Eugen Schauman: Sankari vai terroristi? Mikä Olli Immosen idoli oli miehiään?

Jaa artikkeli
Eugen Schauman ja koiransa Lucas, joka sai yltiöisänmaallisissa piireissä ihaillun aseman. © om-arkisto
Kenraalikuvernööri Bobrikovin surman syy oli tarua arkisempi.

Monikulttuurisuutta Facebook-kirjoituksessaan vastustaneen Olli Immosen (ps) kohuesiintymisten yhteydessä nousi esiin mies nimeltä Eugen Schauman.

Schauman oli mies, joka ampui kesäkuussa 1904 kuoliaaksi Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin ja perään itsensä Senaatintorin varrella sijaitsevassa Senaatintalossa, nykyisessä Valtioneuvoston linnassa.

Miksi aatelinen, suomenruotsalainen, baltiansaksalaista alkuperää oleva ja venäläisittäin ruotsia murtanut Schauman nousi Immosen sankariksi?

Miksi Immonen ilmaisi käsittävänsä, että Schauman, terroristi ja murhaaja, on Suomen kansallissankari?

Hänhän ilmaisi, että kun Bobrikovin ampuminen ”suhteutetaan sen hetkisiin poliittisiin olosuhteisiin”, murha voidaan hyväksyä.

Palvottu äiti

Schauman syntyi Harkovassa, nykyisessä Ukrainassa, 10. toukokuuta vuonna 1875 everstiluutnantti Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin perheen toiseksi lapseksi. Hänen vanhempansa olivat pikkuserkkuja keskenään.

Isän sotilasuran vuoksi perhe asui eri puolilla laajaa keisarikuntaa.

”Voimme pitää häntä enemmänkin venäläis-puolalaisena. Hänen nuoremmat sisarensakin mielsivät itsensä lähinnä puolalaisiksi”, huomauttaa historian professori Seppo Zetterberg, joka on kirjoittanut Schaumanista kirjan Viisi laukausta senaatissa, Eugen Schaumanin elämä ja teko.

Schaumanin lapsuutta synkisti hänen äitinsä kuolema syksyllä 1884. Schauman oli tuolloin vain yhdeksänvuotias. Samaan aikaan hän joutui lähtemään oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä asumaan Puolaan.

Äidin kuolema vaikutti Schaumaniin vahvasti. Poika suorastaan palvoi äitiään. Äiti oli johdattanut hänet J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden maailmaan. Sieltä kumpusi Schaumanin intomielinen isänmaanrakkaus sankarimyytteineen.

Vänrikki Stoolin tarinat sai nuorukaisen mietteissä yhä tulisempia piirteitä. Rakkaus ja hurmahenkisyys kasvoivat yhteen vierasta valtaa vastustavassa isänmaallisuudessa.

Schauman alkoi kantaa mukanaan vihkoa, johon hän kokosi sepitteitään ja johtopäätöksiään.

Vihkoonsa hän kirjasi esimerkiksi:

Suuret sielut kärsivät hiljaa. Vain teot todistavat rakkauden voimaa.

Schaumanin suurin intohimon kohde oli Runebergin koottujen teosten neljäs nide. Sitä Schauman luki kuin Raamattua. Kirjan sivuille ja marginaaleihin hän teki alleviivauksia ja merkintöjä.

Uhrikuolema oli niissä merkittävässä osassa.

”Terve, virkkoi, nyt on kuolo helppo, nuorna kaatuen kun saapi kuolla voittajana, maata varjellessa. Oi suloista tok´ elämää, suloista kuolemaa. Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, sep´ oisi ihanaa!”

Schaumanin heikko kohta oli huono itsetunto. Alemmuudentunnon taustalla oli Schaumanin huono kuulo sekä hänen epätavallinen lapsuutensa.

Kuin puolivilli

Suomi, johon Schauman äitinsä kuoltua muutti, ei ollut enää se maa, johon hän oli pikkulapsena tutustunut, tai maa, joka välkehti äidin kertomuksissa ja Vänrikki Stoolin runoissa. Olosuhteet olivat hänelle uudet ja Suomi vieras maa.

Schauman tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Hän oli yhtäkkiä vieraiden ihmisten parissa ja eräänlaisen puolivillin asemassa, kuten hän kirjoitti.

Hän oli kasvanut upseeri-isänsä komennuspaikoissa eri puolilla Venäjän keisarikuntaa. Helsingissä hän pyöri sukulaistensa nurkissa.

Äitinsä tilalle Schauman oli saanut isän uuden vaimon, äitipuolen. Lämmintä suhdetta Schaumanin ja tämän välille ei syntynyt.

Heikko itsetunto paheni entisestään. Sitä syvensi muukalaisuuden tunne.

”Suomi ei ollut Schaumanille läheinen isänmaa”, Zetterberg sanoo.

Ulkopuolisuuden tunnetta saattoi lisätä sekin, että Schaumanin ruotsinkieli oli slaavilaisittain värittynyttä.

Huono koulumenestys

Kuulovamma muokkasi Schaumanin luonnetta ja vaikutti hänen koulumenestykseensä. Oppitunneilla opettajat joutuivat aikalaistodistusten mukaan huutamaan kurkkunsa käheiksi tullakseen Schaumanin ymmärtämiksi.

Ruotsin- ja suomenkielessä hän sai 1884 päivätyssä todistuksessa arvosanat kuusi ja viisi, suomen kirjoituksessa nelosen.

