Kieltolaista yli 100 vuotta – Luotejakaan ei säästelty vaarallisissa pirturatsioissa

Auton valot halkoivat hämärää öisellä maantiellä. Kyydissä oli kolme miestä ja sata litraa pirtua. Oli varhainen aamuyö Jyväskylän Kypärämäessä torstaina 28. toukokuuta 1925. Kieltolakia oli eletty jo kuusi vuotta.

Yhdeksän miestä odotti puiden katveessa Vesangantien varressa. Osa oli aseistautunut pistoolein.

Kun auto ei totellut käskyjä ja rysäytti läpi tielle kasatun halkoesteen, miehet avasivat tulen. Tarkoitus oli pysäyttää auto ampumalla renkaat puhki. Luoteja kimpoili tien pinnasta, ja tuulilasi särkyi. Laukauksia oli viidestä kymmeneen.

Auto kuitenkin kiihdytti vauhtiaan ja pääsi pakoon. Ampujat eivät tienneet, olivatko he osuneet.

Epäonninen pirturatsia

Kun Vesangantiellä räiskittiin, mies operaation takana oli kotonaan ja luultavasti unten mailla. Hän oli Väinö Kivilinna (1875–1950), lehtori, perheenisä ja tinkimätön raittiustaistelija. Tässä ratsiassa hän oli takapiruna.

Kivilinna oli osallistunut edellisiltana ratsian suunnitteluun. Oli tullut vihje viinan salakuljetuksesta. Kivilinna oli pyytänyt poliisilta apua ratsiassa – turhaan. ”Teidän miehillä on innostusta, meidän miehillä ei ole”, poliisi oli vastannut.

Kokouksessa Kivilinna oli ohjeistanut aateveljiään: jos trokari ei tottelisi, viimeisenä keinona ammuttaisiin kumit puhki. Sitten Kivilinna oli mennyt kotiinsa.

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi ammuskelusta seuraavana päivänä perjantaina. Autoa kuljettanut turkulainen mies oli haavoittunut ”salaperäisissä olosuhteissa” ja kuollut sairaalassa. Poliisi tutki tapausta. Miesten kuljettamasta viinasta ei ollut vielä tässä vaiheessa tietoa.

Pirturatsia oli mennyt pahemman kerran pieleen. Edessä olisi oikeudenkäynti, jossa syytetyn penkillä olisivat tällä kertaa raittiuspoliisit.

Kieltolain aikaan entisestä kansanedustajasta ja lehtorista Väinö Kivilinnasta kuoriutui tulisieluinen taistelija sodassa viinaa vastaan. Eduskunta

Raittiuspoliisien mielivaltaista valvontaa

Kieltolain hartaimpia kannattajia yhdistivät idealismi ja edistysusko. He ajattelivat rakentavansa ihanneyhteiskuntaa, jossa alkoholi ei turmelisi kansan työkykyä, järkeä ja moraalia. Siksi kieltolaki oli heille lähes pyhä.

Raittiuspoliisit olivat tämän aatteen miekkalähetys. He olivat tavallisia, ”nuhteettomiksi” tiedettyjä kansalaisia, joita värvättiin kuntien raittiuslautakuntien alaisuuteen valvomaan kieltolakia yhteistyössä poliisin kanssa.

Varsinaista poliisikoulutusta heillä ei ollut, vaan lautakunnat järjestivät heille lyhyitä kursseja tehtävää varten ja maksoi heille palkkaa. Ongelmaksi muodostui, että kukaan ei ollut kieltolain alkuvaiheessa määritellyt, mitkä tarkalleen ottaen olivat raittiuspoliisien valtuudet.

Alkoholin myynnin ja valmistuksen kieltävä laki astui voimaan 1. kesäkuuta 1919, mutta raittiuspoliisien tehtävistä säädettiin tarkemmin vasta vuoden 1928 asetuksessa.
Siihen saakka paikallisilla lautakunnilla oli iso vaikutusvalta siihen, miten raittiusvalvontaa käytännössä toteutettiin. Etenkin voimakeinojen käyttö ja julkisilla paikoilla tehdyt ratsiat aiheuttivat oikeuskiistoja.

