Kirja on monelle tärkein joululahja – Näiden klassikoiden parissa viihdyt varmasti

Joulu ei ole joulu ilman pukkia, kuusta ja kynttilöitä. Ja lahjoja. Toimittaja Antero Raevuorelle, 84, lahjoista tärkein on kirja. Mutta vain sellainen, joka panee ajattelemaan ja herättää vahvoja tunteita.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kirjat herättävät muistoja ja vahvoja tunteita. © iStock

Joulu ei ole joulu ilman pukkia, kuusta ja kynttilöitä. Ja lahjoja. Toimittaja Antero Raevuorelle, 84, lahjoista tärkein on kirja. Mutta vain sellainen, joka panee ajattelemaan ja herättää vahvoja tunteita.
Teksti: Antero Raevuori

Koulupoika olin, mitä lie kolmentoista ikäinen. Keittiöstä kantautui kinkun ja luumukiisselin tuoksu. Koristelin joulukuusta. Pompuloita, tähtisadetikkuja, lippuketjuja, hopealametta… Uutta olivat sähkökynttilät. Odottelin samalla, että ovikello soisi. Ja soihan se. Kummitäti pyyhälsi sisälle. Tädin kassissa oli minulle joululahja, turhaan sitä piilotteli, kirja sen täytyi olla.

Niin kuin olikin:

Koditon, lähes 400 sivua, puolen vaaksan paksuinen, kirjoittaja Hector Malot, ranskalainen. Kirjan kannessa näppäili harppua sinitakkinen poika, jota valkoinen villakoira katseli palvovin ilmein.

Kodittoman punaiset housut

Kirjan päähenkilö, sinitakkinen poika, oli vanhempiaan etsivä löytölapsi Remi.

Valkopartainen Vitalis oli ottanut pojan ryhmäänsä, joka järjesti ihmisille hauskoja esityksiä kylissä ja kaupungeissa. Yhdessä Vitaliksen, villakoira Capin, kahden muun koiran ja vikkelän apinan Joli-Coeurin kanssa Remi kohtasi pahoja ihmisiä ja hyviä, suruja ja iloja.

Ja sitten lähestyi taivaltajia Pariisi, missä Remi odotti näkevänsä kultaisia puita, marmorisia taloja ja silkkiin puettuja ihmisiä. Metsä oli kuitenkin vielä tiheä ja lumituisku yltyi. Pahainen risumaja tarjosi lopulta suojan, risuista tehty nuotio lämmitti.

Oli Remin vuoro vartioida tulta, mutta hän nukahti. Capi alkoi yhtäkkiä haukkua raivokkaasti. Muut koirat olivat kadonneet, niin myös Joli-Coeur. Jäljet lumessa kertoivat kaiken: sudet olivat raahanneet risumajasta livahtaneet koirat saaliikseen.

Pelästynyt pikku Joli-Coeur löytyi puun oksalta, se oli pahoin paleltunut eikä eräänä aamuna enää herännyt. Tuttu esiintymisasu oli jäänyt sen ylle – englantilaisen kenraalin pieni takki ja pienet punaiset kullalla kirjaillut housut.

Tuntui surulliselta. Mutta löytäisikö Remi äitinsä ja isänsä? Kirjasta oli lukematta vielä yli 200 sivua.

Eetulta sain Reviisorin

Tapansa mukaan naapurin Eetu toi minulle joululahjaksi kirjan. Hän oli käärinyt sen ryppyiseen sanomalehtipaperiin. Jostain hän oli löytänyt myös paperinarua – ja pakettinappulan. Mutta mistä ihmeestä? Elettiin jo vuotta 1972, ei sodanjälkeistä pula-aikaa.

Olin tutustunut Eetuun seistessäni bussipysäkillä. Hän tuli viereeni ja töksäytti ”sulla on hihassa reikä.” Ihmiset kääntyivät katsomaan. Ja hetkeä myöhemmin ”sulla on toisessakin hihassa reikä.” Ihmiset supisivat. Tunsin oloni epämukavaksi.

