä teki työmaalla traktorihommia, tuttu rakennusmestari järjesti betonia ja Hilkan lankomiehen suhteilla järjestyi esimerkiksi nauloja. Naiset palkkasivat kaksi kirvesmiestä, ja talkooapua saatiin muun muassa työkavereilta.

Perustuksia tehdessä jollekulle sattui mittavirhe, jota rakennusmestari kirosi raskaasti saapuessaan paikalle.

”Se sanoi, että helevetin akat, mistä te teette lisää betonia näihin päätyihin.”

Tuli kiire löytää riittävästi järeitä kiviä, joita voitiin upottaa betonin sekaan.

Ola ja Anna ovatkin ihmetelleet mittavirheestä johtuvaa, kummallista kymmensenttistä kielekettä keittiön ja eteisen seinässä.

Antero Holma

Antero Holman lapsuudenkoti poikkeaa monin tavoin samaan aikaan rakennetuista rintamamiestaloista. Keskeltä asuntoa noustaan puoli kerrosta ylöspäin. Nykyiset omistajat Anna Hanhikangas ja Ola Taipale saivat kuulla Anterolta, että portaan kaide on alkuperäinen. © TOMMI TUOMI

Tyypillinen rintamamiestalo piti sisällän kaksi asuntoa

Kahden sotalesken rakentama talo herätti Harjavallassa huomiota myös ulkonäkönsä vuoksi. Tyypillisestä rintamamiestalosta sen erottaa esimerkiksi epäsymmetrinen katto.

Talossa oli kaksi erillistä asuntoa. Vuodenvaihteessa 1949–50 niihin muuttivat Hilkka Salminen ja Aili Lampinen lapsineen. Asunnoissa oli aikaansa nähden hyvin tilaa, noin 90 neliötä plus vinttikamari.

Kellarissa oli yhteinen sauna, johon oli tarkoitus kulkea omista pukuhuoneista. Se muutettiin heti ensimmäisen saunomisen jälkeen, kun Hilkka poltti pakaransa kiukaaseen. Hänen mielestään toisen pukuhuoneen ovi tuli sulkea ja kiuas siirtää sen eteen, ikään kuin turvallisempaan paikkaan.

Seuraavalla kerralla hän poltti takamuksensa uudestaan.

”Lampisen täti sanoi, että kyllä rouva Salminen saa nyt opetella pyllistelemään niin, ettei joka kerta osu kiukaaseen, sitä ei enää siirretä”, Antero kertoo.

Sotalesket hakivat taloonsa huonekaluja Porista, samanlaiset Artekin keittiönpöydätkin. Se tuntui kauhean hienolta. Talon lämmitystä hoidettiin vuoroviikoin, ja aluksi siinä oli paljon työtä, kun talo lämmitettiin kivihiilellä.

Äänieristys asuntojen välillä ei ollut paras mahdollinen. Kun Hilkka järjesteli pyykkejä omalla puolellaan ja ihmetteli ääneen, että kenenköhän lakana tämä mahtaa olla, niin Aili kysyi toiselta puolelta seinän läpi, että näkyykö siinä mitään kirjaimia.

Antero muistelee lapsuuttaan talossa kaksijakoisesti. Se oli toisaalta riemullista aikaa, mutta menneisyydestä kurkotti arvoitukseksi jääneen isän varjo, ja äiti oli omasta kohtalostaan usein surullinen ja katkera.

Ja sitten vielä Aili Lampinen sairastui.

Aili Lampinen ja Antero Holma

Aili Lampinen ja Antero Holma vasta valmistuneen talon portailla. Pian Lampisen täti sairastui, ja Antero joutui kantamaan raskasta salaisuutta. © TOMMI TUOMI

Synkkä syksy 1952

Se oli Helsingin olympialaisten kesä 1952. Sotalesket olivat ehtineet asua talossaan kaksi ja puoli vuotta, kun Aili Lampinen alkoi saada vatsavaivoja. Syksyllä ne pahenivat, ja veli järjesti Ailin Helsinkiin Diakonissalaitokselle.

Kotona ei ollut vielä puhelinta, ja Antero lähetettiin usein soittamaan tai vastaamaan Helsingistä tulevaan puheluun.

Hän sai kuulla enemmän kuin 12-vuotiaan pojan siinä tilanteessa kuuluisi. Koko syksyn Antero kantoi raskasta salaisuutta: Aili oli kuolemansairas.

