Maailma oli tulla hulluksi 50 vuotta sitten – Idealismin huippuvuosi 1968 sisälsi hippejä, tankkeja ja performanssia
Maailma tuli melkein hulluksi 50 vuotta sitten.
Jo toinen Kennedy.
Kirjailija Outi Pakkanen muistaa yhä tarkalleen, kuinka voimakkaasti tieto Robert Kennedyn salamurhasta iski tajuntaan. Uutinen tavoitti kesätöihin Jugoslavian Zagrebiin matkanneen Pakkasen Gratzin kaupungissa Itävallassa.
”Istuimme ystäväni kanssa aamupalalla pensionaatissa, kun radiouutisissa kerrottiin senaattori Kennedyn kuolleen salamurhaajan luoteihin Los Angelesissa 6. kesäkuuta 1968”, muistelee Pakkanen.
”Mielen valtasi pelonsekainen hämmennys; ensin Martin Luther King ja nyt Kennedy. Ajattelin, että mihin tämä kaikki johtaa. Silloin idealismin suomut alkoivat karista silmiltä”, Pakkanen kertaa tuolloin 22-vuotiaan opiskelijanuoren tuntoja.
Hipit ja tankit
Vuosi 1968 oli 1960-luvun syvällinen vedenjakaja. Kyynelkaasut ja tankkien dieselhuurut haalistivat hippiliikkeestä versoneet rauhan ja rakkauden ihanteet.
Pariisissa mellakoivat opiskelijat aseistautuivat katukivin.
Suurkaupunkien katukuvaa värittivät jättimäiset Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset. Robert Kennedyn lisäksi ihmisoikeustaistelija Martin Luther King kohtasi salamurhaajan luodit. Hullun vuoden kuohut rantautuivat myös Suomeen.
”Maailma tuli iholle, niin hyvässä kuin pahassa”, Pakkanen kertoo.
Uutisankkuri Heikki Kahilalle vuosi nostaa mieleen äärimmilleen kiihtyneen sodan Vietnamissa. Hän välitti historian ensimmäisen televisiosodan suomalaisten olohuoneisiin.
”Elin keskellä sitä uutis- ja kuvavirtaa päivästä toiseen, katsoin kuinka ruumiskasat kasvoivat”, hän kertoo.
Vietnamin sota herätti nuorissa voimakkaita sodanvastaisia tuntoja. Kesän 1968 aikana rautaesiriipun takana Tšekkoslovakiassa yritettiin rakentaa ”ihmiskasvoista sosialismia”. Elokuuhun mennessä tapahtumavirta kiihtyi.
Huoli Suomesta
Kansainvälisille nuorisofestivaaleille Sofiaan matkannut Ilkka Taipale muistaa elävästi, kuinka Tšekkolovakian kiristynyt tilanne heijastui Bulgarian pääkaupungin festivaalitunnelmiin. Jännitteet paikallisen turvallisuuspoliisin ja tšekkien delegaation välillä olivat käsin kosketeltavat.
”Tšekkien kirjallinen aineisto oli takavarikoitu jo rajalla. Tunnelma oli todella kireä, ja meitäkin seurasivat jatkuvasti siviilipukuiset salaisen poliisin miehet, joita kutsuimme lokomotiivin painijoiksi.”
Saman tunnelman aisti Zagrebin kansainvälisellä yliopistokampuksella asunut Pakkanen. Tšekkoslovakiasta saapunut opiskelijatyttö oli hyvin huolissaan kotimaan tapahtumista.
”Yritimme häntä lohduttaa, että kyllä kaikki lutviutuu”, Pakkanen muistelee.
Elokuun 20. päivänä kävi päinvastoin. Neuvostotankit vyöryivät Prahaan.
”Se oli valtava sokki. Ei sitä kukaan osannut odottaa, vaikka Neuvostoliiton johtajat olivatkin pitkin kevättä varoitelleet tšekkejä”, Kahila muistelee.
