Armi Kuusela: Kuningatarmatkani

Jaa artikkeliTilaa Seura
Armi Kuusela Suomen Neito -kilpailussa Helsingissä toukokuussa 1952. Kuva: Toivo Grönroos/SKOY.
Miss Universum Armi Kuusela kertoi vuonna 1952 yksinoikeudella Seuran artikkelisarjassa voittoisasta matkastaan Yhdysvaltoihin.

Auringostaan kuulu Kalifornia tervehti meitä Long Beachiin saapuessamme harmaan ja pilvisen näköisenä. Oli varhainen sunnuntai-aamu, ja meillä oli takanamme valvottu yö ja kolme vuorokautta New Yorkin kuumeista hyörinää, joten huumorimme ei ollut kaikkein parhaimmillaan.

Vastaanottajia oli kokoontunut aika tavalla, joskin useimmat heistä olivat jollakin tavalla tekemisissä Miss Universum -kilpailun järjestelyn kanssa. Mm. oli kentälle saapunut joukko toimeliaita rouvashenkilöitä, jotka Long Beachin kaupunki oli värvännyt »esiliinoiksemme» kilpailun ajaksi. Avuliaat rouvat olivat joutuneet jättämään aamulehden lukematta ja toisen kupillisen kahvia juomatta ehtiäkseen kentälle ja kurkottelivat nyt kaulaansa nähdäkseen nauhan, jossa lukisi »Miss Germany», »Miss South Africa» tai muuta mikä viittaisi heille lankeavaan osaan. Kentälle kokoontuneet miespuoliset vastaanottajat olisivat olleet tyytyväisiä edes jonkinlaiseen yleissilmäykseen, mutta koneen oven auetessa sieltä pistikin esiin kaksi miehen päätä, parrakas ja tummaihoinen! He olivat »Miss Universe Special’in» ainoat maskuliiniset matkustajat Peter Freuchen ja Mr. Rehman, joista edellinen saattoi Miss Tanskaa ja jälkimmäinen Miss Intiaa, vaimoaan.

Mrs. Davis astuu elämääni

Valokuvaajat ja lyhytfilmimiehet olivat tietenkin taas väsymätöminä paikalla, ja kolme kertaa meidän oli laskeuduttava alas lentokoneesta ennen kuin jokainen oli saanut vangituksi saapumisemme selluloidinauhalle. Tämä ja muu poseeraaminen vei tunnin, ja yleisö osoitti vilkkaasti suosiotaan milloin millekin tytölle, siinä ohessa joskus minullekin. Melkein kaikilla meillä oli yllämme kansalIispuku. Miss Etelä- Afrikka oli päättänyt olla poikkeus ja esiintyi kello kymmenen aikaan aamulla valkoisessa, syväan uurretussa iltapuvussa. Myöskin Miss Englanti oli »siviilissä» hartioillaan jättiläismäinen sinikettupuuhka!

Lopulta värikäs joukko pakattiin bussiin, joka parinkymmenen moottoripyöräpoliisin seuraamana ajoi halki Long Beachln kaupungin hotelli Lafayetteen. Siellä sain tietää, että minun esiliinakseni oli määrätty eräs Mrs. Davis, joka Siitä lähtien oli vartioiva minua niin tarkasti etten saisi tavata sisartanikaan kuin iltaisin. Sen viestin saatuani purskahdin itkuun. Mitä iloa Sirkalla oli Long Beachiin tulostaan, jos hänet pidettäisiin minusta loitolla ikäänkuin hän olisi vieras tungettelija?

Sirkka oli järkevämpi ja sanoi, että hän menisi neuvottelemaan asiasta järjestäjien kanssa. En tiedä, missä sävyssä tilaisuudessa keskusteltiin, mutta lopputulos oli joka tapauksessa sellainen, että saisin ainakin asua yhdessä sisareni kanssa. Niin ollenkaan meille ei jäänyt rupatteluaikaa juuri muulloin kuin yöllä, sillä kaikkea hyvää tarkoittava Mrs. Davis piti minua joka hetki kouristuksenomaisesti  kädestä kiinni luotsaten minua juuri sinne minne hän halusi.

