Epäonnistunut muistomerkki

Jaa kaverilleTilaa Seura
Adolf Ehrnrooth ylennettiin everstiksi kesällä 1944 ja hän komensi 3 500 sotilaan osastoa. Kuva: SA-kuva.

Herman Joutsenen veistämän ja keräysvaroin toteutetun muistomerkin laatan pohjana on Karjalankannaksella 4.6.1944 otettu kuuluisa valokuva, jossa Adolf Ehrnrooth tarkastaa rykmenttiään JR7:ää.

Jutun kirjoittanut toimittaja Rami Nieminen on tunnetusti isänmaallinen mies, joten mistään jälkitaistolaisesta poliittisesta piruilusta ei ollut kyse. Hän teki arvionsa puhtaasti esteettisin kriteerein ja oli oikeassa. Muistomerkki on kiistatta karmea. En edelleenkään käsitä, miten hanke saattoi läpäistä kaupungin julkisivuviskaalien ennakkoseulan.

Takana oli totta kai kaunis ajatus kunnioitetun kenraalin muistamisesta. Nykymuodossaan patsas muistuttaa kuitenkin lähinnä siitä suhteellisuuden- ja tyylitajun menetyksestä, jonka veteraanien kunnioittamisen nimissä harjoitettu torjuntavoittohehkutus sai 2000-luvun alkuvuosina aikaan.

Ulkonäkönsä ja viestinsä hienostuneisuuden puolesta Ehrnroothin muistoreliefi sijoittuu samaan kulttuuriseen lokeroon 1939–1945 -t-paitojen, leijonariipusten ja muun näennäispatrioottisen kitschin kanssa. Se tuskin oli pystyttäjien tarkoitus.

Kaikki kunnia Mannerheim-ristin ritari Ehrnroothille, häneltä en halua ottaa mitään pois. Silti on todettava, että kenraali suostui 1990-luvulla mannekiiniksi sellaiselle historiantulkinnalle, jota eivät liika perspektiivi ja analyyttisyys rasittaneet. Tämä tulkinta vannoi torjuntavoittojen (sekä talvi- että jatkosodassa), erillissodan ja kommunistiryssien ikuisen petollisuuden nimiin.

Yritykset tarkastella Suomen toimintaa vähänkään kriittisemmin leimattiin helposti epäisänmaallisuudeksi, oman pesän likaamiseksi ja veteraanien loukkaamiseksi.

Tulkinnan jyrkimpiä ja kovaäänisimpiä edustajia eivät olleet niinkään veteraanit vaan heitä nuoremmat henkilöt, joista monet olivat itse asiassa sodan jälkeen syntyneitä.

Yhden kulminaatiopisteistään tämä tutkijapiireissä uuspatriotismiksi nimetty suuntaus koki Suuret Suomalaiset -äänestyksessä vuonna 2004. Alkuvuonna kuollut Ehrnrooth äänestettiin neljänneksi Mannerheimin, Rytin ja Kekkosen jälkeen.

Kenraali, joka ylennettiin everstiksi kesällä 1944 ja komensi 3 500 sotilaan osastoa, jätti taakseen muun muassa J.K. Paasikiven, K.J. Ståhlbergin ja Aleksis Kiven. Hän nousi kärkeen nimenomaan sodan jälkeisillä torjuntavoiton merkitystä ja Suomen puolustamisen tärkeyttä korostaneilla puheenvuoroillaan.

Vaikka Ehrnrooth kiistaton sotasankari olikin, olisi kärkisijoille ollut tarjolla monia häntä huomattavasti vielä ansioituneempia sotilaita, vaikkapa K.L. Oesch, Erik Heinrichs, A.F. Airo, V.P. Nenonen tai Aladar Paasonen. Näin äänestäjät tulivat itse asiassa (ja varmasti asiaa itse tarkemmin ajattelematta) nostaneeksi rauhanajan saavutukset sodassa hankittuja ansioita painavammiksi.

Ehrnrooth oli 1990-luvulla jo iäkäs ja hauras mies, eikä välttämättä aina jaksanut pohtia riittävästi, millaisia kaikkia tilaisuuksia tuli läsnäolollaan kunnioittaneeksi. Uskon, että näin kävi esimerkiksi silloin, kun hänet vietiin vuoden 1997 jääkiekon MM-kisoihin puhumaan Suomen joukkueelle taisteluhengen tärkeydestä.

Kaiken ”kenraalin testamentti” -sirkuksen keskellä patsashanketta vastoin Ehrnroothin perheen toivomuksia ajaneiden tahojen olisi pitänyt osata painaa jarrua. En jaksa millään uskoa, että Ehrnroothin kaltaisen realistin omana haluna olisi ollut ajautua hurraa-isänmaallisuuden keulakuvaksi ja kitsch-patsaaksi Aurajoen rantaan.

Juttua on päivitetty 5.10.2017.

X