Hitler, Stalin, Mussolini ja Kim Jong-il rakastivat elokuvia – Disney-pörröt, Hollywood-kuningattaret, musikaalien tanssitytöt ja James Bond suosikkeina

Jaa kaverilleTilaa Seura
Charlie Chaplinin elokuva Diktaattori (1940) pilkkasi Adolf Hitleriä, joka tiettävästi katsoi elokuvan useasti. Kuvakaappaus elokuvasta.
Charlie Chaplinin elokuva Diktaattori (1940) pilkkasi Adolf Hitleriä, joka tiettävästi katsoi elokuvan useasti. Kuvakaappaus elokuvasta.
Diktaattorit olivat todistetusti ainakin filmihulluja, kirjoittaa toimittaja Kari Salminen.

Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin hoveineen katsoi iltaisin yksityistilaisuuksissa elokuvia.

Johtaja itse uskoi olevansa elokuvan tuntija ja jonkinlainen moguli.

Neuvostoliitossa tuotettiin hänen valtakaudellaan paljon elokuvia Stalinista, vaikka johtaja itse vältteli kameroita. Häntä esittivät luotetut näyttelijät muokaten diktaattorista myyttistä, vanhoista uskonnollisista perinteistä ammentanutta kuvaa.

Amerikkalaiseen elokuvaan Stalinilla oli viha–rakkaus-suhde. Nähtyään kerran erään John Wayne -elokuvan Stalin tilasi oitis amerikkalaisnäyttelijän salamurhan. Sitten sattui kaikenlaista, eikä kontrahtia edes yritetty panna täytäntöön.

John Fordin ja John Waynen yhdessä ja erikseen tekemät elokuvat olivat silti diktaattorin ja hänen hovinsa suosikkeja.

Historioitsija Simon Sebag-Montefioren mukaan Stalin näki itsensä elokuvan suurmiehenä, joka oli kuin Hollywoodin studion tuottaja, oivalluksiin yltävä käsikirjoittaja ja ohjauksesta vastaava käytännön toteuttaja samassa persoonassa.

Stalin toteutti Leninin ajatuksen elokuvasta tärkeimpänä taidemuotona, mutta hän ymmärsi asian väärin.

Lenin tarkoitti propagandaa, kansan mielialojen muokkausta opetuselokuvilla ja dokumenteilla, kun taas Stalinille elokuva oli hänen oman henkilökulttinsa audiovisuaalinen tuotantolaitos ja narsismin väline.

Stalin todellakin kirjoitti elokuvien aiheita ja tarinoita, työskenteli käsikirjoitusten parissa, väsäsi lauluntekstejä, luennoi ohjaajille, valmensi näyttelijöitä, määräsi uusia kuvauksia sekä leikkauksia ja lopulta hyväksyi valmiit elokuvat levitykseen.

Neuvostoliittoa kylmän sodan pahimpina aikoina johtanut Nikita Hruštšov oli Disney-elokuvien fani.

Hitler rakasti Hollywood-musikaaleja

Adolf Hitler rakasti Disneyn animaatioita, etenkin Dumboa. Hän piirsi salaa Disney-hahmoja.

Hitler oli nuorena nättejä maisemia ja miljöökuvia kankaalle asetellut maalari, joka ei ymmärtänyt ajan uusia ja kokeilevia taidevirtauksia. Hitler uskoi myös olevansa suuri arkkitehti.

Albert Speer on kertonut, että Hitlerin elokuvamaku oli ”katolinen”, siis kaikenlaista sisäänsä sulkeva. Führer rakasti erityisesti Hollywoodin musikaaleja ja ”kaikkea, missä oli hyväsäärisiä show-tyttöjä”. Historialliset draamat olivat mieleen.

Winston Churchill piti erityisesti amiraali Nelsonia käsittelevistä elokuvista, ja Hitlerille kelpasivat teokset, jotka kertoivat hänen suuresta esikuvastaan, Preussin kuninkaasta Fredrik II Suuresta.