Lehtori myös raastuvassa

Jyväskylässä kieltolain valvonnassa oli tehty ryhtiliike syksyllä 1924, kun raittiuslautakunnan kokoonpano oli uudistettu ja sen sihteeriksi nimitetty lehtori Kivilinna.

Kivilinna oli ollut pari vuotta maalaisliiton kansanedustajana kunnes oli palannut Jyväskylään. Hän opetti luonnonhistoriaa, maataloutta ja maantiedettä seminaarissa, jossa koulutettiin kansakoulunopettajia.

Kävi nopeasti ilmi, että lehtori otti kieltolain tosissaan. Lokakuussa 1924 pidetyssä raittiusväen yleisessä kokouksessa Kivilinna vetosi kansalaisiin, että nämä suhtautuisivat ”lojaalisesti” mahdollisiin haittoihin, joita tehokas raittiusvalvonta voi aiheuttaa syyttömillekin.

Kokouksen aikoihin Kivilinnaa itseään odotti syyte laittomasta ampuma-aseella uhkauksesta. Hän oli osoitellut kiväärillä autonkuljettajaa, jonka raittiuslautakunnan jäsenet olivat pysäyttäneet ratsiassa aikaisemmin syksyllä. Kivilinna sai jutussa lopulta sakkotuomion hovioikeudessa.

Viina keitettiin usein metsissä katseilta piilossa. Tässä tehdas porisee Kangasniemen salomailla 1922. dahlberg / keski-suomen museo

Pilkkaa ja fanipostia

Kevääseen 1925 mennessä Jyväskylän raittiuspoliiseja vastaan oli meneillään useita oikeusjuttuja, ja Kivilinnan maine kasvoi.

Puntari-aikakauslehdessä (3/1925) julkaistiin pilakuva, jossa haarniskoitu ritari jahtaa kieltolain rikkojia kuin keskiajan turnajaisissa. Kuvatekstissä luki: ”Lehtori Kivilinna valvoo Jyväskylän tapulikaupungissa anno 1925 kieltolain noudattamista.”

Kivilinna alkoi saada myös fanipostia. ”Tuntuu niin sydäntä lämmittävältä ja turvalliselta nähdä teidän kaltaisenne pelkäämätön ja itsensä uhraava mies eturivissä kieltolain puolesta”, kirjoitti hämeenlinnalaismies Kivilinnalle kesäkuussa 1925.

Kirjoittaja saattoi viitata Kivilinnan tuoreimpaan oikeusjuttuun. Maaliskuussa 1925 Kivilinna oli ratsannut hovioikeuden virkamiehen hevosreen ja asunnon koska epäili miestä luvattomasta väkijuomien hallussapidosta – miehen salkusta löytyi viskipullo.

Oma poika mukana

Kypärämäen ammuskelusta luettiin kesäkuussa 1925 syytteet kuudelle miehelle, joiden epäiltiin käyttäneen aseita tilanteessa.

Autonkuljettaja oli saanut ampumahaavat rintaansa ja selkään. Miehen matkakumppanit olivat vieneet haavoittuneen sairaalaan hankkiuduttuaan ensin eroon pirtulastistaan.

Mieheltä oli jäänyt lapsi ja leski, joka vaati korvauksia oikeudessa.

Kivilinna puolusti ratsiaa kiivaaseen sävyyn Keskisuomalaiseen lähettämissään kirjoituksissa. Hänelle kieltolain valvonta oli ”taistelua hyvän ja pahan välillä”, jossa Kypärämäen kuolemantapaus oli vain ”valitettava tapaturma”.

Kivilinnalla oli oma lehmä ojassa, sillä yksi syytetyistä oli hänen poikansa, tuolloin 18-vuotias ylioppilas Aaro Kivilinna (1906–1940). Häntä syytettiin avunannosta rikokseen, sillä hän oli ampunut varoituslaukaukset joukolle, joka ampui autoa.

Väinö Kivilinna ei ollut itse syytteessä, mutta hän kertoi todistajanlausunnossaan ratsian taustoista ja suunnittelusta.

