”Hakulinen johtaa!” – Hiihtäjä Veikko Hakulinen yllätti Holmenkollenilla ja hiihti olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalla vuonna 1952

Suomen hiihtokansa repesi riemuun vuonna 1952. Veikko Hakulinen yllätti Holmenkollenilla ja hiihti olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalla.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Veikko Hakulinen saavutti urallaan 15 olympia- ja MM-mitalia. Hänelle myönnettiin 1976 Suomen urheilun suuri ansioristi, joka voi olla kerrallaan vain 12:lla elossa olevalla suomalaisella.

Suomen hiihtokansa repesi riemuun vuonna 1952. Veikko Hakulinen yllätti Holmenkollenilla ja hiihti olympiakultaa 50 kilometrin kuninkuusmatkalla.
(Päivitetty: )
Teksti: Antero Raevuori

Sieltä oli nuori mies tullut – rajan takaa. Ja mennyt uudelleen rajan taakse ja tullut vielä kerran takaisin. Sellainen oli kymmenientuhansien suomalaisten tarina. Pääosin he olivat karjalaisia, sodan ja jatkosodan edestakaisin viskelemiä evakkoja.

Mutta tämä yksi nuori mies oli Veikko Hakulinen, pientilallisen poika, joka oli saanut ensimmäiset suksensa viisivuotiaana ja joka haaveili ryhtyvänsä veturinkuljettajaksi. Hän hiihti kilpaa muiden Elisenvaaran asemanseudun pikkupoikien kanssa. Aina ei voittoja tullut, mutta kakkos- ja kolmossijoja kylläkin.

Elisenvaara jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan ja niin myös jatkosodan jälkeen. Karjalan sijaan uudeksi kotiseuduksi nuorelle miehelle tuli Häme, ensin Tampere ja sitten Valkeakosken tehdaskauppala, missä oli hyvät maastot hiihdettäviksi.

Toki ei 1940-luvun lopulla voinut leipäänsä hiihtämällä hankkia. Niinpä Hakulinen purki puutavaraa proomuista maihin, viskoi lämmittäjänä halkoja veturien tulipesiin ja mätti apumiehenä hiekkaa kuorma-auton lavalle kuin piru olisi päässyt irti. Niin, ja pumppasi käsipumpulla vettä Alitalon navetan säiliön täyteen, mikä vaati tauotta lähes tuhat käsivetoa.

Piti olla vahva lihaksisto, jos aikoi kilvanhiihdossa menestyä. Ja piti myös vuosi vuodelta pidentää juoksu- ja hiihtolenkkejä.

Useana sunnuntaiaamuna ennen lu­mien tuloa Veikko Hakulinen juoksi Valkeakoskelta Tampereelle vanhempiaan tapaamaan. Matkaa kertyi runsas 40 kilometriä. Takaisin hän palasi linja-autolla.

Veikko Hakulinen oli sodista toipuvan Suomen kansallisen itsetunnon vahvistaja. © Skoy

Veikko Hakulinen oli sodista toipuvan Suomen kansallisen itsetunnon vahvistaja. © Skoy

Ladun vangit

Ensi kerran Veikko Hakulinen säväytti lähes täsmälleen 70 vuotta sitten. Tammikuun 29. päivänä vuonna 1952 katsastettiin Joensuussa neljättä miestä Oslon talviolympiakisojen 50 kilometrin hiihtoon.

Pakkasta oli kolmisen astetta ja lunta pyrytti niin, että tuskin eteensä näki. Hakulinen johti alusta loppuun. Konivaaran jyrkässä nousussakaan ei vauhti laantunut. Maaliin hän hiihti runsaat viisi minuuttia nopeammin kuin kilvan kakkonen.

Kotimaan viimeistelyt ennen Osloon lähtöä Hakulinen teki hiihtämällä kaksi tuntia umpihangessa. Niinhän se kirjoitti aikanaan kuuluisa runoilija, että

”latua ken käy, ladun hän on vanki, vapaa vain on umpihanki.”

Ladun vankeja olivat kuitenkin kaikki ne 40 miestä, jotka helmikuun 20. päivänä vuonna 1952 odottivat lähtövuoroaan Holmenkollenin montussa. Vuorossa olisi Oslon olympiakisojen kuninkuusmatka 50 kilometrin hiihto.

Aamuyöstä oli Atlantilta purkautunut lämmintä ja kosteaa ilmamassaa kohti sisämaata. Se pysytteli kylmää ilmaa ylempänä ja muodosti kaltevan rintamapinnan ilmamassojen rajalle. Alhaalla lähtöpaikalla oli pakkasta ja ylempänä reitin varrella vesikeli. Latu siksakkasi lempeästi vuoroin ylös, vuoroin alas niin että lämpötila vaihteli nollan kahta puolen muutaman kilometrin välein.