Vihdoin bussi tuli, sattui tietysti olemaan myöhässä. Eetu mölähti: ”Sulla on hihassa reikä, et sä muuten sais kättä ulos.”

Ihmiset nauroivat, minä en. Tuskinpa oli Eetu sen enempää viisas kuin hullu, olipahan vain oma itsensä. Meistä tuli – kummallista kyllä – hyvät kaverit.

Eetun lahjapaketista kuoriutui ohuehko, pehmeäkantinen kirja – Reviisori, kirjoittaja Nikolai Gogol, venäläinen mestari. Takakansi puuttui, niin myös sivu sieltä ja toinen täältä, vaan mitäpä tuosta.

© Om-arkisto

© Om-arkisto

Huhuttiin, että pikkukaupunkiin tulisi tarkastaja, reviisori. Ja johan syntyi vipinää, kun kylänraitilla käveli jostain ilmestynyt tuntematon mies – tyhjäntoimittaja Ivan Hlestakov. Tilanomistajat Dobtshinskij ja Bobtsinshkij, molemmat uteliaita lyhyitä tylleröitä, läähättivät kaupunginpäällikön luo: ”Hän se on, asunut täällä jo kaksi viikkoa.”

Kaupunginpäällikkö meni pois tolaltaan. Juuri äsken piesty aliupseerin vaimo! Vangit jätetty ruuatta! Kadut kauheassa liassa!

Määräyksiä sateli sairaalan esimiehelle. Potilaille on heti annettava puhtaat sairasmyssyt, he eivät saa olla nokikolarin näköisiä, he eivät saa polttaa niin väkevää tupakkaa, että aivastaa, kun astuu sairaalan ovesta sisään.

Sapiskaa sai piirituomari, jonka apulaisesta lähti sellainen löyhkä, kuin tulisi suoraan viinatehtaasta. Piirituomari puolustautui: ”Imettäjä oli kolahduttanut apulaisen lapsena johonkin, mistä lähtien hänestä on aina tullut lievä viinan haju.”

Postimestaria kaupunginpäällikkö kehotti avaamaan ja lukaisemaan kaikki kirjeet, kenties hänestä olisi tehty salaisia ilmiantoja. Postimestari saman tien myöntelemään, että sen konstin hän on jo kauan osannut.

Nykyisin luen kirjan uudelleen kerran vuodessa. Ja imeskelen kirjan alkulehden vanhaa viisautta: Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino.

Viisaus on venäläinen.

Kitara soi meren juhlassa

Heti erään jouluaaton jälkeen lomareissuni vei Kanarian saarille – taisi olla vuosi 1987. Voimakas yötuuli oli kaatanut kaupunkimme torille pystytetyn joulukuusen. Jo aamuvarhain sen äärelle oli kokoontunut puolisen tusinaa itämaan tietäjää.

Joululahjaksi olin toivonut kenen tahansa espanjalaisen kirjailijan teosta. Sille oli varattu paikka olkalaukussani.

Sain mitä toivoin. Lahja oli Michel del Castillon pienoisromaani Kitara. Innostun aina jos jokin kirja alkaa parilla sävähdyttävällä lauseella. Nyt alkoi, pitkästä aikaa: ”Olen ruma. Niin ruma että ihmiset pelkäävät minua.” Ja hieman myöhemmin: ”Minä olen kokonaan ruma. Kääpiö, kyssäselkä, silmäpuoli… ja iso punainen arpi turmelee kasvoni.”

© Om-arkisto

© Om-arkisto

Koneen kapteeni muutti reittiä sään mukaan. Kone heittelehti, runko ja siivet natisivat. Lentoemäntä kehotti kiinnittämään turvavyöt, mutta minä elin kääpiön mukana Galiciassa. Siellä höyrysivät kukkuloiden usvat, valtameri ärjyi ja luihin ja ytimiin asti tunkeutui tihkusade.

Onko muuten kauniimpaa sanaa kuin tihkusateen baskinkielinen vastine – sirimiri? Baskimaa on Galician naapurialuetta.

