Näin naisia on pakotettu huntuun Suomessakin – Pitkiä hiuksia on pidetty naiseuden ja naisen seksuaalisuuden symbolina

Kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjoissa tytöt pitävät hiuksensa leteillä, kunnes he ovat kasvaneet riittävän isoiksi.

15-vuotiaana he saavat nostaa hiuksensa ylös nutturalle, joka on siis täysi-ikäisen naiseuden merkki. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, ensimmäisen maailmansodan aikoihin.

Pitkiä hiuksia on pidetty naiseuden ja naisen seksuaalisuuden symbolina, ja ne on kuulunut peittää muiden kuin oman miehen katseilta. Avoimet hiukset näytettiin vain puolisolle.

Harva muistaa silti, miten vielä 1980-luvulle asti Suomessa hyvin monet naiset käyttivät huivia päivittäin, vieläpä vapaaehtoisesti.

Naisten hattu miellettiin ehkä liian kaupunkilaiseksi, pyhäasusteeksi tai vain juhlatilaisuuksiin kuuluvaksi päähineeksi.

Maaseudun vanhojen naisten lisäksi myös vaatemainosten malleilla saattoi olla muotikuvissa huivi päässä, muutenkin kuin keittiössä leipomispuuhissa.

Neuvostoliiton ihailijoille kukkahuivi oli poliittinen asuste, koska sitä käytettiin itäblokin maissa yleisesti.

Pään peittäminen ”mummohuivilla” oli tavallaan muodikasta. Lisäksi päähine on käytännöllinen kesähelteessä, sillä se suojaa hiuksia ja päätä auringolta.

Sillä voitiin piilottaa myös kampaamattomat tai käsittelemättömät hiukset, jos pyyhällettiin vaikka kauppaan hetkeksi.

Rennosti hiusten suojaksi kietaistu huivi kuului vuosikymmenten ajan Marimekko-tyyliin – ikään kuin vastapainoksi Pariisin muoti­talojen mieli­kuvituksisille hatuille. © Lehtikuva

Lähi-idän peruja

Maatalousvaltaisessa Suomessa huivi säilyi tavallisen kansan ja nuorempien ihmisten arkiasusteena ilmeisen paljon pitempään kuin joissain enemmän kaupungistuneissa maissa.

Silti huivi ja huntu tunnetaan etenkin Välimeren ympärysmaissa hyvin.

Huntu on ollut koko Lähi-idän alueella yhteinen kulttuurinen ilmiö riippumatta siitä, mikä uskonto kulloinkin sitä on perustellut ja määritellyt sen käyttöä.

Kristinuskon alkuvuosisatoina huntu oli Välimeren alueella ja Lähi-idässä yleinen yläluokkien naisten keskuudessa uskonnosta riippumatta. Sen käyttö oli yleistä assyrialaisilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla.

Huivi onkin oikeastaan monoteististen uskontojen perustava myytti. Kyse on hunnun kulttuurista, jossa ajatellaan, että Jumala ilmestyy ihmiselle mieluiten verhon takaa, ja siihen täytyy olla joka hetki valmiina.

Ilmestyihän Jahve jopa Vanhan testamentin Moosekselle palavassa pensaassa eikä lähestynyt palvelijaansa suoraan kasvotusten.

Huivi on ollut meilläkin poliittinen tunnus: työväen vappu­marsseilla neuvosto­­henkinen kukkahuivi kertoi ihmisen valinneen puolensa ”luokka­taistelussa”. © Helsingin kaupunginmuseo

Ylemmän sosiaaliluokan merkki

Roomalainen kirkkoisä Tertullianus (155–230 Jkr.) linjasi 200-luvun alussa, että naisten tuli käyttää huntua aina kotoa lähtiessään.

Kristittyjen hunnun tehtävä oli erottaa ylempiluokkaiset naiset muista, erityisesti kunnialliset naiset orjattarista ja yleisistä naisista. Hunnun käyttö oli kielletty orjattarilta ja prostituoiduilta.

Hunnulla siis ilmaistiin sosiaaliluokkaeroja, mutta myös naisen siveellisyyttä, sillä prostituoidulle huntua ei sallittu. Vain, jos prostituoitu meni naimisiin, hän sai alkaa käyttää huntua.

Edelleenkin kristityt nunnat ja monet kirkonpalvelijat niin luterilaisissa kuin katolisissa ja ortodoksisissakin seurakunnissa käyttävät työasussaan huivia.

Suomessakin joidenkin protestanttisten herätysliikkeiden yleisenä käytöstapana on, että naisen tulee käyttää huivia seuroissa ja uskonnollisissa kokoontumisissa.

Hauskaa kyllä, tämä pään peittämistarve on kuvattu kuin saavutettuna etuna: naiset ”saavat” olla kirkossakin hattu päässä, toisin kuin miehet joiden täytyy riisua päähineensä heti sisään astuessaan.

