Löytöretkeilijä Fernão de Magalhães löysi läntisen meritien Tyynelle valtamerelle: ”Antakaa minulle laivasto ja purjehdin lännestä itään maapallon ympäri”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Fernão de Magalhães  (n. 1480–1521) syntyi luultavasti Oportossa. Hän oli neljännen luokan aatelia, mikä antoi pääsyn Portugalin kuninkaan hoviin.
Fernão de Magalhães (n. 1480–1521) syntyi luultavasti Oportossa. Hän oli neljännen luokan aatelia, mikä antoi pääsyn Portugalin kuninkaan hoviin. © DeAgostini/Getty Images
Portugalilaisen Fernão de Magalhãesin vaarallinen löytöretki Tyynelle valtamerelle kesti lähes kaksi vuotta. Maustesaarille hänen laivansa tulivat lähes tarkalleen 500 vuotta sitten.

Euroopassa elettiin aikaa, jolloin pippuria myytiin jyvä jyvältä ja yksi pippurisäkki oli ihmishenkeä arvokkaampi. Käsittämättömän kalliita olivat nykymittapuun mukaan myös kaneli ja inkivääri, neilikka ja muskotti ja monet muut mausteet.

Erilaisilla mausteilla ruhtinaat ja ylhäiset halusivat kuitenkin muuttaa mauttomat ruuat kieltä hiveleviksi herkuiksi.

”Ruokalaji tuntui vasta sitten oikealta, kun se pippuroitiin hurjasti ja kirpeytettiin äkäisesti niin, että kitalaki kiihottui uudella ja viehättävällä tavalla”, kirjoitti aikaa kuvannut kirjailija Stefan Zweig.

Mausteet oli haettava laivoilla kaukaa idästä. Lyhin meritie Euroopasta sinne kulki Välimereltä Punaisen meren kautta kohti Intiaa. Reittiä hallinnoivat islamilaiset arabit, jotka estivät kristittyjen laivojen kulun kohti itää.

Fernão de Magalhães oli portugalilainen sotilas

Läntinen merireitti Intiaan olisi ratkaissut ongelman. Merenkulkijoiden mukaan Amerikan mantereen läpi ei kuitenkaan ollut vesitietä. Se oli heidän mukaansa yhtenäinen aina etelänapaan asti.

Toista mieltä oli Fernão de Magalhães, portugalilainen sotilas ja merenkulkija, piinkova komentaja. Hänen mukaansa Amerikan mantereen eteläkärjen lävisti salmi, joka yhdisti kaksi suurta merialuetta.

Tiedoistaan Magalhães sai kiittää kuuluisan kosmografi Martin Behaimin laatimaa karttaa, jota hän oli päässyt tutkimaan Portugalin kuninkaan salaisessa arkistossa. Sanojaan ei Magalhães piilotellut: ”Antakaa minulle laivasto ja purjehdin lännestä itään koko maapallon ympäri.”

Fernão de Magalhães ja laivasto

Fernão de Magalhães luotsasi laivastonsa kulkemaan hitaasti läpi karikkoisen ja vaarallisen salmen Atlantin valtamereltä Tyynellemerelle. Laivojen edellä keikkuivat väylän syvyyttä mittaavat veneet. © Mary Evans Picture Library / Lehtikuva

Fernão de Magalhãesilla oli kuitenkin varaa sanoa. Hän oli kulkenut meriä vuosikaudet, sotinut ja palvellut uskollisesti Portugalin kuningasta. Hän osasi käyttää miekkaa ja tykkejä, kompassia, peräsintä, purjeita ja merikortteja. Neljästi hän oli purjehtinut Afrikan eteläkärjen eli Hyväntoivonniemen ympäri.

Portugalin kuningas Emanuel suhtautui kuitenkin torjuvasti Magalhãesin puheisiin, joten lieviä tunnontuskia tuntien Magalhães kääntyi Espanjan kuninkaan Kaarlen puoleen. Muuta kunniaa hän ei vaatinut kuin saada purjehtia Espanjan lipun alla etsimään läntistä meriväylää. Maaliskuun 22. päivänä 1518 Kaarle allekirjoitti sopimuksen Magalhãesin kanssa, joka lupasi Espanjan kruunulle viidenneksen matkan voitoista.

