Inkeriläisten järkyttävä kohtalo – Lupauksesta huolimatta ei yksikään perhe päässyt palaamaan kotiinsa Inkerinmaalle
Junien piti kuljettaa inkeriläiset Suomesta takaisin kotiseudulle Inkerinmaalle joulukuussa 1944. Vaikka näin oli luvattu, heidät vietiinkin härkävaunuissa kauas Neuvostoliiton sisäosiin, koska heitä pidettiin kansanvihollisina.
Sadat inkeriläislapset saivat viettää Suomessa hyvää ja onnellista aikaa vuosina 1944–1945, kunnes tuli pakkolähdön paikka Neuvostoliittoon.
Inkeriläisten kotiseutu Leningradin länsipuolella on ollut Saksan ja Neuvostoliiton sotanäyttämönä vuodesta 1941. Ei ole turvaa, ei oikein ruokaakaan eikä edes kattoa pään päällä. Taistelut ovat tuhonneet kokonaisia Inkerinmaan kyliä.
Inkeriläiset tulevat Suomeen laivoilla Viron puolelta Suomenlahtea. Heitä tulee vuosien 1943–1944 aikana yli 60 000, pääosin naisia ja lapsia.
Suomen hallitus perustelee tulolupaa työvoimapoliittisilla syillä. Omat miehet ovat rintamalla, tarvitaan riuskoja käsipareja varsinkin maataloustöihin.
Tulijoista on työikäisiä miehiä vain vajaa kymmenen prosenttia. Inkeriläisiä halutaan kuitenkin auttaa, koska suomalaisiahan he ovat juuriltaan, aikanaan vain Venäjän alueelle muuttaneita.
Kymmenes artikla
Suomen ja Neuvostoliiton välisen jatkosodan välirauha solmitaan 19. syyskuuta 1944. Sopimuksen 10. artikla koituu tuota pikaa kohtalokkaaksi Suomeen otetuille inkeriläisille:
”Suomi sitoutuu luovuttamaan viipymättä Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmälle Sotilasjohdolle kaikki sen hallussa olevat Neuvostoliiton kansalaiset, jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen, palautettavaksi heidän kotimaahansa.”
Inkeriläisongelmat alkavat lähes välittömästi, kun Liittoutuneiden Valvontakomisson venäläiset jäsenet ovat saapuneet Helsinkiin.
Komisson venäläinen johtaja, kenraalieversti Andrei Zhdanov vaatii kaikkien rauhansopimuksen artiklojen tinkimätöntä toteuttamista. Suomalaiset ilmoittavat kuitenkin, että inkeriläiset eivät ole internoituja eikä heitä ole tuotu väkisin, vaan he ovat tulleet Suomeen omasta vapaasta tahdostaan.
Entisessä Viron lähetystötalossa Kaivopuistossa asuva kenraalieversti on ymmällään ja pyytää neuvoja Moskovasta.
Mitä on tehtävä? Tämäpä meni vaikeaksi. Kirotut tsuhnat!
Naisten ja lasten ilmeet ovat toiveikkaan iloisia, kun lähdetään sodan ahdistamalta kotiseudulta ensin kohti Viroa ja sitten meren yli Suomeen. © EINO MÄKINEN / SKOY
Nöyrä kaula
Suomen ulkoasiainministeriö lähettää syyskuun 28. päivänä lääninhallituksille tärkeän viestin:
Ei ole mitään estettä, minkä vuoksi vapaaehtoisesti Suomeen saapuneet inkeriläiset eivät voisi jäädä maahan. Jos jotkut sen sijaan haluavat palata takaisin Neuvostoliittoon, ei sillekään ole mitään estettä.
Koti-ikävä ja halu palata omaisten luo ratkaisee, ei poliittinen näkemys.
Yli 30 000 inkeriläistä ilmoittaa tahtovansa takaisin Inkerinmaalle. Päätös olisi lopullinen, sitä ei saisi enää myöhemmin perua.