Syötyämme ensimmäisen lounaan Long Beachissa meidät vietiin tutustumaan kaupungintaloon, tulevaan kilpailunäyttämöön. Juhlasalin takana olleeseen pukuhuoneeseen oli Miss Universum -kilpailun yhtenä järjestäjänä olleen uimapukutehtaan puolesta lähetetty suuri laatikollinen uimapukuja, joista meidän oli määrä valita omamme. Edustettuina oli neljä varsin hempeätä väriä, ja minä päädyin vaaleanpunaiseen, joka on mielivärini. Puvut olivat kumikangasta ja istuivat yllä tiukasti kuin hansikas. Kaikkiin liittyi vielä samanvärinen pehmeä villabolero. Koetellessamme pukuja huoneessa kävi aikamoinen puheensorina ja kikatus. Toisten oli vaikea päättää, mikä väri heitä parhaiten puki, ja tulkit ja esiliinat tekivät parhaansa auttaakseen valinnassa.

Anna-Marie Tistler näkyi asettaneen kellertävän etusijalle, ja hyvin monet olivat ihastuneita hentoon vihreään. Kauniita pukuja tosiaankin, mutta ei uimaan menoa varten tehtyjä! Eipä silti, että meillä olisi ollut siihen aikaakaan, vaikka Tyynimeri välkkyi näköpiirissämme houkuttelevan tuntuisena. Ohjelmamme oli ensimmäisestä päivästä alkaen erittäin tiukka ja kaikkialle, minne menimme, oli aina kerääntynyt uteliasta yleisöä. Kaupungilla myytiin nimittäin ohjelmaa, josta ihmiset saattoivat seurata jokaista liikahdustamme.

Eräs ensimmäisiä, tilaisuuksia, mikä meitä varten oli järjestetty, oli Long Beachin kaupungin pormestarin vastaanotto. Jokaiselle meistä ojennettiin Kalifornian avain, ja samalla tutustuimme »hyvään hengettäreemne», Miss Universum -kilpailun maskottiin Piper Laurieen. 19-vuotias tähti näytti hyvin suloiselta enkä ihmettele, että hän on hyvää vauhtia kiipeämissä suurten tähtien rinnalle. Vain pari viikkoa ennen Long Beachin kilpailuja Piper oli vieraillut Koreassa amerikkalaisten sotilaiden keskuudessa. Takaisin tultuaan hänellä oli siksi paljon palkkaa »rästissä», että hän päätti ostaa ensimmäisen autonsa, ja siitä saakka on Piper Laurien tulipunaisin istuimin varustettu avoauto ollut tuttu näky Hollywoodin kaduilla.

Kukkaiskulkue

Päivät kuluivat tavattoman nopeasti, sillä ohjelmasta ei ollut puutetta. Käyttöömme oli varattu joukko Long Beachin rikkaiden pappojen yksityisautoja, joiden pojat olivat pestautuneet niihin innokkaiksi ajajiksi. Oli huvittavaa todeta, että poikien into laimeni päivä päivältä, kun kuljetettava ei koskaan astunut autoon ilman esiliinaansa. Lopulta palveIuksessaolo alkoi maistua pojista selvästi kaurapuuron syömiseltä.

Armi Kuusela voitti Miss Universum -kilpailun vuonna 1952. Kuva: Yhtyneiden Kuvalehtien kuva-arkisto/SKOY.

Armi Kuusela voitti Miss Universum -kilpailun vuonna 1952. Kuva: Yhtyneiden Kuvalehtien kuva-arkisto/SKOY.