Hitler näki oman suurennetun heijastumansa kuningashahmossa aivan kuten Ranskan Charles De Gaulle näki itsensä Abel Gancen suurelokuvassa Napoleon.

Hitlerin kestosuosikkeihin kuului kaunotar ja hirviö -variaatio King Kong (1933). Hän palvoi Greta Garboa ja Marlene Dietrichiä, vaikka kumpikin oli julkilausutusti Hitlerin ja natsien vastustaja.

Dietrich erityisesti sieppasi Hitleriä, koska nainen karkasi Saksasta natsien tieltä Yhdysvaltoihin, nousi suureksi filmitähdeksi ja teki natsien vastaista työtä julkisuudessa ja joukkojen parissa.

Chaplinin Kaupungin valot oli Stalinin suosikki

Erään tarinan mukaan Hitler katsoi useita kertoja Charlie Chaplinin Diktaattorin (1940), jossa koomikkojen kuningas parodioi Hitleriä.

Elokuvan levitys Saksassa kiellettiin, mutta se ei ilmeisesti estänyt Hitleriä pitämästä näkemästään.

Stalin oli aivan avoimesti Chaplinin lumoissa. Kaupungin valot (1931) oli ”teräsmiehen” suosikkeja.

Hitler halusi olla itse elokuvien suuri tähti.

Hoviohjaaja Leni Riefenstahl teki kansallissosialistisen työväenpuolueen vuonna 1934 Nürnbergissä pitämistä puoluepäivistä totalitaristisen spektaakkelin nimeltä Tahdon riemuvoitto (1935), jonka pääosassa ja kaiken keskipisteenä oli Hitler itse.

Elokuvahistoriassa kiistellään yhä, onko Riefenstahlin elokuva kammottava hirviömäisyyden monoliitti vai ylittämätön mestariteos aiheestaan huolimatta.

Mussolini piti Ohukainen ja Paksukainen -farsseista

Benito Mussolini ymmärsi elokuvan päälle. Hänen mielestään elokuva muokkasi yhteisöllisyyttä, tuki persoonallisuuskulttia ja tarjosi murheista vapauttavaa viihdettä kansalle.

Mussolini lähestyi Columbia-studiota kirjeellä, jossa hän ehdotti suurta elämäkertaa, aiheena Mussolini itse.

Fasistisen Italian johtaja jopa suostuisi kirjoittamaan elokuvan. Hän tarjosi amerikkalaisyhtiölle miljoona dollaria vaivasta. Columbia kieltäytyi tarjouksesta.

Mussolinin elokuvamaku oli avara.

Hän piti Stan Laurelin ja Oliver Hardyn farsseista, vanhoista lännenelokuvista ja italialaisista antiikkispektaakkeleista kuten Cabiria (1914) ja Pompeijin viimeiset päivät (1913).

Suosikkeihin kuului Hurmio (Ekstase, 1933). Siinä wieniläissyntyinen Hedy Lamarr, jota kutsuttiin ”elokuvien kauneimmaksi naiseksi”, viuhahti alastomana.

Hollywoodin mykkäelokuvien tähdelle Anita Pagelle Mussolini lähetti kosiokirjeen.

”Elokuva on voimakkain ase”

Mussolini totta kai tajusi elokuvan arvon propagandana. Siksi hän oli Roomaan perustetun jättistudion, Cinecittan, ”elokuvakaupungin”, kummisetä ja varsinainen rakennuttaja. Elokuva oli oleva fasistisen Italian taidetta.

”Elokuva on voimakkain ase”, kirjoitti Leniniä ja Goebbelsia propaganda-asioissa ihaillut Il Duce, joka halusi elokuvan avulla vakuuttaa koko maailman Italian suuruudesta ja nostaa sen kunniakkaat antiikin perinteet taas monumentaalisesti esiin uutta aikaa ja tulevaa imperiumia juhlistamaan.