Tavoitelluin kohde olivat nykyisen Indonesian itäosissa sijainneet Molukit, maustesaaret.

Tonneittain korppuja

Espanjan kuningas Kaarle antoi Magalhãesin käyttöön viisi leveäpohjaista kaljuunaa, monikantista purjelaivaa, joissa oli paljon lastitilaa ja jotka kestivät kovaakin merenkäyntiä. Miehistö aluksiin piti värvätä. Tehtävä ei ollut helppo, sillä yksi toisensa jälkeen kavahti matkaa, joka saattaisi kestää kaksikin vuotta. Ankarasti uurastaen värvärit saivat satamakujilta- ja kapakoista kokoon 250 miehen repalaisen ja monenkirjavan joukon.

Jokaisen laivan Magalhães tarkasti itse kölistä mastonhuippuun asti Omin käsin hän koputteli alusten jokaista lautaa, erikseen hän tarkasti jokaisen köyden, jokaisen naulan, jokaisen ruuvin. Satoja työkaluja oli hankittava, pihtejä, sahoja, poria, lapioita. Matkan aikana tarvikkeita ei saisi. Kaikkea täytyi olla mieluummin liikaa kuin liian vähän – köysiä ja ankkureita, hirsiä murtuneita mastoja ja säkkikangasta repeytyneitä purjeita varten, monta tonnia tervaa ja pikeä ja kynttilöitäkin kymmeniätuhansia.

Ja entäpä merimiesten ruoka?

Magalhães hankitutti aluksiin kymmenen tonnia laivakorppuja, 2 500 kiloa savustettua sianlihaa, kaksisataa tynnyriä sardelleja, tuhat kuuden kilon painoista juustokiekkoa, 250 kiloa hunajaa, 150 kiloa rusinoita, kynsilaukkaa ja sipuleita, jauho-, papu- herne- ja riisisäkkejä ja parasta Xeresin viiniä 417 leiliä ja 253 tynnyriä.

Vielä lähtöaamuna aluksien kansille ajettiin Sevillan satamassa Espanjassa seitsemän elävää lehmää, maidon ja lihan lähteitä. Oli syyskuun 20. päivä vuonna 1519. Ihmiskunnan rohkein seikkailu oli alkamassa.

Kartoissa näkyy Atlantin valtameren ja Tyynenmeren yhdistävä Magalhãesin salmi.

Kartoissa näkyy Atlantin valtameren ja Tyynenmeren yhdistävä Magalhãesin salmi.

Jättimäinen merenlahti

Etelä-Amerikan rannikolle Rio de Janeiron lahdelle Magalhãesin alukset saapuivat joulukuun 13. päivänä. Alkuperäisasukkaat ottivat tulijat tuttavallisesti vastaan. Vaihtokauppa alkoi heti. Yhdellä ongenkoukulla merimies sai viisi kanaa, yhdellä kammalla kaksi hanhea ja pienellä peilillä nuoren tytön, joka päiväkirjaa pitävän italialaisen Antonio Pigafettan mukaan ”käytti tukkaansa ainoana verhonaan.”

Kovin pitkää aikaa ei Fernão de Magalhães antanut miestensä käydä kauppaa paratiisin kanssa. Kärsimättömyys riivasi, väylä halki mantereen oli löydettävä.

Jo kohta tammikuun 10. päivänä toive tuntui toteutuvan. Jättimäinen merenlahti avautui miesten silmien eteen. Kaksi pienempää alusta Magalhães lähetti kohti merenlahden pohjukkaa. Kaksi viikkoa ne viipyivät ja palasivat mukanaan huonoja uutisia:

Luultu salmi olikin suuri makeavetinen virta, myöhempi Rio La Plata.

Matka jatkui yhä etelämmäs autiota rannikkoa pitkin. Lahti toisensa jälkeen tutkittiin, mutta kaikki olivat umpinaisia – ei taaskaan odotettua väylää länteen. Magalhães ei luovuttanut, mutta yhä lyhyemmiksi kävivät päivät, yhä pidemmiksi yöt. Kylmät tuulet alkoivat repiä purjeita, joka päivä raivosivat rajut myrskyt.

Miehet alkoivat käydä levottomiksi. Eikö heidän amiraalinsa tiennytkään, missä etsitty salmi oli? Eivätkö he voisi palata talven ajaksi takaisin Rio de Janeiron lahteen?