Tiedossa oli, että mittava neuvostolaivaston osasto oli samaan aikaan ryhmittynyt Suomenlahdelle.
”Mitään kirjallista ohjeistusta emme saaneet, mutta toimituksessa painotettiin, että provosoitua ei saa. Silloin valtiojohto oli todella huolissaan presidentti Kekkosta myöten. Miehitys tuli täytenä yllätyksenä hänellekin”, Kahila arvelee.
”Tapahtumat etenivät kuitenkin niin nopeasti, että aikaa ylimääräiseen miettimisen ei jäänyt. Uutiskone oli pidettävä pyörimässä.”
Ilkka Taipale sai tiedon tapahtuneesta Zagrebiin, jonne hän oli perheineen matkannut Bulgariasta.
”Paikalliset sanoivat, että tänne ei neuvostoliittolaisilla ole asiaa, muuten heille käy kuten saksalaisille.”
Tieto Prahan tapahtumista levisi nuorten helsinkiläisten keskuudessa kulovalkean tavoin. Suuri väkijoukko kerääntyi Neuvostoliiton suurlähetystölle tuomitsemaan miehityksen.
Kirjassaan Asvalttihippi Heikki Harma kertoo matkanneensa Tehtaankadun mielenosoitukseen kolmosen ratikalla. Samana syksynä äiti ompeli Hectorin maiharin hihaan Tšekkoslovakian pienoislipun.
Oman talon valtaus
Marraskuussa suomalainen opiskelijaradikalismi huipentui Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Salissa oli määrä pitää seuraavan iltana Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhla.
”Nehän valtasivat ylioppilastalon meiltä”, HYY:n juhlatoimikuntaan kuulunut Taipale huomauttaa.
Hän muistaa hyvin paikalla vallinneen tunnelman.
”Vanhalla pidettiin puheita, laulettiin ja väiteltiin.”
Opiskelijat vaativat yliopiston hallinnon demokratisoimista ja opetusohjelmien uudistamista. Ilmassa oli silti myös suuren urheilujuhlan tuntua.
”Valtauksessa oli paljon ihan näytöstä, siinähän vastustettiin 100-vuotisjuhlan pitämistä”, Heikki Kahila kertoo.
Dramatiikkaakin mahtui mukaan. Eräät valtauksen tuominneet osakuntalaiset heittivät juhlasalin yleisön sekaan savupommin.
”Silloin huudettiin: ’Ei väkivaltaa, ei väkivaltaa!’ Väkivallattomuus oli silloin kova sana, olimme omaksuneet sen amerikkalaiselta ihmisoikeusliikkeeltä”, Taipale kertoo.
Heikki Kahila muistaa olleensa uutisvuorossa tuona samaisena marraskuun iltana. Vuoron päätteeksi hän käväisi Vanhalla haistelemassa yliopistovallankumouksen tuulia.
”Siellä riitti tarinaa seinälautojen välit täyteen. Taitaa olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Supon virkailija otti kuvan Kahilan Heikistä”, hän naureskelee.
Tapahtumien kulkuun puuttui jopa presidentti Kekkonen. Hän kielsi esivaltaa puuttumasta Vanhan valtaukseen. Juhla siirrettiin Konservatorioon, jossa presidentti asettui puheessaan yllättäen puoltamaan valtauksen tehneitä opiskelijanuoria.
Reporadion uhoa
Vanhan valtaus symboloi tavallaan koko vuosikymmenen yhteiskunnallista ja kulttuurista murrosta. Television läpimurto mullisti tiedonvälityksen, yhden asian liikkeet nostivat päätään, yhteiskunnallinen keskustelu oli muotia.
Osuvasti ajan henkeä kuvasti television Jatkoaika-ohjelma. Ajankohtaisiin aiheisiin tartuttiin räväkän ennakkoluulottomasti muun muassa Lenita Airiston, Aarre Elon ja Hannu Taanilan johdolla. Taiteilija, muusikko M.A. Numminen esitti eräässä jaksossa pianosäestyksellä Franz Schubertin Serenadin.
