"Joko Pariisi palaa?"

Jaa kaverilleTilaa Seura
Adolf Hitler oli määrännyt kaikki Pariisin tärkeimmät kohteet räjäytettäviksi, jos kaupunki joutuu liittoutuneiden käsiin. Kuva: SA-kuva.

Suomessa elettiin tuolloin jatkosodan viimeisiä jokseenkin rauhallisia viikkoja. Normandiassa sen sijaan kesäkuussa maihinnousseet liittoutuneet lähestyivät saksalaisten miehittämää Pariisia, mikä noteerattiin suurin otsikoin myös Helsingin Sanomissa: ”Kolme panssarikiilaa uhkaa kaupunkia.”

Pariisi oli edelleen sotilaallisesti tärkeä kaupunki. Tärkeämpi se oli kuitenkin natsi-Saksan diktaattorin Adolf Hitlerin sairaalle mielelle. Hän oli seissyt ylpeänä Riemukaaren alla vain hieman sen jälkeen, kun Saksan joukot olivat marssineet kaupunkiin kesäkuussa 1940. Pariisi oli joko hänen tai ei kenenkään.

Ranskaa kohtaan hän oli purkanut leppymätöntä vihaa jo Taisteluni-teoksessa. Ranska oli Saksan arkkivihollinen kauempaakin kuin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen, jossa se oli yksi voittajavalloista ja rauhanteossa yksi Saksan nöyryyttäjistä.

Hitler oli määrännyt kaikki Pariisin tärkeimmät kohteet räjäytettäviksi, jos se joutuu liittoutuneiden käsiin. Sitä varten saksalaiset pioneerit miinoittivat mm. Notre Damen, Eiffel-tornin, Riemukaaren, Luxembourgin palatsin ja kaikki Pariisin sillat. Lopullisen räjäytyskäskyn antaisi Dietrich von Choltitz. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä historiaan ihailemansa Pariisin tuhoajana, vaan viivytti tuhokäskyn antamista oman henkensä uhalla.

Elokuun 24. päivänä Hitler sai Rastenburgiin tiedon, että liittoutuneet olivat Pariisin sydämessä, ja sai raivokohtauksen.

”Haluan tietää palaako Pariisi tällä hetkellä!” hän kiljui pääesikunnan operaatiopäällikölle, kenraalieversti Alfred Jodlille.

”Joko Pariisi palaa!?” Saman nimen antoivat Larry Collins ja Dominique Lapierre tapahtumia kuvaavalle, suomeksi vuonna 1965 ilmestyneelle kirjalleen.

Entinen WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio toi aikanaan kirjassaan Pariisi kutsuu näyttämölle ratkaisevien hetkien tuntemattoman sotilaan eli von Choltitzin päämajan viestipäällikön Ernst von Bressendorfin. Myös hän oli Pariisin suuri ihailija ja panttasi Hilerin salakoodattua tuhoamiskomentoa 14 tuntia, ennen kuin vei sen von Choltitzille.

Von Choltitz antautui miehineen elokuun 25. päivänä. Kun tieto siitä levisi, Pariisi joutui hurmiotilaan: viini virtasi, kirkonkellot soivat ja pariisittaret roikkuivat amerikkalaissotilaiden kaulassa. Kaupungin halki marssivia antautuneita saksalaisia potkittiin ja lyötiin, kirottiin, syljettiin ja rusikoitiin hengiltä.

Riemukasta hurmiota elettiin täsmälleen samana elokuun päivänä myös Helsingissä, vaikka sota edelleen jatkuikin. Stadionin lehterit kansoitti yli 16 000 katsojaa, kun kilpailulomaa sanut rintamakersantti Viljo Heino teki 10 000 metrillä uuden maailmanennätyksen 29.35,4. Sitä paremmin ei tänä vuonna ole juossut yksikään Suomen kansalainen.

Viljo Heinon teko on nähty vain urheilullisena. Kuitenkin se pyyhkäisi hetkeksi pois sodan mustat varjot ja palautti kansakunnan mieleen sotia edeltäneiden rauhanaikojen suuren menneisyyden – Paavo Nurmen ja muiden suomalaisten suurjuoksijoiden maineteot.

Heinon ennätysjuoksun laajempaa, positiivista merkitystä Suomen kansan psyykelle ei ole koskaan täysin pohdittu.

X