Kääpiö opetteli soittamaan kitaraa, antoi sille nimeksi Linda, opetteli ja unohti kaiken muun. Seuraavana keväänä hän lähtisi Lindan kanssa Meren juhlaan. Sinne tulvisi jälleen ihmisiä, viini virtaisi ja yö olisi täynnä tähtiä ja kuutamoa.

Ja kun tuli kevät ja Meren juhla, kääpiö soitti kitaraansa mestarin tavoin, itki ja nauroi vuorotellen, löi välillä innoissaan tahtia kitaran koppaan. Ihmiset kuuntelivat hartaasti, mutta eivät tienneet mitä ajatella.

Lopulta kylänvanhin lähestyi: ”Olet tehnyt pahoin, olet yrittänyt lumota meidät soitollasi, mutta noin rumasta ruumiista ja noin alhaisesta sielusta ei voi lähteä mitään hyvää. Kitarasi on kuoltava.”

Kaksi nuorta miestä otti Lindan ja paiskasi sen kallioon. Siitä lähti vielä jokunen ääni, kuin lempeä valitus.

Kone oli alkanut laskeutua. Muutama valkoinen aallonharja erottui iltapimeydestä. Vilkaisin kirjan alkusivulle, jossa oli vain yksi lause: Ihminen ei etsi elämässään mitään muuta kuin kohtaloaan.

Kuolema Venetsiassa oli lahja itselle

Olin ostanut joulukuusen, viimeisen kelvollisen. Kuusitorin kulman takana oli antikvaarinen kirjakauppa. Miksi en ostaisi myös itselleni joululahjakirjaa? Olisi kai vihdoin jo aika. Elettiin vuotta 2000.

Muiden väliin oli litistyneenä ohut kirja kuin häveten. Taivutin päätäni sivulle niin että niska narahteli. Kuolema Venetsiassa, kirjoittaja saksalainen Thomas Mann. Sehän sopi. Olin aikanaan käynyt Venetsiassa. Paljon olin siellä kokenut mutta en sentään kuolemaa.

© Om-arkisto

© Om-arkisto

Joulukuusen olin jättänyt ulos kadulle ovipieleen. Kuka sitä raahaisi minnekään? Helpompiakin kohteita olisi pitkäkyntisille.

Olin väärässä.

Äskettäin otin Thomas Mannin kirjan hyllystä. En ollut koskenut siihen vuosiin. Muistelin että kirjassa olisi jotain hyvinkin ajankohtaista. Ja olihan siinä.

Päivät pitkät oli kirjan päähenkilö Gustav Aschenbach viettänyt Venetsian lidolla meren ääressä aurinkovarjon alla. Siellä hän oli ihastunut kauniiseen, valkopukuiseen puolalaisperheen poikaan, ei voinut päästää häntä silmistään.

Eräänä iltana tuttu parturi kertoi, että paljon vieraita oli lähtenyt kaupungista, se oli oudolla tavalla tyhjentynyt, mutta ”tehän sentään jäätte, ettehän te herra, toki tautia pelkää.”

Ei, ei Aschenbach pelännyt.

Intialainen kolera levisi nopeasti. Muutamassa tunnissa tartunnan saanut kuivui ja veri muuttui pikimäisen sitkeäksi, sairas tukehtui, sai kouristuksia ja kuoli käheästi valittaen. Yleisen sairaalan eristyshuoneet ja orpokodit täyttyivät.

Kuoleman haju täytti Venetsian. Kaupunki julistettaisiin ennen pitkää saartoon. ”Hyvin teette jos matkustatte täältä jo huomenna”, parturi neuvoi.

Gustav Aschenbach ei matkustanut.

Niin, se joulukuusi. Sitä ei enää ollut, kun jätin taakseni vanhojen kirjojen lempeän tuoksun.

Aamun hento lumisade oli peittänyt kadun, jossa näkyivät raahausjäljet ja muutama irronnut neulastupsu.

Jäljet päättyivät korkean kivitalon päärapun eteen. Hississä oli kuusenneulasia, mutta kerrostasanteilla ei ainoatakaan.

Mihin kerrokseen hissi oli pysähtynyt?

Tuli kuuseton joulu, mutta kirja kuului siihenkin.

X