Eräänä päivänä tehtiin retki monen tytön unelmien kaupunkiin, Hollywoodiin. Saimme paistatella suurten nimien loisteessa ja katsastaa hiukkasen ympäristöä, missä viisi parasta tulisi aloittamaan filmitähdenuransa. Eräs tapaamistamme kuuluisuuksista oli Tyrone Power, joka luonnossa näyttää paljon setämäisemmältä kuin valkokankaalla. Tyronen näkeminen teki kuitenkin muutamiin tyttöihin valtavan vaikutuksen. Kun tähti puhui meille mikrofoniin muutamia sanoja, nousi Miss Israel ylös kuin koululainen opettajan puhutellessa häntä, ja Miss Etelä-Afrikka oli vietävä vähäksi aikaa rauhoittumaan sen jälkeen, kun hän oli päässyt samaan kuvaan ihanteensa kanssa. Ranskan punatukkainen mademoiselle sieppasi esiin puuterin ja huulipunan, ja oli entistä edustuskelpoisempana antaessaan vuorollaan kättä kaikkien tyttöjen Tyronelle.

Kuuluisuuksien varjossa meidät kiikutettiin päivällispöytään, jossa Amerikan ihanat salaatit katosivat ennätysvauhtia nälkäisiin suihimme. Harvoin on varmaan filmistudionkaan päivällispöydässä ollut koolla niin paljon iloista naurua ja sädehtiviä silmiä kuin sillä kertaa, sillä meidän 30 Miss Universum -kilpailuun saapuneen lisäksi istui pöydän ääressä 44 USA:n osavaltioiden missiä. Heidänkin majapaikkansa oli Long Beachissa, jossa Miss USA valittaisiin suurella komeudella päivää ennen Miss Universum -kilpailua.

Tällaisissa tilaisuuksissa oli meillä tytöillä vähän enemmän alkaa tutustua toisiimme. Kaikkien mielenkiinnon kohteena oli Miss Intia, 5-vuotiaan pienokaisen äiti, jonka arvoituksellinen, tyyni kauneus viehätti suuresti varsinkin meitä länsimaalaisia. lndrani Rehman käytti aina paljon koruja, joita vaihtoi joka päivä, sillä hänellä oli mukanaan 20 täydellistä itämaalaisen naisen korusarjaa. Miss Intian kävellessä korujen hiljainen helinä sulautui omalaatuisella tavalla hänen pehmeisiin tanssijattaren liikkeisiinsä. Judy Dan, Miss Hong Kong, muistutti putkiloa tiukasti ruumiinmukaisissa, kirjailluissa puvuissaan ja vaikutti jollakin tavalla älykkäämmältä kuin monet muut. Olisin halunnut ystävystyä hänen kanssaan lähemminkin, mutta Long Beachissa viettämämme viikon aikana ei totisesti ollut aikaa syvempiin keskusteluihin.

Miss Kreikka, Daisy Mavraki, oli se, jota monet etukäteen ennustivat Miss Universumiksi, ja hän olikin sangen viehättävä tyttö ja pääsi loppukilpailussa kolmannelle tilalle. Saksan Renate Hoy oli ehkä elegantein. Hänellä oli mukanaan kahdenkymmenen erilaisen asun puvusto, ja varsinkin hänen katuasunsa olivat lyömättömiä. Miss Turkki ei näyttänyt tekevän erikoisempia ponnistuksia miellyttääkseen valitsijoita. Hänen musta tukkansa riippui hartioilla aivan suorana, ja vasta viimeisenä iltana me toiset tytöt saimme turkittaren vakuutetuksi siitä, että pieni piippaus tekisi paljon asiaa!

Anne-Marie Tistlerillä oli paljon tukea ja seuraa edellisen vuoden Miss Ruotsista, Anita Ekbergistä, joka oli Hollywoodista saapunut Long Beachiin seuraamaan maanmiehensä menestystä.
Kaikki tytöt ilman yhtään poikkeusta olivat hyvin herttaisia eikä minkäänlainen kateellisuus eikä pahansuopaisuus tuntunut saavan jalansijaa joukossamme. Minulle etenkin tutustuminen vieraiden rotujen edustajiin oli elämys, ja mielestäni he tekivät tavattoman kehittyneen vaikutuksen varsinkin amerikkalaisten tyttöjen rinnalla.