Morsiushuntu on tätä samaa perinnettä.

Yljälle kruunattu morsian

Ennen morsiushunnun yleistymistä Keski-Euroo­pan hoveissa otettiin käyttöön vihkikruunu 1400-luvulla.

Häissä voitiin vaihtoehtoisesti käyttää jalokivin koristeltua otsanauhaa eli kranssia, jolla juhlistettiin vihkiseremoniaa. Molempien välityksellä oli myös tarkoitus levittää kristillistä avioliittokäsitystä.

Kruunua sai lainata katoliselta seurakunnalta, ja 1500-luvulla tapa levisi Pohjoismaihin ja luterilaiseen seremoniaan.

Tällaisia kruunuhäitä vietettiin myös Suomessa 1600-luvulta alkaen Länsi- ja Etelä-Suomen kyläalueilla. Talonpoikaisyhteisöissä käytössä oli korkea ”helykruunu”, joka oli koristeltu kiiltopaperilla, peltiliuskoilla ja kirjavilla nauhoilla.

Vihkikruunua saivat käyttää vain koskemattomat morsiamet. Jos sitä käytti tyttö, joka oli jo ollut seksuaalisesti miehen kanssa, siitä seurasi tytölle sakkorangaistus – miehelle ei tietenkään mitään.

Tätä käytäntöä pidettiin yllä aina 1900-luvulle asti.

Monella pikku­paikka­kunnalla tai vanhoillisten sukulaisten kesken paheksutaan yhä, jos morsian käyttää huntua vaikkei täytä siihen liittyviä ”viattomuuden ehtoja”. © istock

Koskemattomien etuoikeus

Kun takavuosikymmeninä suomalaistyttö meni naimisiin, hänellä kuului olla aina häissä huntu päänsä peittona.

Tavalla on kristillinen pohja, sillä apostoli Paavalin mukaan morsiamen tuli häissään olla pää peitettynä. Se on vaikuttanut eurooppalaisten kristittyjen morsianten hääpukeutumiseen aina 300-luvulta lähtien.

Hunnullaan morsian on kantanut täsmälleen samaa viestiä kuin morsiuskruunulla. Jos huntua ei morsiamella ollut, se oli merkki siitä, että tyttö oli menettänyt siveytensä eikä siis ollut enää neitsyt.

Huomionarvoista on, että vain nainen on erikseen merkitty joko neitsyeksi tai koskemattomuutensa menettäneeksi. Miehelle tällaista merkintätapaa ei ole ollut.

Edelleen tätä käytäntöä pidetään yllä joissakin suomalaisissa konservatiivisimmissa yhteisöissä. Jos tytön tiedetään odottavan lasta vihille mennessään, hänen ei suositella käyttävän huntua häissä. Hunnutettua raskaana olevaa saatetaan jopa paheksua.

Naiselle on läpi historian ollut kunniaksi se, että hän on koskematon miehelään mennessään. Sillä on suojeltu naista, sillä raskaaksi tullut nainen oli suojaton, ellei mies ottanut raskaaksi saattamaansa tyttöä puolisokseen.

Yksin pienen lapsen hoitaminen ilman elättäjää oli vaikeaa, ja äpärälapsen saamista pidettiin häpeällisenä.

Pelätyin ja puhutuin naisten asu

Nykyään todennäköisesti maailman puhutuin huivi on islamin hijab.

Iranissa naisille määrättiin huntupakko vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen. Ranskassa huivin käyttäminen on jo kiellettyä, joten vaihtelua huivin käytössä näiden kahden ääripään välissä on.

Islamilaisten hunnun käyttäminen perustuu erilaisiin Koraanin tulkintoihin. Yksiselitteistä ohjeistusta siitä ei löydy, sanoo Renata Peppicelli kirjassaan Islamin huntu.

Koraanissa hijab mainitaan seitsemän kertaa, ja se tarkoittaa huntua, verhoa, irtoseinää, tilanjakajaa, näköestettä ja suojaa.

Nämä suomennokset kertovat hijabin merkityksestä. Se tarkoittaa siis verhoa, joka erottaa julkisen yksityisestä.

Koraanissa puhutaan myös Jeesuksen äidistä, joka piiloutuu verhon taakse odottaessaan lapsensa syntymistä.

Muille uskonveljille ja -sisarille huntu osoittaa, että nainen alistuu Jumalan tahtoon ja noudattaa siveyttä.

Hunnun katsotaan antavan naiselle suojan harjoittaa uskontoaan rauhassa. Sen nähdään antavan saman suojan myös miehille, kun naisen vartalo ei ole näkyvillä miestä häiritsemässä.

