Huijattiinko Edelfeltin rahat hänen rakastetuimman taulunsa kaupassa?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Albert Edelfeltin teoksessa Leikkiviä poikia rannalla sukelletaan lasten rauhalliseen ja keskittyneeseen leikkiin. © Hannu Aaltonen/Kansallisgalleria
Albert Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla -teoksen taustalta löytyy kiinnostava tapahtumaketju. Maalauksen osti Venäjän keisarinna, mutta saiko taiteilija koskaan rahojaan?

Taiteilija Albert Edelfelt maalasi kesällä 1884 Porvoon Haikon kylässä yhden tunnetuimmista teoksistaan, Leikkiviä poikia rannalla.

Teos myytiin pian valmistumisensa jälkeen Venäjän keisarilliseen hoviin.

Kesäinen kuva kolmesta veneen uittamiseen uppoutuneesta pojasta on suomalaisille niin rakas, että se äänestettiin pari vuotta sitten Suomen merkittävimmäksi maalaukseksi.

Teos on levinnyt maailmalle postikortteina, pussilakanoina ja verhokankaina.

Maalauksen alkumetreihin liittyy kuitenkin yllättävä tapahtumasarja, jota Seura lähti selvittämään.

Missä rahat?

Helsingin Sanomat uutisoi maaliskuussa, että pariisilaisesta huutokauppakamarista löytyi Albert Edelfeltin kirjoittama kirje, joka oli päivätty syyskuun 5. päivälle vuonna 1885.

Se ei sinänsä ole ihme, sillä Edelfelt kirjoitti eläessään tuhansia kirjeitä.

Kirje oli osoitettu Edelfeltin teoksia myyneelle pariisilaiselle taidegalleristi Georges Petit’lle.

Edelfelt pyytää taidekauppias Petit’tä ottamaan yhteyttä venäläiseen kreivi Vladimir Seremetjeffiin, joka oli ostanut jo kuukausia aiemmin Leikkivät pojat rannalla -teoksen 5 000 frangilla.

Summa on nykyrahaksi käännettynä noin 27 900 euroa.

Kreivi Seremetjeff oli välikäsi, joka hankki taulun Venäjän keisarinna ja Suomen suuriruhtinatar Maria Fjodorovnalle, Venäjän keisari Aleksanteri III:n puolisolle.

Edelfeltin kirjoittamat asiat ovat hämmentäviä.

Joutuiko hänen kaltaisensa, jo aikanaan tunnettu ja tunnustettu taiteilija todellakin peräämään rahoja myydyistä teoksistaan – vieläpä Venäjän hallitsijan puolisolta?

Kirjeitä äidille

”Edelfeltin tekemiset selviävät hyvin pitkälti hänen äidilleen lähettämistä kirjeistä”, sanoo Helsingin yliopiston taidehistorian professori Ville Lukkarinen.

Osa kirjeistä on helposti kenen tahansa luettavissa, sillä niistä on tehty kaksi kirjaa.

Taiteilijan sisar, Berta Edelfelt, toimitti jo 1920-luvulla kirjekokoelman veljensä ja äitinsä ruotsinkielisestä kirjeenvaihdosta.

Tutkija Anna Kortelainen puolestaan kokosi Edelfeltin äidilleen lähettämistä kirjeistä Niin kutsuttu sydämeni -kirjan vuonna 2001. Professori Lukkarinen tietää suoralta kädeltä, että Kortelaisen teokseen ei sisälly kirjeitä, joissa Edelfelt kirjoittaisi Leikkivistä pojista.

Sen sijaan Berta-siskon kirjaan valikoituneista kirjeistä löytyy mainintoja taulusta.

Pariisissa asunut Edelfelt kirjoittaa äidilleen ensimmäisen kerran Leikkivien poikien myynnistä 17. kesäkuuta 1885.

”Minun Kolme poikaani Petit’llä on nyt myyty 5 000:lla kreivi Vladimir Seremetjeffille [—] Kuulin kaupasta vasta, kun kaikki oli jo sovittu. [—] Mikään poikatauluistani ei siis palaa Helsinkiin, ja yhtä hyvin ne voivat myös palata, sillä vieläkään ei ole aivan varmaa, että ne miellyttävät Hänen Majesteettiaan.”