Ei, he eivät palanneet. Magalhães käski laskemaan ankkurit San Julianin lahteen. Päivä oli maaliskuun 30:s vuonna 1520. Viisi kuukautta laivat lepäsivät liikkumattomina lahden hyisessä vankilassa. Miesten tyytymättömyys puhkesi kapinaksi. Yksi sen johtajista teloitettiin miekalla ja kaksi jätettiin autiolle rannalle, jossa odotti varma kuolema.

Onnen kyyneleet

Ilmat alkoivat lämmetä ja matka jatkui, mutta Fernão de Magalhães oli menettänyt itsevarmuutensa ja määräsi laivat jälleen ankkuriin. Ja näin kirjoitti matkasta myöhemmin kirjoittanut Stefan Zweig:

”Kaksi pitkää ja tyhjää epäluulon kuukautta Magalhães pysyi jälleen paikoillaan, hautoi ja suri, saavuttaisiko hän etsimänsä vai ei, mutta kuitenkin vain kahden päivämatkan päässä odotti salmi, joka oli ikuisesti kantava hänen nimeään!”

Vihdoin antoi Magalhães käskyn purjehtia etelään päin pitkin autiota, asumatonta rannikkoa. Kun avautui syvä, mustavetinen lahti, kaksi alusta, San Antonio ja Conception, lähetettiin tiedustelumatkalle.

Viidentenä päivänä molemmat palasivat liput mastoissa liehuen. Kolme päivää ne olivat purjehtineet eteenpäin ja koko ajan vesi oli pysynyt suolaisena – se oli siis merivettä. Etsitty salmi oli löytynyt.

Victoria oli ainoa Sevillaan palannut Magalhãesin kaljuuna, josta tuli samalla ensimmäinen maailman ympäri purjehtinut alus. Sevillaan sen ohjasi kapteeni Juan Sebastian Elcano.

Victoria oli ainoa Sevillaan palannut Magalhãesin kaljuuna, josta tuli samalla ensimmäinen maailman ympäri purjehtinut alus. Sevillaan sen ohjasi kapteeni Juan Sebastian Elcano.

Magalhãesin laivat alkoivat lipua kohti länttä pitkin äänetöntä ja elotonta vesireittiä. Uusia kapeita väyliä kääntyi milloin oikealla, milloin vasemmalle, hiekkasärkkä toisensa jälkeen hidasti matkaa ja kallionkielekkeitä piti väistellä, mutta Magalhães ei hätäillyt eikä kiiruhtanut.

Näin kuvaa matkaa Stefan Zweig:

”Yhä eteenpäin kävi noiduttu kulku pilkkopimeässä yössä, ja heitä seurasi vain tuulen hurja ja tajuton laulu sen suhistessa kylmänä vuorten välissä.”

Salmen rannoilla intiaanit polttivat merkkitulia varoittaakseen naapureitaan oudoista laivoista. Fernão de Magalhães antoi alueelle nimen Tulimaa, Tierra del fuego. Yhä edelleen luullaan, että nimi johtui alueen tuliperäisistä vuorista.

Jälleen kerran Magalhães ankkuroi laivansa ja lähetti veneen tiedustelemaan. Kolmantena päivänä se palasi mukanaan huikea viesti: edessä odotti etsitty eteläinen meri. Magalhãesin silmät täyttyivät kyynelistä. Ensimmäisen kerran eläessään piinkova mies itki onnesta.

Maata, maata!

Fernão de Magalhãesin laivat lähtivät ylittämään tuntematonta merta marraskuun 28. päivänä vuonna 1520. Muonavarat olivat vähissä, miehet valmiiksi uupuneita.

Meni joulukuu, tammikuu ja osin myös helmikuu. Maata ei tullut näkyviin, vaikka oli purjehdittu kuusikymmentä päivää. Jatkuvasti vallitsi sininen tyhjyys laivojen ympärillä, jatkuvasti sama hirmuisen pistävä valo päivällä ja yöllä samat kylmät ja vaiteliaat tähdet.