Muslimihuivin käyttäminen koetaan monissa maissa provosoivaksi – niinpä muotiteollisuuskin on ottanut sen valikoimiinsa, ärsytysarvon vuoksi. © istock

Uskon merkki, kampauksen suoja

Hunnulla on monia merkityksiä. Yhtäältä sitä pidetään identiteetin ja toiseuden tunnusmerkkinä, joten se on osalle muslimeista uskontunnustus.

Toisaalta se on univormu, jolla halutaan häivyttää uskovaisten historiallisia ja paikallisia eroja. Huntua pidetään yhtäältä moraalisen suoraselkäisyyden, toisaalta sorron symbolina, kolmanneksi se on poliittinen kannanotto.

Muodillakin on osansa: huivin käyttö voi olla myös esteettinen valinta niissä kulttuureissa, joissa naisilla on vapaus valita toisenlainenkin päähine.

Islamilaisia huntuja on neljää päälajia: hiuksen ja kaulan peittävä hijab, edellistä pitempi mutta kasvot esiin jättävä chador, jollainen Jeesuksen äidille, Ma­rialle, usein maalauksissa on kuvattu.

Niqabissa peitetään muut osat paitsi silmät. Pisimmälle peittämisen ajatus on viety koko vartalon peittävässä burkassa, jossa myös silmät voivat olla piilossa.

Historioitsijat katsovat, että arabit ovat lainanneet tavan muilta kansoilta, joiden kanssa he olivat tekemissä laajentaessaan valtaansa. Vasta profeetta Muhammedin kuoltua hunnun käyttö levisi yleisemmin musli­mien keskuuteen.

Miehen rengastama morsio

Myös muita naisten merkitsemistapoja on ollut. Avioliiton merkkinä on jo Rooman valtakunnan aikoina käytetty sormusta.

1500-luvulle asti Suomessa käytettiin vain yhtä sormusta naimisiin mentäessä, ja sulhanen antoi sen morsiamelleen kihlajaisissa.

1660-luvulla ilmestyivät ensimmäiset kahden sormuksen morsiamet, mutta käytäntö sallittiin vain jalosukuisille naisille.

Nykyään Suomessa naimisissa olevalla naisella on useimmiten kaksi sormusta, joten edelleen naisen parisuhdestatus merkitään miehen vastaavaa vahvemmin.

Toki mieskin voi käyttää sekä kihla- että vihkisormusta jos haluaa, mutta tapa ei ole kovin yleinen.

Toinen sormus voidaan ottaa käyttöön esimerkiksi avioliiton uudelleensiunaamisen yhteydessä.

Pepicelli, Renata 2014: Islamin huntu. Vastapaino. Pohjolan häät. Toimittanut Matti Sarmela. SKS:n tietolipas 85. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1981.

Pirunnyrkkisormus hajoaa sormesta otettaessa helposti palasiin, ja näin voi päätellä että kantaja on halunnut esiintyä hetken rengastamattomana.

Pirunnyrkki kuin riistakamera

Naisen seksuaalisuuden kontrolloinnissa luovuus on kukoistanut. Keskiajalla käytettiin siveysvyötä, 1800-luvulla korsetteja, tätä nykyä rintaliivejä, piikkikorkoja, dieettejä ja kauneusleikkauksia, sanoo kirjailija Renata Peppicelli.

Erikoisin lienee niin sanottu pirunnyrkki-sormus, joka koostuu tavallisimmin kuudesta erillisestä renkaasta. Sen auetessa sitä on vaikea koota uudelleen, joten sitä ei juuri kannata ottaa pois sormesta.

Esimerkiksi monet Suomen rauhanturvaajat ovat käyttäneet aiemmin pirunnyrkkiä ”luokkasormuksenaan”, ja sitä on kutsuttu myös YK-sormukseksi. 1980-luvun Libanonin-operaatioista alkaneelle käytölle on syynsä, joka juontaa tarinaan arabisoturista.

Tämä soturi joutui ammoin sotakomennukselle, mutta kotiin jäi mielitietty. Koska mies oli mustasukkainen, hän teetti naiselle moniosaisen sormuksen, jonka vain hän itse osasi koota.

Kun mies sitten lähti valloitus- ja taistelureissuilleen, hän laittoi sormuksen naisen sormeen ja mies palasi kerta toisensa jälkeen tyytyväisenä kotiin. Sormus oli säilynyt ehjänä, kunnes erään reissun aikana nainen sitten ihastui toiseen mieheen. Nainen ei voinut pettää miestään sormus sormessaan, joten hän otti sen pois.

Sormus hajosi, ja reissulta palatessaan mies huomasi, että nainen oli ollut hänelle uskoton.

Pirunnyrkki oli siis naisen seksuaalisen moraalin mekaaninen ”riistakamera” ja hallintaväline.