Turkulainen Elin Såger oli ruukkien rautainen valtiatar 1600-luvulla – Näin hän nosti miehensä velkaannuttaman yritystoiminnan uuteen kukoistukseen

Auran rannoille kerääntyneet väkijoukot tungeksivat nähdäkseen vilauksen juhlavasta surusaatosta, joka etenee hitaasti pitkin katuja kirkonkellojen kumahdellessa. Koko kaupunki on todistamassa, kun 1600-luvun mahtinaista, ruukinpatrunessa Elin Sågeria kuljetetaan viimeiseen leposijaansa Turun tuomiokirkossa sijaitsevaan muurihautaan.

Tammikuussa 1670 järjestetyissä hautajaisissa papin kaksi tuntia kestäneessä saarnassa vainajaa kuvailtiin siveelliseksi, hurskaaksi ja jumalaapelkääväksi naiseksi, ja ajan tavan mukaan häntä ylistettiin hyveellisenä vaimona, äitinä ja kristittynä.

Sen sijaan ei mainittu sanallakaan, että Såger oli ollut myös piinkova bisnesnainen, joka oli onnistunut silkalla sisullaan ja sitkeydellään luotsaamaan pahasti velkaantuneen perheyrityksen taloudellisesti vaikeiden aikojen läpi.

Rajojen rikkoja

Sågerin ammatilliset saavutukset haluttiin unohtaa, koska 1600-luvun naisten odotettiin olevan miesten määräysvaltaan alistuvia kodin hengettäriä.

Naisten tuli viettää päivänsä kodin seinien sisäpuolella lapsiaan hoitaen samalla kun heidän aviomiehensä sotivat, opiskelivat ja pitivät yhteiskunnan pyörät pyörimässä.

Miehillä oli tuohon aikaan jopa laillinen oikeus piestä tottelemattomia vaimojaan.

Itsevarma ja määrätietoinen Såger ei sopeutunut tähän valmiiseen muottiin eikä tyytynyt seuraamaan maailman menoa passiivisena sivustakatsojana. Hän elikin aikansa naiseksi poikkeuksellisen elämän, johon sisältyi sekä raskaita vastoinkäymisiä että menestyksen makeutta.

400 vuotta sitten miehiä ruotuun laittanut mahtinainen saa vihdoin ansaitsemaansa arvostusta. Såger on eräs kirjailija Kristiina Vuoren tänä syksynä ilmestyneen romaanin Kesytön liekki (Tammi 2022) vahvoista naisista.

Romanttisen historiallisen fiktion taitajana tunnetun Vuoren rehevänä soljuva kerronta tempaa lukijansa aikamatkalle Suomen teollisen kehityksen alkulähteille ja Sågerin perheen naisten elämän kuohuihin.

Keskiössä on Sågerin nuorin tytär Maria, joka sai seurata aitiopaikalta, kuinka hänen äitinsä johti kymmenen vuoden ajan ruukkien toimintaa miesten hallitseman liike-elämän myrskyisissä käänteissä.

Mies hallitsi omaisuutta

Talousvaikuttaja syntyi Turussa kesäkuun 30. päivänä vuonna 1614 vauraan porvarisperheen vanhimpana tyttärenä. Sågerin isä oli saksalaissyntyinen suurkauppias Johan Såger ja äiti kaupungin vaikutusvaltaisimpiin miehiin lukeutuneen Turun pormestarin tytär Elin Plagman.

Perheen komea kotitalo sijaitsi Luostarin jokikadun varrella samassa paikassa, jossa on nykyisin Aboa Vetus & ars nova -museo, ja jonka avarissa huoneissa myös Fredrika Runebergin tiedetään leikkineen pikkutyttönä.

Elin-tytär, tarmokkaana puuhanaisena tunnetun äitinsä kaima, oppi molemmilta vanhemmiltaan hyödyllisiä liike-elämän taitoja.

Perheenemännän velvollisuudet menivät kuitenkin tuon ajan naisten elämässä kaiken muun edelle, ja Elin Såger avioitui vain 17-vuotiaana itseään toistakymmentä vuotta vanhemman lyypekkiläisen kauppiaan Petter Thorwösten kanssa.

Naimakauppa oli sulhasen kannalta mitä edullisin, sillä avioliiton myötä hänestä tuli vaimonsa omaisuuden haltija, ja vauraan porvarisneidon kautta hän sai mukavan pesämunan omille liiketoimilleen.

Vaikka avioliitto solmittiin taloudellisista syistä, puolisot näyttävät rakastaneen toisiaan syvästi. Aviovuoteen lämmöstä voi kertoa sekin, että perheeseen syntyi kymmenen lasta.

© Jussi Jääskeläinen

Melkoinen sisupussi

Sågerin aviomiehestä Petteristä tuli ruukinpatruuna, kun hän lainasi Jacob Wolle -nimiselle ruukkien omistajalle huomattavan rahasumman, jota tämä ei pystynyt maksamaan takaisin.

Velkasaatavat kuitattiin siten, että Thörwest sai vuonna 1647 omakseen Wollen omistamat Antskogin ja Mustion rautaruukit. Pari vuotta myöhemmin hän perusti vielä kuningatar Kristiinan myöntämällä luvalla Fiskarsin ruukin.

Petter kuoli kuitenkin jo vuonna 1659, ja Såger jäi leskeksi 45-vuotiaana. Surun lisäksi leski joutui kamppailemaan taloudellisten ongelmien kanssa, kun paljastui, että aviomies oli ollut kuollessaan korviaan myöten veloissa.

Ensijärkytyksestä toivuttuaan Såger sisuuntui, otti ohjat omiin käsiinsä ja alkoi selvitellä sotkuista kuolinpesää.