Long Beachissa viettämämme viikon kohokohta kaupunkilaisten kannalta oli varmaan se suuri kukkaiskulkue, jossa me tytöt esiinnyimme kukin omassa vaunussamme uimapukuun pukeutuneina. Vaunu tai oikeammin pyörillä kulkeva lava oli kukkasin koristettu ja kukin neito nojasi kevyesti valtaistuimeen, jona oli jättiläismäinen simpukankuori. Sotilaat työnsivät vaunuja pitkin mustanaan ihmisiä olevia katuja, ja edessäpäin marssi soittokunta kaiutellen reippaita säveleltä kuningattarien kunniaksi. Minulle taputettiin kovasti, mutta niin kai tehtiin jokaiselle. Seuraavana päivänä luin lehdistä, että kulkueen perusteella Miss Uruguay näytti olevan eräänlainen ennakkosuosikki.

Jos kaupunkilaisilla oli näystä jotakin iloa, niin me kyllä saimme siitä ilosta maksaa. Ensimmäiset pari sataa metriä sujuivat luonnollisen hymyn merkeissä, mutta kun muutama helteinen bulevardi oli takana, alkoivat poskilihakset tuntua kuminaamiolta ja leuat olivat loksahtamaisillaan sijoiltaan. Hymyileminenkin on työtä, kun sitä tekee useita kilometrejä.

Olen iloinen, että valokuvaajatkin lopulta väsyivät, sillä viimeisillä metreillä he tuskin olisivat saaneet minusta irti muuta kuin onnettoman irvistyksen.

Jo Miss Universum -kilpailua edeltäneet lukemattomat erilaiset tilaisuudet olivat antaneet hieman esimakua siitä, millaista kuuluisuuden elämä tulisi olemaan. Koko sen viikon humu ja usein varsin tyhjänpäiväinen hyörinä olivat antaneet minulle aihetta käsittää, että mikäli minusta tulisi Miss Universum, olisi elämäni pilalla. Polku, jota olin ajatellut kulkea, muuttuisi kuin taikaiskusta mutkikkaaksi, ja askeleitani tulisi seuraamaan vieraiden ihmisten tunkeileva uteliaisuus. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sanotaan, ja niinpä minä kuitenkin tällaisten ajatusten vallatessa mieleni koetin ajatella sitä mainosta, mikä mahdollinen voittoni maallemme olisi.

Totuttautumisviikon aikana kävimme joka päivä kaupungintalossa, jossa mm. pidettiin harjoituksia loppukilpailua varten. Jokainen tuli siten jo etukäteen tietämään paikkansa ja tottui liikkumaan puku-huoneen ja keskelle salia rakennetun lavan väliä.

Ikään kuin Miss Universum-kilpailun kenraaliharjoitus oli sitten Miss USA:n valinta, joka suoritettiin perjantai-iltana viidentuhannen katsojan läsnä ollessa. Tuomarit olivat samat, jotka seuraavana iltana tulisivat ratkaisemaan, kuka meistä oli kaunein. Tunsin heidän joukostaan heti Arlene Dahlin, jonka olen nähnyt valkokankaalla. Punatukkainen filmitähti oli luonnossakin hyvin viehättävä eivätkä avioeroaikeet näyttäneet vähääkään surettavan Tarzanin (Lex Barker) nuorta rouvaa. Se on sitä Hollywoodia… Muina tuomareina olivat näyttelijä Gilbert Roland, filmiyhtiön mainosmies Mr. Palmer, näyttelijätär, Constance Moore, jugoslavialaissyntyinen kuvanveistäjä Salamunich sekä eräs harmaapäinen herra Trotta, joka jostakin syystä on kaikkien aikojen kauneusekspertin maineessa.

Tässä tilaisuudessa me ei-amerikkalaiset tytöt olimme statistin osassa, mutta teimme sentään kansallispukuihin pukeutuneina kunniakierroksen yleisön edessä. Enempää meitä ei sinä iltana (onneksi!) rasitettu, vaan saimme painua kaupungintalon peripenkeille istumaan ja seuraamaan Amerikan tyttöjen paraatia.