Myöhemmin samana kesänä Edelfelt kuitenkin sai varmistuksen, että teos oli keisarinnan makuun. Edelfelt nimittäin tapasi keisarinnan kesän aikana, ja tämä kertoi antaneensa kreivi Seremjeteffille tehtäväksi hankkia Leikkivät pojat rannalla.

Vaikka käsky taulun hankkimisesta tuli keisarinnalta itseltään, rahoja ei vain kuulunut.

Matka Pietariin

Syyskuun alussa 1885 Edelfelt joutui taas kyselemään rahojensa perään pariisilaiselta galleristiltaan. Tämä ilmeni kirjeestä, joka löytyi hiljakkoin pariisilaisesta huutokaupasta.

Galleristin on täytynyt vastata, että rahat eivät olleet saapuneet, sillä Berta-sisko kertoo kirjassaan Edelfeltin matkustaneen marraskuussa Pietariin selvittämään rahojensa kohtaloa.

Mitä Pietarissa tapahtui, selviää vain alkuperäisistä kirjeistä. On siis mentävä Kansalliskirjastoon ja toivottava, että sieltä löytyvät juuri ne kirjeet, joissa Edelfelt kirjoittaa asiasta.

Vastassa on pettymys.

Kansalliskirjastossa on vain muutama hauras, Edelfeltin yli 130 vuotta sitten kauniilla käsialalla kirjoittama kirje. Yksikään niistä ei ole vuodelta 1885.

Apu löytyy onneksi läheltä. Iso osa Edelfeltin kirjeenvaihdosta on mikrofilmattu Svenska litteratursällskapetin kokoelmiin, joita säilytetään Kansalliskirjaston tiloissa.

Kirjeistä piirtyy tarkka kuva Pietarissa käydystä keskustelusta.

Hän on mielenvikainen

Edelfelt tapasi Pietarissa keisarinnan sihteerinä toimineen hovin hallintovirkailijan Fjodor Oomin. Tällä oli ikävää kerrottavaa kreivi Seremetjeffistä.

Edelfelt kirjoitti äidilleen 18. marraskuuta 1885:

”Olin tänään Oomin luona. Hänellä ei ollut tietoa taulusta, ja hän sanoi Seremetjeffin usein ostelevan asioita keisarinnan nimissä maksamatta niitä tai edes kertomatta hankinnoistaan. Hän on mielenvikainen, sanoi Oom.”

Onnekseen Edelfelt tiesi keisarinnan osuudesta taulukauppaan. Edelfelt kirjoittaa:

”Kun minä sitten kerroin Oomille, että keisarinna on itse sanonut minulle, että taulu on hankittu hänen toimeksiannostaan, Oom lupasi maksaa taulun Petit’lle heti kun vain lasku saapuu.”

Olisi voinut kuvitella, että asia oli tällä selvä.

Ei ollut.

Aikamoisia temppuja

Anna Kortelainen törmäsi Edelfeltiä tutkiessaan usein samaan ilmiöön.

”Edelfelt joutui tämän tästä peräämään rahoja töistään. Hän lähetti kohteliaita, mutta napakoita kirjeitä, joissa kerrattiin mistä oli sovittu, ja todettiin, että rahoja ei ole tullut. Tai että vasta puolet on maksettu”, Kortelainen kertoo.

”Tilaajat, Euroopan upporikkaat silmäätekevät saattoivat myös nolosti tinkiä hinnasta, kun työ oli valmistunut.”

Edelfeltiä, arvostettua salonkimaalaria, kohdeltiin välillä kuin ketä tahansa tavarantoimittajaa.

”Oli nousukkaita, joille taide oli tärkeää vain näyttöarvon takia. He halusivat saleihinsa Edelfeltiä, koska tämä oli muodissa.”