”Lukiossa suomen kirjoitus vaappui nelosen ja viitosen rajamailla, ja saksan numero laski kerran nelosesta peräti kolmoseen”, Zetterberg kertoo.

Huonokuuloisuus lienee vaikuttanut Schaumanin sielunmaisemaan myös siten, että kommunikaation häiriinnyttyä hänen todellisuutensa rakentui kuvitelmista ja unelmista.

Huonoon kuuloon, huonoihin pohjatietoihin, lahjattomuuteen kirjallisissa opinnoissa, sulkeutuneeseen luonteeseen ja koko koululuokan halveksimaan Schaumaniin viittaa myös luokkatoveri Leo Ehrnrooth Zetterbergin kirjassa.

Samanlaista ihmetystä ruotsinkielisessä koulussa herättivät Schaumanin vuolashenkiset syleilykohtaukset, kun hän näki Suomen kartan.

”Rakas isänmaani”, hänellä oli tapana parahtaa – vahvasti venäjäksi murtaen.

Schauman sai koulussa myös toistuvia raivokohtauksia. Niiden pelottamina muut oppilaat oppivat varomaan häntä.

Schauman joutui tappeluihin tovereittensa kanssa, häntä haukuttiin ryssäksi ja hylkiöksi.

Schaumanista kasvoi yksinäinen ihminen.

Sankarikuolemaan

Päästyään ylioppilaaksi vuonna 1895, Schauman suoritti Helsingin yliopistossa ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1899. Vuodesta 1901 hän työskenteli kouluhallituksessa apukamreerina.

Schaumanin poliittinen radikalisoituminen eteni venäläistämistoimien voimistuessa. Hän ei kuitenkaan ollut ajatuksineen yksin. Bobrikov kiihdytti Suomen venäläistämistä. Schauman sai kasakanpiiskasta vuoden 1902 kasakkamellakoissa, jotka johtuivat Suomessa järjestettävistä kutsunnoista.

Aktivistit yrittivät useaankin kertaan murhata diktaattorin valtuudet saaneen Bobrikovin. Schauman halusi kuitenkin toimia yksin.

Teon taustalla vaikutti raadollinen todellisuus: hän pettyi rakkaudessa ja katkeroitui.

Schauman palvoi sairaalloisesti suomenruotsalaista naista nimeltä Elin Borgström, josta hän löysi kadottamansa äidin.

Mutta suhde eteni kurjasti. Malja täyttyi, kun Schauman syksyllä 1903 sai Elin Borgströmiltä rukkaset.

Kun Schauman oli vihdoin rohjennut sanoa rakastavansa Borgströmiä ja kosi häntä, vastaus oli tyly.

”Aldrig, ei koskaan!” vastasi Borgström. Hän ei rakastanut Schaumania.

Mielenkuohuissaan Schauman laati oman testamenttinsa helmikuussa 1904. Zetterberg pitää selvänä, että niin tehdessään hän oli päättänyt ampua Bobrikovin ja itsensä.

”Elin, kun luet näitä rivejä, ei minua enää ole olemassa”, Schauman kirjoitti julkaisemattomien muistelmiensa omistuskirjoituksessa Borgströmille helmikuun lopussa 1904.

Ennen veritekoa Schauman kijoitti Venäjän keisarille ja Suomen suuriruhtinaalle Nikolai II:lle lähettämässään kirjeessä: ”Omalla elämälläni olen minä sovittava rikokseni. Tyynenä ja iloisena menen nyt kuolemaan.”

Kesäkuun 16. päivä Schauman toteutti tekonsa. Hän oli juuri täyttänyt 29 vuotta.

”Teollaan katkera Schauman yritti todistaa rakkautensa kohteelle oman miehisyytensä”, Zetterberg sanoo.

”Kun hänestä samalla tuli kansallissankari, hän sai kaksi kärpästä yhdellä iskulla.”

Oiva keppihevonen

Oliko Schauman terroristi, murhamies?

”Schaumanin teko täyttää kaikki murhan merkit. Kun murha lisäksi oli selvästi poliittinen, se oli myös terroriteko”, Zetterberg tulkitsee

Murhan jälkeen alkoi poliittinen myllerrys.

Kokoomusta edeltäneiden vanhasuomalaisten ja myöntyväisyyssuunnan piirissä pelättiin, että keisarivalta rankaisisi Suomea.

”Pelko oli liioiteltu”, Zetterberg sanoo.

Sen sijaan suomalaisuusaatetta ajavat tahot kokivat tilaisuutensa tulleen. Aktivistit, perustuslailliset ja nuorsuomalaiset nostivat Schaumanin kansallissankariksi, joka sai kannatusta myös työväenliikkeen piirissä.

Näin alkoi rakentua sankarimyytti, joka pesi Schaumania puhtaaksi terrorista. Samalla Bobrikovia piti demonisoida mahdollisimman paljon.

Asetelma elää yhä. Vuonna 2012 perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kutsui keskustan EU-komissaari Olli Rehniä ”Brysselin Bobrikoviksi”.

Rehn loukkaantui ja vaati Soinilta anteeksipyyntöä kielikuvasta, jota nykyinen elinkeinoministeri Rehn kutsui vihapuheeksi.

Nykyinen ulkoministeri Soini kieltäytyi.

X