Antonio Pigafetta merkitsi päiväkirjaansa:

”Me olimme jatkaneet kolme kuukautta saamatta minkäänlaista tuoretta. Söimme sahanpurua ja korppuja, jotka olivat pelkkää matojen rikkomaa jauhoa, rottia pyydystettiin ruuaksi ja lopulta miehet järsivät mastojen raakapuita peittäviä nahanpalasia. Joimme vettä, joka oli keltaista ja pilaantunutta ja maistui rotan virtsalle. Joidenkin miesten ikenet kasvoivat heidän hampaittensa yli niin etteivät he pystyneet enää syömään mitään, vaan kuolivat tähän tautiin (keripukki).”

Hyvää oli vain se, että tuulet pysyivät lempeinä. Kiitollinen Magalhães antoi merelle nimen Tyynimeri.

Ja sitten vihdoin maaliskuun 6. päivänä armon vuonna 1521 mastosta kuului tähystäjän huuto: Maata! Maata!

Fernão de Magalhãesin viimeiset hetket Maktanin saaren rantamatalikossa huhtikuussa 1521.

Fernão de Magalhãesin viimeiset hetket Maktanin saaren rantamatalikossa huhtikuussa 1521. © Topfoto / Lehtikuva

Nuolia ja keihäitä

Magalhãesin laivat olivat tulleet pienelle saarelle, joka kuuluu nykyiseen Filipiinien valtioon. Se oli pohjoisempana kuin matkan päämäärä, Molukit, maustesaaret.

Jälleen tehtiin vaihtokauppaa alkuasukkaiden kanssa. Kirjavilla lasinpalasilla merimiehet saivat hedelmiä, kaloja, kanoja, palmuviiniä ja kookospähkinöiden maitomaista nestettä. Magalhãesin nälkiintynyt miehistö alkoi saada voimiaan takaisin.

Massavan saarelle alukset saapuivat pääsiäispäivänä. Saarelta löytyi taitava luotsi, joka johdatti aluksia kohti Molukkeja. Enää tarvitsisi vain täyttää laivojen ruumat mausteilla ja alkaa kotimatka Intian ja Afrikan eteläkärjen kautta.

Fernão de Magalhães ystävystyi Sebun saaren kuninkaan kanssa, joka otti juhlallisessa tilaisuudessa vastaan kasteen ja lupautui Espanjan kuninkaan nöyräksi palvelijaksi. Myöhään seuraavaan yöhön asti sai pappi kastaa kristinuskoon satoja tavallisia saarelaisia.

Sebun saarta vastapäätä oli pieni Maktanin saari, jota hallitsi Silapulapu-niminen ruhtinas. Sebun saaren kuningas oli kertonut, että ruhtinas oli nöyryyttänyt häntä, jolloin Magalhães luopui yllättäen varovaisuudestaan ja päätti ryhtyä rankaisuretkeen.

Tiheät koralliriutat estivät Magalhãesin veneitä pääsemästä Maktanin rantaan. Kuudenkymmenen aseistetun miehen oli kahlattava, ennen kuin voitiin ampua musketeilla rannalla odottavaa raivoisasti kiljuvaa laumaa.

Saarelaiset lähestyivät kilpiensä suojassa, ampuivat nuolia ja heittivät keihäitä. Polviaan myöten vedessä kahlaava Magalhães sai ruokonuolen kasvoihinsa ja heittokeihään oikeaan käsivarteensa ja kaatui kasvoilleen veteen, missä alkuasukkaat surmasivat hänet keihäillä.

Oli huhtikuun 27. päivä vuonna 1521.

PS. Vain yksi Fernão de Magalhãesin viidestä laivasta pääsi viimein takaisin Sevillaan Espanjaan. Vain 18 miestä horjui ulos aluksesta. Päivä oli syyskuun 6. vuonna 1522. Mausteet myytiin kymmentuhatkertaiseen hintaan. Mitään tietoa ei jälkipolville ole jäänyt Magalhãesin ruumiin kohtalosta.

Lähteet: Antonio Pigafetta: Relazione del primo viaggio intorno el mondo (1524–1525); Stefan Zweig: Maghellanes, historian rohkein purjehdus (1938).

Lue myös: Pata Degerman paljastaa vinkit, joilla ihmishenkikin voi reissussa säästyä – Lue myös, missä löytöretkeilijä vietti prinssi Harryn kanssa kahdenkeskistä aikaa

X