Kuukausi aikaisemmin on poliisiviranomaisille ilmoittautunut lähtijöiksi lähes kaksi kolmasosaa Suomeen saapuneista inkeriläisistä. Eri puolille maata sijoitetut Valvontakomisson upseerit ovat antaneet ymmärtää, että vapaaehtoisesti lähteviä ei kohdeltaisi yhtä kovakouraisesti kuin myöhemmin väkisin vietäviä.
Vanhan venäläisen sanalaskun mukaan nöyrää kaulaa ei miekka katkaise.
Toisinaan upseerit antavat inkeriläisille neuvoksi käyttää ennen paluuta kaikki Suomen rahansa – kello on viisasta jokaisen ostaa, jos palkkarahaa on jäänyt säästöön. Neuvon syvin ydin selviää vasta myöhemmin.
Epävarmuus tulevasta synnyttää levottomuutta. Onhan suurin osa inkeriläisistä naisia, joista monilla on vastuullaan lapsi tai useampikin.
Päivääkään ei mene ilman piinaavia ajatuksia ovatpa he sitten missä päin Suomea tahansa. Ja vähän joka puolella maata inkeriläisiä onkin: Turussa 1 884, Porissa 2 891, Jyväskylässä 3 125, Tampereella 4 463, Savonlinnassa 1 078, Loimaalla 3 526, Oulussa 1 132, Seinäjoella 2 173….
Ensimmäinen kuljetusjuna lähtee Oulusta joulukuun 3. päivänä 1944 kello 4.50 ja saapuu Vainikkalan raja-asemalle joulukuun 5. päivänä kello 6.00. Junassa on 602 henkilöä. Saman päivän iltapäivällä saapuu Vainikkalaan myös Jyväskylästä lähtenyt juna mukanaan 749 inkeriläistä.
Epätietoisuuden keskellä elää vahvana usko siihen, että sinne viedään, mistä on tuotukin – kotiin siis.
Inkeriläisiä pakeni kotiseudultaan sodan jaloista myös omilla hevoskärryillä, joihin oli lastattu heidän tärkein omaisuutensa. © EINO MÄKINEN / SKOY
Kansanvihollisia
Inkeriläisten pakkosiirtoja takaisin Neuvostoliittoon on valmisteltu Moskovassa kiireisesti.
Marraskuussa 1944 ulkoministeri Vjatsheslav Molotov on allekirjoittanut salaisen määräyksen, johon on kirjattu Suomesta palautettavien inkeriläisten sijoituspaikkakunnat. Jos lähtöhalukkaat olisivat määräyksen nähneet, valtaosa heistä olisi epäilemättä yrittänyt perua päätöksensä:
Jaroslavin alueelle 5 000 perhettä, Kalinin alueelle 3 000, Novgorodin alueelle 2 000, Pihkovan alueelle 1 000 ja Velikolukin alueelle 1 000 perhettä. Kotiin Inkerinmaalle ei pääsisi yksikään perhe.
Vastaanottosuunnitelma oli yksityiskohtaisen tarkka:
Rautateitse palautettavat inkeriläiset otetaan vastaan rajan itäpuolella Nurmin asemalla. Vuorokaudessa junia tulee Suomen puolelta kaksi kussakin 30–35 vaunua.
Muuttajat tarkastetaan Viipurin suodatuskeskuksessa, jonka kapasiteetti on 4 000 henkeä vuorokaudessa. Viipurista junat lähetetään eteenpäin jo saapumispäivän iltana. Jokaisessa junassa tulee olla junapäällikkö, lääkäri ja politrukki.
Siirtoväenasiainosaston osastopäällikkö Johannes Virolainen kirjoittaa päiväkirjaansa, että Valvontakomission mukaan lähtijöille pitää antaa vaatteita, jalkineita ja riittävästi ruokaa junamatkaa varten.