Naimisissa ollessaan Såger oli ollut aviomiehensä holhouksen alainen ja Petter oli edustanut vaimoaan kaikissa virallisissa yhteyksissä, mutta leskenä Sågerilla oli vihdoin oikeus hallita täysivaltaisesti omaa omaisuuttaan ja tehdä muutenkin itsenäisiä päätöksiä.

Patrunessa ei luottanut työväkensä rehellisyyteen, ja kyetäkseen valvomaan paremmin ruukkien toimintaa Såger muutti perheineen Turusta maalle ja perusti pysyvän kodin Uudellemaalla sijaitsevaan Antskogin ruukinkartanoon.

”Elinin on täytynyt olla melkoinen sisupussi ja tarmonpesä, sillä ei hän muuten olisi ryhtynyt pelastamaan konkurssin partaalla huojuvaa kuolinpesää ja vieläpä onnistunut tässä uroteossaan”, Kristiina Vuori kuvailee.

”Olisi ollut paljon helpompaa sysätä koko velkasotku Elinin vävyille, jotka molemmat olivat liike-elämässä karaistuneita miehiä. Elin ymmärsi, että raudassa piili tulevaisuus ja mahdollisuus menestymiseen.”

Hyväsydäminen orjapiiskuri

Sågerin palkollisiin kuuluvat sepät olivat karskeja miehiä, jotka tunsivat tulen ja raudan salaisuudet. Avotuli paloi ahjoilla yötä päivää, ja ruukeilla leimahteli tulipaloja.

Liekit tuhosivat toistuvasti myös Turkua, ja kaupungissa vuonna 1656 syttynyt palo teki pahaa jälkeä Sågerien komeassa kaupunkitalossa. Vastoinkäymisten huipentumana Elin Sågerin omistama laiva upposi.

Ruukkibisneksen pyörittämisessä vaadittiin rautaisia hermoja, herkkähipiäiselle se ei sopinut. Työväki tunsi patrunessansa ankarana, pikkutarkkana ja vaativana kurinpitäjänä, joka ei sietänyt tottelemattomuutta ja antoi helposti potkut.

Jos joku karkasi työpaikaltaan vieden mukanaan varastettua tavaraa, Såger hankki oikeuden päätöksen, jolla karkulaiset pakotettiin palaamaan ruukille, kunnes varastetun omaisuuden arvo oli korvattu työnteolla korkoineen.

Såger saikin pakotettua työntekijänsä maaorjuuden kaltaiseen järjestelyyn, vaikka orjuus oli kielletty Ruotsin valtakunnassa. Lisäksi hän syytti kilpailevaa ruukinisäntää bisnestensä tahallisesta sabotoinnista.

Naisen käskytettävinä oleminen kiukutti seppiä, ja kerran nämä alkoivat uhitella niin aggressiivisesti, että Såger pelkäsi henkensä puolesta.

Mutta olipa kyse verohelpotusten anomisesta tai rangaistusten vaatimisesta niskoittelevalle työväelle, Såger ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi ja kirjoittaa vetoomuksia Tukholmassa sijaitsevalle Vuorikollegiolle, joka oli ruukkien toimintaa valvova hallinnollinen elin – ja yleensä hän sai tahtonsa läpi.

Kesytön liekki -romaanin esiin loihtima Elin Såger onkin todellinen ”matroonien matroona”, joka kulkee miesvainajansa saappaat jalassa, soopelimyssy päässä ja ratsastaa hajareisin ilman naistensatulaa.

”Moni yritysmaailmassa menestynyt nainen tulkittiin kovaksi ja ahneeksi vain siksi, että hän käyttäytyi ja toimi kuten mies”, Kristiina Vuori sanoo.

Toisaalta Vuori löytää Sågerin johtamistavoista myös inhimillisiä ja lempeitä puolia. Esimerkiksi eräälle sepän leskelle Såger antoi osan tämän veloista anteeksi mainiten, että naiselle täytyi jäädä edes jotain, millä elättää pienet lapsensa.

Hellästä sydämestä kertoo sekin, että Såger vaali uskollisesti aviomiehensä muistoa ja nimesi vuonna 1665 Antskogin ruukin kirkon edesmenneen puolisonsa mukaan Pyhän Pietarin kirkoksi.

Epäreilu kohtelu kiukuttaa

Kuollessaan elokuussa 1669 Såger saattoi vaipua rauhallisin mielin ikiuneen. Vaikka hän ei ollut onnistunut kasvattamaan perheensä rikkauksia, hän oli pelastanut velkojien kynsistä huomattavan omaisuuden, johon sisältyi kolmen rautaruukin lisäksi kaivoksia ja laivoja sekä kauppahuone ja rautakauppa Turussa.

On käsittämätöntä, että näin merkittävä elämäntyö haluttiin unohtaa vuosisatojen ajaksi vain siksi, että Såger oli sattunut syntymään naiseksi.

Kristiina Vuori sanoo, että esiäitiemme epäoikeudenmukainen kohtelu ja epätasa-arvoinen asema on aina sekä kiukuttanut että surettanut häntä. Historiallisten romaanien kirjoittaminen on hänen tapansa antaa tukensa menneisyyden unohdetuille naisille.

Kirjailija uskoo, että historiallinen fiktio voi parhaimmillaan tavoittaa lukijansa monella eri tasolla:

”Sen ohella, että lukija viihtyy tarinan parissa, hän voi samalla kuin huomaamattaan poimia haltuunsa tiedonmurusia kotimaansa menneisyydestä kuten myös naisen asemasta. Jos lukija kirjani luettuaan innostuu tutkimaan historiaa syvemmin, olen onnistunut tavoitteessani paremmin kuin hyvin.”

Jutussa on käytetty lähteenä myös Veli Pekka Toropaisen teosta 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista (2019).