Kaatuneen tie

Jaa kaverilleTilaa Seura
Lääkäri ja lotat hoitavat haavoittunutta sotilasta kenttäsairaalassa. Kuva: SA-kuva.

Sitä esitelmää kuunneltiin hievahtamatta. Sen piti reservin majuri, maanviljelysneuvos Pentti Perttuli Uudenkaupungin rotareille runsaat pari vuosikymmentä sitten.

Esitelmänsä otsikoksi Perttuli oli antanut Kaatuneen tie. Hän selvitti kuulijoille, kuinka haavoittuneet ja kaatuneet tuotiin kantaen tai purilailla JSP:lle eli joukkosidontapaikalle ja siirrettiin sieltä kenttäsairaalaan tai pappien johtamiin kaatuneiden evakuointikeskuksiin (KEK). Matkaa saattoi olla pitkästi toistakymmentä kilometriäkin.

Joukkosidontapaikalla lääkärit, useimmiten opinnoissaan pidemmälle ehtineitä lääketieteen kandidaatteja, sitoivat, lastoittivat ja antoivat tuskia lieventäviä pistoksia. Ruuhkapäivinä heidän oli nopeasti eroteltava muista vatsaan tai päähän haavoittuneet, vaikeat luu- ja isoja verisuonivaurioita saaneet ja miinoissa jalkansa tai jalkateränsä menettäneet, jotka oli viiyttelemättä siirrettävä kenttäsairaalaan.

Vaikeinta oli karsia lähetettävien joukosta pois ne, joilla ei näyttänyt enää olevan mahdollisuuksia jäädä henkiin. Sairasautoja oli rajallinen määrä.

Vainajat tuotiin kaatuneiden evakuointikeskuksiin enimmäkseen kuorma-autoilla, jotka  olivat kuljettaneet rintamalle mm.  tykistön ja kranaatinheittimien ammuksia.

Kaatuneita ei kuormattu päällekkäin, vaan asetettiin lavalle niin, että päät olivat laidoille ja jalat keskelle päin. Pahasti rikkoutuneiden jäänteet suljettiin suuriin tummanharmaisiin paperisäkkeihin. Pappien tehtävänä oli kirjoittaa omaisille, lähettää heille vainajan  kello, lompakko tai sormus ja tietysti tarkistaa kunkin kaatuneen henkilöllisyys kaulassa riippuneen kaksiosaisen numeroidun tuntolevyn , ns. kuolemanprikan perusteella.

Kaatuneiden evakuointikeskuksissa – navetat, ladot, riihet – saattoi työskennellä kymmeniäkin ihmisiä. Ne olivat hiljaisia paikkoja, jonne tuli vain kaatuneita kuljettavia autoja. Nuoret lotat siistivät ja arkuttivat vainajat. Itse he eivät aina olleet siihen tehtävään hakeutuneet, mutta lottalupauksen mukaan heidän oli otettava se vastaan, jos niin määrättiin.

Kotiseudulle vainajat kuljetettiin rautateitse. Kotiseurakunnan pappien, usein kirkkoherrojen, varsin raskaana tehtävänä oli viedä suruviesti vainajien kotiväelle. Sankarihautajaisia oli kesällä 1944 monilla paikkakunnilla viikottain. Toisinaan siunattiin haudan lepoon kerrallaan puolenkin tusinaa kaatunutta.

Esitelmäänsä varten Pentti Perttuli oli haastatellut mm. lääkintöneuvos Richard ”Rikke” Sotamaata, joka kesän 1944 kovien torjuntataistelujen aikana toimi Ihantalan takamaastossa kenttäsairaala 25:n päällikkönä ja ainoana kirurgina. Ja näin Perttuli kuulijoilleen:

”Rikke Sotamaa leikkasi heinäkuun 10. päivästä lähtien yhdeksän vuorokautta yhtä mittaa. Leikkaushuoneessa oli kolme lavitsaa: yhdellä valmisteltiin potilasta leikkausta varten, yhdellä hän suoritti leikkaukset ja kolmannella lepäsi neljännestunnin hetkiä jossakin vapaassa välissä. Pysyäkseen valveilla hän nautti noiden vuorokausien aikana sata pervitiinitablettia. Häntä palveli koko ajan lotta, jonka ainoana tehtävänä oli pitää varalla voileipiä ja vettä ja sytyttää hänelle uusi tupakka loppuvan tilalle.”

Sotamaa siirettiin lopulta puolitajuttomana pois työpaikaltaan. Hän oli ehtinyt yhdeksän päivän aikana tehdä mm. 68 vaikeata suolisto- ja vatsaleikkausta, joiden kohteista 60 prosenttia selvisi hengissä.

Sairaalapappi Matti Koponen oli todennut Sotamaalle, että sinä olet ansainnut Mannerheim-ristin. Sellaista ei kuitenkaan ollut tapana rintamalääkäreille ehdottaa eikä jakaa.

Esitelmänsä Pentti Perttuli lopetti sanoihin: ”Me sotilaat emme rintamalla oikeastaan tienneet kaatuneen tiestä mitään muuta kuin, että jos niin sattuu, niin tien päässä, kotiseudun kirkkomaassa on varattuna sankarihauta.”

X