Useimmat 44 kaunottaresta näyttivät tavattoman hermostuneilta, vaikka siihen ei mielestäni ollut mitään syytä – kaikkihan edustivat hedelmien ja salaattien muovailemaa tervettä, pitkäsääristä amerikkalaistyyppiä, jolla luonnon tarjoaman kauneuden- hoidon lisäksi on käsillään maailman parhaat kosmeettiset välineet. Näistä valioyksilöistä kauneimmaksi osoittautui Brooklynista kotoisin oleva punatukkainen Jackie Loughery, jolle Miss USA:n titteli avasi pääsyn hänen unelmiensa kehtoon, Hollywoodiin.

Seuraavana iltana oli sitten meidän vuoromme.

Miss Finland pitää puheen

Miss Universum-kilpailun alkaessa klo 8.30 lauantai- iltana oli katsomossa ainakin yksi tavattoman hermostunut ihminen, nimittäin sisareni Sirkka. Ymmärrän hyvin hänen tunteensa, kun hän oli viisi vuotta sitten nähnyt minut pienenä koulutyttönä Muhoksella, ja nyt seisoin Long Beachin kaupungintalon lavalla kilpailemassa maailman kauneimman naisen arvonimestä.

Kilpailu alkoi iltapukuesiintymisellä. Olin valinnut tilaisuuteen helmiäisin koristetun valkoisen tyllipukuni, ja kävelin lavalla täysin rauhallisena, joskin hieman väsyneenä. En ymmärrä, miksi meitä piti Miss Universumin vaalia edeltäneen viikon aikana piinata niin monilla kutsuilla ja kuvauksilla, kun meidän kuitenkin varsinaisena kilpailuiltana odotettiin olevan raikkaita kuin persikat! Kilpailujen järjestäjillä oli tuon viikon aikana tietenkin elämänsä tilaisuus mainostaa putiikkiaan, ja amerikkalaiseen tyyliin he kyllä osasivat pusertaa meistä mehut pois.

Tyttöjen puvut olivat tavattoman kauniita, sillä jokainen oli tietenkin varannut tähän tilaisuuteen parhaimman vetonaulansa. Ehdin huomata Miss Etelä-Afrikan kuninkaallisen sinisen sifonkipuvun ja kullanväriset käsineet, Miss Saksan ruusun punaisen organdipuvun ja Miss Chilen mustan samettiluomuksen, joka oli nilkkoihin saakka aivan ruumiinmukainen levitäkseen äkkiä kuin aukaistu sateensuoja.

Mennessämme vaihtamaan iltapuvut uimapukuihin jäivät tuomarit laskemaan alkupisteitä ja kuuluttaja, koomikko Bob Russell, huvittamaan yleisöä. Kun saavuimme takaisin oli näyttämö muuttunut mielikuvitukselliseksi meren pohjaksi, ja me asetuimme istumaan verhon taakse, joka vihreänä utuna erotti meidät yleisöstä.

Pelinavauksen suoritti tanssijatar, joka pehmein liikkein taikoi viisituhantisen katsoja- määrän merenpohjan himmeään tunnelmaan. Verho vedettiin, syrjään, ja Jokainen meistä tytöistä sai vuorollaan astua yleisön eteen. Kun esittely oli tapahtunut, asetuimme 15 tytön ryhmissä tuomariston tarkasteltaviksi. läisyydeltä tuntuvan ajan he katselivat meitä edestä, sivuilta ja takaapäin. Yleisö kohisi ja osoitti suosiotaan milloin mistäkin syystä. Vihdoin saimme istuutua paikoillemme, ja tuomarit julistivat kymmenen »välieriin» päässeen nimet. Se tapahtui kai aakkosjärjestyksessä, koskapa ensimmäisenä sanottiin: »Miss Finland…» Elsa Edsman Hawaijilta, jonka sittemmin sanottiin olleen pahimman kilpailijani, oli niin iloinen jo kymmenen parhaan joukkoon sijoittautumisestaan, että purskahti itkuun ja itki koko illan.