Mukanaan lähtijöillä on myös hieman omaisuutta – kelloja lähinnä, niinhän oli neuvottu. Ne neuvostoviranomaiset takavarikoivat heiltä Viipurissa. Niistä saa hyvän hinnan.
Kalinin alueelle vietäville ilmoitetaan Viipurissa, että kukaan ei pääse kotiin, vaan johonkin vielä karumpaan kohteeseen kuin Siperia, koska he ovat kansanvihollisia.
Valvontakomission upseerien kauniilta lupauksilta putoaa pohja lopullisesti pois, kun inkeriläiset näkevät härkävaunujen ristikkoikkunoista ja seinien raoista, että junat kulkevat Leningradin ohi kääntymättä heidän kotiseuduilleen.
Veturi puskee mustaa savua ja nokea radanvarren harmaiden kylien ja kolhoosipeltojen ylle. Kiskojen sävel on unettavan yksitoikkoinen: digi-dogi…digi-dogi…digi-dogi….
”Kaikki itkivät ja rukoilivat. Meidät vietiin Tveriin. Ensimäinen yö nukuttiin kuusi henkeä uunin päällä, koska oli kova pakkanen. Möimme vaatteemme ja ostimme perunaa ja kaalia. Muuta siellä ei ollutkaan.”
Kaksi tuntematonta inkeriläislasta matkalla jostakin jonnekin, mutta ei takaisin kotiin. Lasten palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuoden 1945 tammikuussa olivat synkeä häpeätahra. © EINO MÄKINEN / SKOY
Kasvattien kohtalo
Suomalaiset perheet ovat ottaneet kasvateikseen noin 700 inkeriläistä orpolasta. Vuoden 1945 alussa Valvontakomissio antaa tyrmäävän iskun: kaikki 1–16-vuotiaat on palautettava Neuvostoliittoon.
Pois tolaltaan olevat kasvattivanhemmat laskevat lapset itkien kokoamiskeskusten lattioille. Hyvästelyjä eikä tunteilua sallita. Nuorimmat kouluikäiset parkuvat peloissaan. Osa lapsista on vielä niin pieniä, vain muutaman vuoden ikäisiä, että he istuvat lattialla sormi suussa tajuamatta mitä on tekeillä.
Myös kirjailija Viljo Kajava ja hänen vaimonsa ovat ottaneet inkeriläisen kasvattilapsen. Tammikuun 8. päivänä he anovat Valvontakomissiolta lupaa saada pitää lapsi edelleen kasvattinaan.
Talonmiehen rouva tietää kuitenkin kertoa, että tyttöä tultaisiin pian hakemaan poliisivoimin. Kajavat kiiruhtavat saman tien rautatieasemalle ja pohjoisen yöjunaan ja edelleen Haaparannasta rajan yli potkukelkalla. Niin kova on kiire, että lastenpotta vierähtää hankeen kelkan tavaranyyteistä, mutta Ruotsiin päästään.
Harvalla käy yhtä hyvin.
Koulut ovat aloittaneet kevätlukukautensa vain muutama päivää aikaisemmin. Moni inkeriläinen kasvattilapsi jatkaa jo syksyllä aloittamaansa koulunkäyntiä. Se keskeytyy raa’asti ja rumasti.
Monesta koulusta poliisit käyvät hakemassa palautettavan lapsen pois kesken koulupäivän. Kasvattivanhempiaan eivät nämä lapset enää näe.
Junaan vain ja rajan yli.
Lapsijuna lähtee kohti Neuvostoliittoa 14. tammikuuta 1945 kello 17. Vanhempia vailla olevia lapsia on junassa 213. Häpeällinen lapsijahti on päättynyt. Ymmärrettävistä syistä se ei saa juurikaan huomiota sanomalehtien sivuilla.
Hävityn sodan murheita riittää omastakin takaa.
Lähteet: Toivo Flink: Kotiin karkotettavaksi; Kristiina Latvala: Sotasiirtolaisuuden kahdet kasvot (pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto); Erkki Tuuli: Inkeriläisten vaellus.