”Yleisradion ohjelmapäivystyksen puhelinlinjat tukkeutuivat raivostuneiden ihmisten soitoista”, taiteilija muistaa.
Performanssimuotia
Numminen kunnostautui myös suomalaisen underground-liikkeen esitaistelijana. Hän oli yksi Suomen Talvisota 1939–1940 -yhtyeen perustajajäsenistä ja ideologeista.
”Suomen Talvisota performanssiryhmä herätti valtavaa uteliaisuutta ja riemua esiintyessämme Helsingissä ja Turussa. Oulussa ryhmämme sai ikuisen porttikiellon kaupunkiin.”
Liike sai kimmokkeen amerikkalaisesta vastakulttuuriliikkeestä. Siihen Numminen tutustui turkulaisten runoilijoiden Markku Innon ja Jarkko Laineen välityksellä.
”Innostuimme undergroundista, mutta kun päätimme itse ruveta tekemään taidetta, halusimme erottua amerikkalaisista ja tehdä nimenomaan suomalaista undergroundtaidetta.”
Vallitseva kulttuurieliitti oli Nummisen mukaan autuaan tietämätön underground-liikkeestä.
”Mutta aikaansa seuraavat nuoret olivat innoissaan!”
Ajan pasifistit
Tässä ilmapiirissä myös pasifistiset virtaukset valtasivat alaa. Vuonna 1963 perustetusta Sadankomiteasta alkanut liikehdintä kulminoitui vuosikymmenen lopulla niin sanottuihin yllytysoikeudenkäynteihin.
”Tein Ydin-lehteen jo vuonna 1966 Erik Schullerin haastattelun. Hänestä lähtivät liikkeelle aseistakieltäytymiskampanjat. Ilmapiiri oli hyvin radikaali, jaoimme kutsuntatilaisuuksien alla kehotuksia kieltäytyä aseista”, Taipale kertoo.
Huhtikuussa 1969 Schuller kehotti Vanhalla ylioppilastalolla pitämässään puheessa vakaumuksensa vuoksi kieltäytyviä pitäytymään päätöksessään.
Tuolloisen rikoslain mukaan yllytys aseistakieltäytymiseen oli vakava rikos josta saattoi seurata enimmillään seitsemän vuoden vankeusrangaistus.
Schulleria asettui puolustamaan suuri joukko nuoren älymystön edustajia. Suojelupoliisiin lähetettiin yli sata nimeä käsittävä lista, jossa allekirjoittaneet vakuuttivat syyllistyneensä samaan rikokseen kuin Schuller.
Ajatuksena oli hankaloittaa supon tutkintaa ja kyseenalaistaa koko lainkohta. Niin sanotulla Schullerin listalle nimensä kirjasivat muun muassa Jörn Donner, Paavo Lipponen, Vesa-Matti Loiri, Erkki Tuomioja ja Ilkka Taipale.
Alamäen alku
Myöhemmin juttu kuivui kasaan. Alemmissa oikeusasteissa langetetut sakko- ja vankeusrangaistukset kumottiin. Yllytystä koskeva lainkohta lieveni sakkorangaistukseksi.
”Vuosi 1968 oli kulminaatio, jonka jälkeen alkoi alamäki. Yhteiskunnallinen keskustelu ja liikehdintä politisoituivat nopeasti”, Taipale arvioi.
MA Numminen vietti joulun 1968 Prahassa, vallatussa kaupungissa. Hän osallistui miehitystä rauhanomaisin keinoin vastustaville pop-musiikin festivaaleille.
”Tutustuin toisinajattelijoihin ja meillä oli hauskaa keskenämme. Tšekit eivät oikein englantia osanneet, mutta yhden sanan he ymmärsivät: freedom, vapaus!”