Oli tulossa raskas hiihto.

Kahvia ja mustikkakeittoa

Kilpailupäivän aamuna Veikko Hakulinen heräsi hieman ennen kello kuutta, pukeutui ja kävi venyttelemässä Rödkleivanin urheilumajan ulkopuolella. Kello seitsemältä hän söi puuroa, pari kananmunaa ja joi teetä. Sanaakaan hän ei sanonut kämppäkavereille. Keskittyminen kilpaan oli alkanut.

Heti aamupalan jälkeen Hakulinen veteli sinistä swixiä sälesuksiensa pohjiin. Sukset olivat leveät 60-milliset. Molempien kärki oli leveä lahnakärki, vaikka ei umpihangessa hiihdettäisikään.

Varhain oli herännyt myös suomalaisten huoltoporras. Reitin varrella oli seitsemän omaa tarkkailupistettä. Jokaisessa oli varasuksia, voiteita ja termospulloissa kahvia, mustikkakeittoa, viinimarja- ja sitruunamehua. Yhteyksiä pisteestä toiseen hoidettiin armeijan radiopuhelimilla. Huoltomiehinä oli useita entisiä mestarihiihtäjiä. Koko palettia johti päävalmentaja Veli Saarinen.

Holmenkollenin montussa tunsi selvästi sään muuttuvan. Ilma ei ollut enää yhtä kireä kuin aamulla. Lämpö laskeutui hitaasti alemmas. Ilmaa oli helppo hengittää.

Ilmaa nuuhkivat tyytyväisinä kaikki 50 kilometrin suursuosikit. Heitä olivat ruotsalaiset, jotka vuoden 1950 MM-kisoissa olivat ottaneet peräti neloisvoiton. Varmin voittajaehdokas oli Mora-Nisse Karlsson, joka tunsi paineet mutta ei antanut niiden häiritä – kuorsasi jyristen ison osan kilpaa edeltävästä yöstään.

Myös joku norjalainen saattaisi kotilatujen ansiosta napata mitalin, mutta suomalaisille ei mitaleita ennusteltu. Kaksi vuotta aikaisemmin paras suomalainen oli ollut MM-kisojen 50 kilometrillä vasta kuudes. Eivät olleet Suomen hiihtäjät vielä silloin täysin toipuneet sotien rasituksista.

Muutamia hiihtäjiä tuli myös Keski-Euroopan maista. He olisivat vain kilvan hupiveikkoja. Neuvostoliitto ei ollut vieläkään mukana. Piti ensin löytää varmoja voittajia. Rämpiminen muiden takana ei olisi kunniaksi kommunismin jalolle aatteelle.

Vesikeliä pohjiin!

Kello oli minuutin yli aamukymmenen, kun ensimmäinen mies lähti 50 kilometrin ladulle. Ei ollut meno helppoa Kalevi Monoselle. Tuhannet innokkaat katselijat olivat jo ehtineet talloa rikki ladun alkukilometrit.

Veikko Hakulisen lähtönumero oli 17. Mitenkä sattuikaan, että Mora-Nissen lähtönumero oli 27 ja parhaana suomalaisena pidetyn Eero Kolehmaisen 37. Matkaan lähdettiin Holmenkollenin hyppyrimäen juurelta minuutin välein.

Kolmentoista alkukilometrin jälkeen rata teki ympyränmuotoisen silmukan, joka hiihdettiin kahdesti. Vasta sitten alettiin palailla kohti Holmenkollenin monttua. Jo ennen silmukan risteyspaikkaa oli ladun varrella kymmeniätuhansia hiihtäen paikalle tulleita norjalaisia. Reppujen termospulloissa läikkyi kuumaa kahvia ja jykevissä puuleileissä tuikeaa norjalaista akvaviittia.

Holmenkollenin montussa saattoi kilpaa seurata vain kuulutusten perusteella. Ensimmäinen väliaika saatiin vasta 25 kilometrin kohdalta, mutta sepä säväytti suomalaisia radiokuuntelijoita. Kilpaa selosti legendaarinen Pekka Tiilikainen:

Hakulinen johtaa!

Hieman aikaisemmin miehet olivat nousseet ladun korkeimmille kohdille, missä paistoi aurinko ja lämmintä oli kuutisen astetta. Ladun varrella oli huoltomies Pekka­ Vanninen huutanut hätäisesti, että vesikeliä pohjiin!