Oikeus tuomitsi tekijän

Kivilinna oli värvännyt oman poikansa ja kaksi muuta seminaarin oppilasta mukaan ratsiaan, jonka riskit tiedettiin. Yhden pojan mukaan lehtori Kivilinna oli tullut sanomaan hänelle koulun pihalla, että ”tänä iltana tarvittaisiin miehiä vartioimiseen”.

Pojalla oli ratsiassa kaverilta lainattu Mauser-pistooli, mutta hän ei ampunut sillä. Hän kävi seminaarin ensimmäistä luokkaa.

Raastuvanoikeus tuomitsi yhden raittiuspoliisin, jyväskyläläisen työmiehen, kuolemantuottamuksesta vankeuteen. Kaksi muuta sai sakkoja luvattoman aseen hallussapidosta.

Tapaus sai paljon julkisuutta ja kasvatti paineita raittiuspoliisien toiminnan sääntelemiseksi. Jutusta valitettiin hovioikeuteen.

Vuoden 1926 alussa, Väinö Kivilinna nimitettiin raittiusneuvojaksi sosiaaliministeriöön.

Hän pääsi vaikuttamaan raittiustyöhön valtakunnallisesti ja kiersi maata puhujana.

Kerran Kivilinna piti Lahdessa lyseolaisille palopuheen, joka tulkittiin niin, että mies kehotti lukiolaisia tarttumaan aseisiin trokareita vastaan. Käytöstä paheksuttiin.

Näkyvä pesti teki Kivilinnasta maalitaulun kieltolain vastustajille. Kirjeissä ja lehtikirjoituksissa Kivilinnaa nimiteltiin muun muassa ”fasistiksi” ja ”kieltolakipaaviksi”.

Toinen pilkkanimi liittyi maalaisliiton sisäiseen kiistaan, jossa Kivilinna hyökkäsi julkisesti puolueensa kansanedustajia vastaan, kun nämä esittivät lievennyksiä kieltolakiin.

5, 4, 3, 2, 1, 0! Eli 5. huhtikuuta, vuonna 1932, kello 10 alkoholia sai taas kaupasta. Janoisia oli jonossa Jyväskylässäkin heti satamäärin. keski-suomen museo

Raittiusväen voitto

Hovioikeus kovensi Kypärämäki-jutun rangaistuksia ja tuomitsi myös Kivilinnan pojan sakkoihin avunannosta. Lopullinen päätös jutussa tuli korkeimmalta oikeudelta huhtikuussa 1926. Kuolemantuottamuksesta tuomitun raittiuspoliisin tuomio jäi voimaan.

Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että ratsia sinänsä oli laillinen. Tuomio tuli huolimattomasta aseen käsittelystä. Kaikki muut syytetyt, ylioppilas Aaro Kivilinna mukaan lukien, vapautettiin syytteistä.

Oikeuden tulkinnaksi jäi, että raittiuspoliiseilla oli virkapoliiseja vastaava oikeus käyttää voimakeinoja liikenteen valvonnassa. Se oli raittiusväelle pieni voitto sodassa, joka kuitenkin pian hävittäisiin.

Vuosikymmenen loppua kohti yleinen mielipide kääntyi kieltolakia vastaan – laki lisäsi rikollisuutta ja aiheutti valtiolle mittavat verotappiot.

Syyskuussa 1929 Kivilinna kiersi Itä-Suomea ja halusi puhua kieltolaista Nurmeksen yhteiskoulun oppilaille. Koulu kieltäytyi tarjouksesta. Kivilinnan ei haluttu ”kiivailevan” oppilaille kieltolain puolesta. Aihe herätti liikaa pahennusta.

Kieltolain kaaduttua 1932 Väinö Kivilinna palasi lyseon lehtoriksi ja työskenteli Porissa ja Tampereella vuoteen 1939 saakka. Hän kuoli Lempäälässä 74-vuotiaana vuonna 1950.

Lähteet: Sosiaaliministeriön raittiusosaston, Jyväskylän raittiuslautakunnan, raastuvanoikeuden sekä sanomalehtien arkistot. Lisäksi haastateltiin valtiotieteiden tohtoria Aija Kaartista.