Mussolini aloitti osin poikansa, monia elokuvia myöhemmin tuottaneen Vittorio Mussolinin tuella Italian elokuvateollisuutta uudistamisen korporatiivisen teollistamismallin mukaan. Keskitetty hallinto synnytti ammattiyhdistyksiä, elokuvakouluja, festivaaleja, elokuva-arkistoja ja julkaisuja.

Kun italialainen elokuva palasi huipulle toisen maailmansodan jälkeen synnyttäen neorealismin ja nostaen sen jälkeen valoihin suuret modernistiohjaajat, sellaiset kuin Federico Fellini, Roberto Rosselini, Vittorio De Sica, Michelangelo Antonioni ja Luchino Visconti, kaikki saivat ainakin osin marssia sitä tietä, jonka rakensi Mussolini.

Tosin ensimmäiset sodanjälkeiset elokuvat kuvattiin kaduilla ja pihoilla, koska Cinecittan tilat toimivat pakolaisleirinä, kun ne sitä ennen olivat toimineet natsien logistiikkakeskuksena.

Kim Jong-Il rakasti komediaa

Journalisti Paul Fischer kertoo kirjassaan A Kim Jong-Il Production (Rakastettu johtaja ylpeänä esittää…), kuinka Pohjois-Korean edellinen hallitsija otti elokuvan sydämenasiakseen.

Kim Jong-Il oli monin tavoin vastuussa maan elokuvatuotannosta hyväksyen hankkeita ja puuttuen käsikirjoituksiin ja jopa näyttelijävalintoihin.

Diktaattori ilmaantui usein kuvauspaikoille jakamaan ohjeitaan. Jos käsikirjoitus ei miellyttänyt, hän sulki kirjoittajat pieneen huoneeseen väsäämään tekstiä uusiksi, kunnes lopputulos vastasi tilausta.

Pohjois-Korean elokuva 1970- ja 1980-luvuillla oli sosialismin oppien mukaan kollektiivista taiteen tekemistä, mutta Kim Jong-Il oli sen määräävä ja johtava tekijä. Elokuva oli hänen välineensä ja samalla suuri rakkautensa.

Kim Jong-Il rakasti komediaa ja romanttisia aiheita. Hän oli Hollywoodin pauloissa.

Hallitsijan suosikkeja olivat Elizabeth Taylorin elokuvat, James Bond -agenttijännärit sekä Perjantai 13. päivä -kauhuleffat.

Hirviö sai sosialistisen tehtävän

Kim Jong-Ilillä oli yksi maailman suurimmista elokuvakokoelmista. Hän oli kansansa johtaja, joka ei ikinä poistunut omasta maastaan. On sanottu, että hänen maailmankuvansa muodostui elokuvien pohjalta.

Kerran johtaja määräsi väkensä sieppaamaan eteläkorealaisen elokuvaohjaajan Shin Sang-okin, jonka hän sitten värväsi väkipakolla tekemään elokuvia oman järjestelmänsä ja itsensä kunniaksi.

Mukana tuli ohjaajan elokuvatähtivaimo Choi Eun-hee.

Shin ja Choi olivat korealainen vastine Hollywoodin glamour-pariskunnalle, aasialainen versio Orson Wellesistä ja Rita Hayworthista.

Heidät pidettiin viiden vuoden ajan erillään. Sen jälkeen he olivat kolme vuotta vastuussa kansallisesta elokuvatuotannosta.

Pohjois-Korean johtaja halusin pariskunnan tekevän pohjoiskorealaisia ja kommunistisia versioita kansainvälisistä hiteistä kuten Godzilla-hirviöelokuvasta, jollainen valmistuikin. Pulgasari on elokuvan nimi, ja siinä suuri merestä noussut hirviö saa sosialistisen tehtävän.

Kolmen aktiivivuotensa aikana Shin ja Choi tekivät Pohjois-Koreassa seitsemän elokuvaa.

Kidnappausdraamasta on sanottu, että se on kuin Hollywoodin skenaristin kynästä. Ei muuten ole. Kukaan Hollywoodissa toimiva ei kehtaisi kehitellä näin epäuskottavaa ideaa.

X