Pois karsitut jäivät sivummalle seuraamaan tilanteen kehitystä, ja meitä kymmentä ryhdyttiin puntaroimaan entistä tarkemmin. Ensimmäinen koetinkivi oli puheen pitäminen. Siitä oli tosin kerrottu meille aikaisemminkin, mutta en ollut valmistanut mitään koska en luullut pääseväni edes kymmenen ensimmäisen joukkoon. Nyt Bob Russell ilmoitti armottomasti: Miss Finland puhuu!
Hypähdin ylös tuoliltani ja etenin merenpohjaa pitkin yleisön eteen. Mikrofoni katseli minua ilmeettömän näköisenä ja aikoi ikään kuin imeä englanninkielisiä sanoja, jotka tulivat huulilleni. Kiitin kohteliaasti isäntiäni ja sanoin olevani iloinen viikosta, jonka olen saanut viettää maailman kauneimpien ja herttaisimpien tyttöjen keskuudessa enkä unohtanut sanoa paria sanaa myöskään esiliinalleni Mrs. Davisille. Aplodit saattoivat minut palkalleni ja sitten oli toisten tyttöjen vuoro. Ne, jotka eivät osanneet englantia, saivat puhua omalla kielellään, mutta kaikkien oli annettava äänensä kuulua.

Puheiden loputtua meidät komennettiin viiden tytön ryhmissä jälleen tuomarien eteen. Ryhmän täytyi seisoa ainakin kymmenen – viisitoista minuuttia ensin eteenpäin, sitten sivuttain ja lopuksi selkä tuomareihin päin. Välillä saimme poistua näyttämön. taakse virkistämään itseämme, ja se oli totisesti tarpeen, sillä huoneessa oli niin kuuma, että jaloistakin juoksi hiki aivan virtanaan. Aina kun luulimme päässeemme jo rauhaan, meidät haettiin uudelleen katsastettaviksi, ja joka kerta tuomarit ottivat tehtävänsä yhtä perusteellisesti.

Ihmeellistä kyllä yleisö ei tuntunut kovinkaan kärsimättömältä vaikka kilpailu pitkittyi pitkittymistään. Tässä vaiheessa sisareni kertoi huomanneensa että minulla oli mahdollisuuksia päästä kärkisijoille ja säikähtäneensä kauheasti, sillä silloin lomasuunnitelmamme olisivat pilalla.

Vihdoin Bob Russel kuulutti tuomareiden päättäneen viidestä ensimmäisestä. Katsomo kohahti – nyt ainakin tiedettäisiin ketkä saivat filmisopimuksen: Miss Hawaiji, Miss Hong Kong, Miss Saksa, Miss Kreikka ja Miss Finland. Anne Marie Tistler ja neljä muuta putosi siis tässä vaiheessa pois pelistä ja näin heidän lysähtävän kuumissaan ja väsyneinä näkinkenkiinsä merenpohjalla. Meidän viiden osalta piina vain pitkittyi!

Näytti siltä, että tuomaristo oli tässä vaiheessa tavattoman vaikea tehdä ratkaisuaan. Yritin lukea jotakin heidän kasvoistaan, mutta se oli mahdotonta. Yleisökin tuntui jännittyneeltä ja tasaiset suosionosoitukset seurasivat meidän jokaisen liikehtimistä.

Sitten kuuluttaja viittasi meidät poistumaan pukuhuoneeseemme, ja tuomarit jäivät vakavan näköisinä keskustelemaan pöytänsä ääreen. Vaivuimme istumaan Ja yritimme pyyhkiä hikeä jäsenistämme. Kukaan ei enää jaksanut puhua mitään, vaikka pieni leikinlasku olisikin siinä tilanteessa huomattavasti keventänyt tunnelmaa.