Hänen omat lapsensa saivat tietää sen vasta, kun pihatielle ilmestyi Ailin sisar mustissa vaatteissa. Lampisen täti oli menehtynyt syöpään.

”Muistan ikäni sen päivän. Koko syksy oli ollut hirveän synkkä. Se ilo, mitä oli ollut uudesta talosta, vaihtui pimeyteen”, Antero sanoo.

Lampisen lapset muuttivat isoäitinsä luo Jyväskylään, ja seinään taakse tuli uusia naapureita, ensin eräs maatalousteknikko perheineen, sitten kunnanjohtaja.

Anteron äiti ei huolinut uutta miestä rinnalleen vaan halusi pysyä itsenäisenä. Sukunimensä perhe vaihtoi Salmisesta Holmaksi 1950-luvulla vain sen vuoksi, että paikkakunnalla oli kaksi muutakin Hilkka Salmista, joiden kanssa postit menivät aina sekaisin.

Vintin perällä matala huone

Vinttikamariin vievät portaat ovat tutun jyrkät ja ahtaat. Perillä on matala huone, jonka katossa on edelleen alkuperäinen, ehjä pinkopahvi. Se saa siinä pysyäkin, sillä Ola ja Anna osaavat arvostaa vanhaa.

Tässä huoneessa Antero Holma vietti teinivuotensa.

”Kun olin keskikoulun viimeisellä luokalla, äiti sairastui rintasyöpään. Muistan, miten istuin täällä vintissä ja mietin, miten tässä käy.”

Vakava kuusitoistavuotias pohti, että on turvattava tulevaisuus ja päästävä kiireesti kiinni johonkin ammattiin. Äiti tervehtyi, mutta Antero oli jo päättänyt jättää lukion väliin ja hakeutua opettajaseminaariin.

Siinä vaiheessa hän oli tavannut tulevan vaimonsa Paulan. Tai oikeastaan hän oli tavannut Paulan jo kymmenvuotiaana, sillä tämä oli naapurin tyttö, tontin Hilkalle ja Ailille myyneiden Olliloiden tytär.

Kumpikin opiskeli opettajaksi, ja Antero kävi myöhemmin myös lukion. Pariskunta sai tyttären ja asettui Tampereelle, jonne Hilkkakin muutti 1977. Sotalesken oli vaikea luopua itse rakentamastaan talosta, mutta Harjavaltaan hän ei ollut koskaan oikein kotiutunut.

Antero ei vieraillut lapsuudenkodissaan yli neljäänkymmeneen vuoteen, ei ennen tätä keväistä päivää.

Lapsuudessaan hän sen sijaan on vieraillut monesti – oman päänsä sisällä.

Anteron lapsuudenkoti

Anteron lapsuudenkoti näyttää muuten samalta kuin ennen, mutta talon ulko-ovi on jossain vaiheessa siirretty avautumaan terassille. Talossa on edelleen kaksi asuntoa. © TOMMI TUOMI

Sotaorpous oli haava, jota häpesi pitkään

Kerran näkymättömäksi itsensä tunteneesta pojasta kasvoi mies, jonka oli vaikea sietää toisen heikkoutta. Ainakin silloin, jos se johtui hylkäämisestä lapsuudessa.

Kerran Anterolla oli oppilaana poika, joka oli avioeron jälkeen lähetetty lastenkotiin, kun veli sai jäädä äidin luo.

”Hän kävi sitä katkeruuttaan läpi, ja mun oli hirveän vaikea kuunnella sitä.”

Se kun oli Anteron omakin haava; perheestä erottaminen pienenä ja isän kuolema heti sen jälkeen. Sotaorpouttaan hän oli salaa hävennyt aina.

Nelikymppisenä Antero opiskeli ensin työnohjaajaksi ja sitten psykodraamaa opettajan työnsä ohessa. Psykodraamassa hän pisti kerran itsensä isänsä kanssa vastakkain tyhjän tuolin harjoituksessa.

”Haukuin hänet, että helevetin ukko häivyit elämästäni, kun olisin sinua tarvinnut. Vastasin itse isänäni, etten voinut sille mitään, se ei ollut minun valintani.”

Antero on kertonut tarinansa myös viime vuonna ilmestyneessä Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjassa Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus). Se oli terapeuttinen kokemus, jonka jälkeen oli taas helpompi tarkastella omaa elämää ja ymmärtää itseään, sotaorpoa.

Ymmärtää isää, jonka sota sairastutti.

Ymmärtää äitiä – sotaleskeä, joka rakensi talon.

X