Hakulinen oli heti kaivanut hiihtopuseron taskusta vesikelivoidepurkin. Silti sukset lipsuivat. Oli vain kiskottava käsivoimin ylöspäin. Ja niitähän Hakulisella riitti.

Ei ollut mies turhaan hiekkoja heitellyt ja proomuja purkanut.

Lue myös: Maailman pisin hyppy – Mäkihyppääjä Tauno Luiro teki maailmanennätyshyppynsä vuonna 1951

Koko 1950-luvun Veikko Hakulinen oli radioselostuksia hallitseva hahmo. Hänen hiihtojaan kuunneltiin radion ääressä niin kotona, kouluissa kuin työpaikoillakin. © Lehtikuva

Koko 1950-luvun Veikko Hakulinen oli radioselostuksia hallitseva hahmo. Hänen hiihtojaan kuunneltiin radion ääressä niin kotona, kouluissa kuin työpaikoillakin. © Lehtikuva

Ikimuistoinen numerosarja

Väsyneitä olivat maalia lähestyvät miehet. Täyttä vauhtia sauvoi vain Veikko Hakulinen. Kuitenkin hän oli matkan varrella voidellut suksensa kahdesti, lyönyt suupielensä puun oksaan ja läikyttänyt mustikkasoppaa numerolappuunsa niin, että se näytti kuin veren tahrimalta.

Maalilinjan hän ylitti ikimuistoisessa ajassa 3.33,33. Pitkälti yli neljä minuuttia jäi hänestä kilvan hopeamies Eero Kolehmainen. Suomalaiset olivat sittenkin sitkeää­ hiihtäjäkansaa. Koti-Suomessa riemuittiin.

Ruotsalaisten katastrofi oli täydellinen. Paras oli vasta kuudenneksi hiihtänyt Mora-Nisse Karlsson. Ruotsin radion maineikas radioselostaja Sven Jerring totesi kilvan jälkeen:

”Elämäni hirvittävin kaksituntinen!”

Harteikas, hyväryhtinen ja ripeäliikkeinen oli tuore olympiavoittaja, mutta myös vaitelias, harvapuheinen ja ujouteen taipuvainen. Eipä siis ihme, että hän harkitsi jäävänsä kotimatkalla junasta pois jo Toijalassa, että välttyisi valkeakoskisten ylenpalttiselta juhlinnalta.

Hakulisen kultainen olympiamitali. © Urheilumuseo

Hakulisen kultainen olympiamitali. © Urheilumuseo

Veikko Hakulinen oli kaatua juuri ennen kuin ylitti maalilinjan Oslon olympiakisojen 50 kilometrin hiihdon voittajana. © Skoy

Veikko Hakulinen oli kaatua juuri ennen kuin ylitti maalilinjan Oslon olympiakisojen 50 kilometrin hiihdon voittajana. © Skoy

Kohtalon tumma siipi

Yhteen olympiavoittoon ei Veikko Hakulisen menestys jäänyt. Kaikkiaan niitä kertyi kolme samoin kuin maailmanmestaruuksia. Pitkin 1950-lukua hän oli monien muidenkin suurvoittojen mies, vaikka opiskeli samaan aikaan metsäteknikoksi.

Kilpailemista ei Hakulinen koskaan lopettanut. Vuodet menivät ja vuosikymmenet, mutta kilpaa hän hiihti yhtä hyvin aliupseerien, metsäteknikkojen kuin veteraanien kisoissa. Lisäksi hän kilpaili ikämiehenä myös maastojuoksussa, hiihtosuunnistuksessa, suunnistuksessa ja ampumahiihdossa – siinä jopa olympiakisoissa.

Aikanaan kohtalon tumma siipi laskeutui mestarin ylle. Juoksulenkillä auto töytäisi hänet nurin. Niin varhainen oli aamu, ettei silminnäkijöitä ollut. Kuului vain ambulanssin etäinen hälytysääni.

Seuraavana päivänä liput laskeutuivat Valkeakoskella puolitankoon. Päivä oli lokakuun 24. vuonna 2003. Kuollessaan Veikko Hakulinen oli 78-vuotias.

Kunniakirja oli myöhemmin kunniapaikalla Hakulisen palkintokaapissa. © Urheilumuseo

Kunniakirja oli myöhemmin kunniapaikalla Hakulisen palkintokaapissa. © Urheilumuseo

Lähdeteokset: Huippu-urheilun maailma 4; Sulo Kolkka: Veikko Hakulinen – latujen valtias.

Lue myös: Hiihtäjä Eero Kolehmainen – armeijasta suoraan sotaan

X