Hetken perästä tultiin ilmoittamaan, että meidät kutsuttaisiin yleisön eteen loppupäästä alkaen, siis viidenneksi tullut ensimmäisenä. Pukuhuoneen ilma ikään kuin sähköistyi. Aivan heti kuulutettiin: Miss Saksa, Renate Hoy, ja hänen lähdettyään kaikui Miss Hong Kongin nimi. Me kolme jäljelle jäänyttä tuijotimme toisiamme melkein sietämättömän jännityksen vallassa. Kuka poistuisi seuraavaksi? En ehtinyt saada vastausta kysymykseen, kun joku tuli ja vei minut mitään sanomatta toiseen huoneeseen. Siellä rakas »Miss Finland»-nauhani otettiin hätäisesti pois ja tilalle asetettiin toinen varustettuna kirjoituksella »MISS UNIVERSE 1953».

Minä olin siis voittaja.

Jälkeen puolenyön

En voi tarkasti eritellä, miltä minusta sillä hetkellä tuntui.

Jotakin tuntui ikään kuin Iauenneen, ja mieleni täytti suuri ilo sen johdosta, että olin pystynyt kunniakkaasti edustamaan Suomen värejä. Kaikki muut ajatukset tuntuivat sanomattomalta sekamelskalta, jonka tajusin selviävän vasta pitkän ja perusteellisen unen jälkeen.

Käteeni tartuttiin ja minut vietiin näyttämölle, missä suosionosoitusten pauhu tervehti saapumistani. Piper Laurie astui alas valtaistuimeltaan, asetti päähäni kruunun, käteeni valtikan ja hartioille kärpännahalla reunustetun viitan ja orkesteri soitti marssintapaista, joka kuuluu olleen nimeltään »Oh, You Beautiful Doll».

Kävelin hepenissäni lavaa pitkin tuomareiden eteen, ja koko ajan kruunu oli tipahtamaisillaan päästäni viitan roikkuessa toisella olkapäällä. Tuomarit onnittelivat sydämellisesti, ja sitten oli toisten tyttöjen vuoro. Ensimmäisenä oli kaulassani Miss Tanska ja sen jälkeen sopersi Miss Uruguay aivan poissa tolaltaan: »Minä sanoa New York sinä olla Miss Universum!»

Rakkaimmat onnittelut sain omalta siskoltani, joka onnistui työntymään luokseni valokuvaajien heinäsirkkaparven läpi.

Lopulta yleisön aploodit ja huudahdukset hiljenivät, ja monta tuntia uskollisesti paikoillaan kököttäneet ihmiset häipyivät Long Beachin pimenneille bulevardeille. Minä vain en päässyt pitkään aikaan lähtemään, sillä nyt vasta alkoivat totiset paikat. Valokuvaajat pistivät lännen kovaan tyyliin tappeluksi, ja joidenkin kumautellessa toisiaan kameralla päähän toiset väläyttelivät salamavalojaan aivan silmieni edessä, niin että luulin tulevani sokeaksi. Näyttämöllä oli kunniapalkintoni, 70 kiloa painava kultainen maapallo, jota minun piti halata moneen kertaan, ja samoin oli kuvia synnyttävä yhdessä Piper Laurien, Bob Russellin, neljän muun loppuottelijan sekä sisareni Sirkan kanssa. Tätä menoa kesti kaksi tuntia, ja kun kameramiehet vihdoin vetäytyivät taistelutantereelta, oli paikalle katsottu viisaimmaksi hälyttää poliisi, joka sen jälkeen ei jättänyt minua hetkeksikään. Turvalliselle Bob Cabotille olenkin kiitollinen siitä, ettei minua »hallituskauteni» ensimmäisinä päivinä revitty kappaleiksi.

Bob kantoi maapallon ja melkein minutkin autoon ja ajoimme pitkin hiljentyneitä katuja hotellia kohti. Hullunkurista, muistan silloin ajatelleeni, että minulla nyt on ulottuvillani kaikki maailman ihanuudet enkä kuitenkaan kaipaa mitään muuta kuin kymmenen tunnin syvää, häiriintymätöntä unta.

Vähäinen toiveeni ei toteutunut. Seuraavana aamuna puhelin soi ensimmäisen kerran kello kuusi.

 

 Juttu on julkasitu alun perin Seurassa 37/1952.

X