Samat ihmiset saattoivat valittaa yksityiskohdista:

”Minun vaimoni on sielukkaan näköinen. Ettekö saa sitä esille?” Tilaaja saattoi myös muuttaa mielensä ja jättää työn lunastamatta.

”Edelfeltille tehtiin aikamoisia temppuja siihen nähden, että me pidämme häntä hyvin arvostettuna.”

Pitäkää puolenne

Edelfeltin taloudellinen asema ei ollut Kortelaisen mukaan turvattu.

”Hän oli nollapisteessä jokaisen näyttelyn jälkeen. Hän oli hyvin riippuvainen kritiikeistä sekä keräilijöiden ja muotokuvatilaajien oikuista.”

Tilaajat itse elivät taloudellisessa huolettomuudessa. He eivät ymmärtäneet, että taiteilija tarvitsee teoksen myyntihinnan elääkseen.

Edelfelt kirjoitti karhukirjeensä itse, sillä hänellä ei ollut varaa assistenttiin.

”Se ei ollut helppoa hänen kaltaiselleen kohteliaalle, hyvin kasvatetulle, ylettömän hienotunteiselle ja hyvin itsekriittiselle ihmiselle.”

Asian kääntöpuoli oli Kortelaisen mukaan se, että Edelfeltistä tuli henkilö, joka kannusti taiteilijoita pitämään puoliaan ja vaatimaan työstään oikeudenmukaisen korvauksen.

Hän eli itse niin kuin saarnasi. Kun nuori Helene Schjerfbeck auttoi Edelfeltiä tekemään toisinnon teoksesta Louis Pasteurin muotokuva, Schjerfbeck sai kunnon korvauksen työstään. Edelfelt maksoi omasta palkkiostaan Schjerfbeckille neljänneksen, 500 frangia eli noin 7 000 nykyeuroa.

Kotiinpaluu

Leikkiviä poikia rannalla pysyi vuoteen 1917 eli Venäjän vallankumoukseen asti tsaariperheen hallussa. Vuonna 1930 teos oli ensimmäistä kertaa myynnissä.

”Ilmeisesti Neuvostoliiton kommunistinen hallinto tarvitsi ulkomaista valuuttaa”, Ateneumin taidemuseon intendentti Timo Huusko sanoo.

Helsinkiläinen taidekauppias W. Sjöberg osti teoksen heti. Sjöberg toi taulun Helsinkiin ja myi sen jo samana vuonna Ateneumin taidemuseolle.

Teos maksoi 85 000 markkaa eli 29 000 nykyeuroa.

”Se oli kallis teos, sillä tuolloin elettiin pulakautta. Edelfeltin teokset olivat arvokkaita jo omana aikanaan. Se, että taiteesta maksetaan miljoonia euroja, on meidän aikamme ilmiö”, Huusko sanoo.

Teoksen nykyisestä arvosta Huusko ei halua sanoa mitään.

”Me Kansallisgalleriassa emme voi antaa hinta-arvioita edes leikkimielessä.”

Mutta saiko Edelfelt itse koskaan rahojaan mittaamattoman arvokkaasta teoksestaan?

Vastaus kirjeessä

Melkein vuosi teoksen myynnin jälkeen rahat eivät edelleenkään olleet saapuneet. Edelfelt kirjoitti äidilleen 1. maaliskuuta 1886:

”Muistutuksistani huolimatta Petit’stä ei kuulu mitään. Alan olla todella huolestunut rahojeni kohtalosta, kun en saa häneltä kirjettä.”

Sen jälkeen Bertan kirjasta ei löydy enää sanaakaan Leikkivistä pojista. Emme saa tietää, mitä rahoille tapahtui.

Professori Ville Lukkarinen kehottaa katsomaan alkuperäisistä kirjeistä, vuoden 1886 maaliskuun 9 päivän kohdalta.

Bingo!

Sieltä löytyy merkintä tapahtumasta, jota Edelfelt oli epätoivoisena odottanut. Rahat Leikkivistä pojista olivat saapuneet.

”Petit’tä tuli 4 500 frangin vekseli (hän ottaa itselleen 10 %). Niinpä tämä murhe on pois päiväjärjestyksestä.”

X