Kirjailija Enid Blyton oli upporikas painosten kuningatar – Aurinkoinen julkisivu kätki kuitenkin taakseen ristiriitaisen naisen
Ikimuistoisista kirjasarjoista tunnettu Enid Blyton oli upporikas painosten kuningatar. Aurinkoinen julkisivu kätki kuitenkin taakseen ristiriitaisen naisen. Ensimmäisen Viisikon suomennoksesta tulee nyt 65 vuotta.
Enid Blyton syventyneenä työhönsä vuonna 1949. Mielikuvitus oli Viisikkojen ja muiden suosikkisarjojen äidille ehtymätön lähde, josta pulppuili yhä uusia tarinoita.
Ruskeat nappisilmät tuikahtavat iloisesti, kun pitkä ja laiha, tummatukkainen nainen ilmestyy yleisön eteen lontoolaisessa kirjakaupassa järjestetyssä tilaisuudessa. Nainen on maailmankuulu lastenkirjailija Enid Blyton, legendaaristen Viisikkojen luoja.
Blytonista säteilevä karisma ja vetovoima on niin vangitseva, että villeimpienkin viikarien muodostama satapäinen lapsijoukko lopettaa hälinänsä ja kuuntelee kuin paikoilleen naulittuna kirjailijan lumotessa yleisönsä kiehtovilla tarinoillaan.
Blyton oli ensimmäisiä kirjailijoita, jonka seikkailutarinoissa nokkelat lapset ratkovat rikoksia ja nappaavat rosvot usein mahtipontisina pölkkypäinä kuvattujen poliisien nenän edestä.
Enidin ensimmäinen lasten seikkailuromaani The Secret Island ilmestyi vuonna 1938.
Viisikko suosituin kirjasarja
Ylivoimaisesti suosituin Blytonin sarjoista oli neljän lapsen ja koiran seikkailuista kertova Viisikko, mutta ahkerassa kulutuksessa olivat myös SOS-sarja, Seikkailu-sarja, Salaisuus-sarja sekä Arvoitus-sarja.
Päivänpaisteisissa tarinoissa lapsijoukko päätyy ilman aikuisten valvontaa huimiin seikkailuihin koluten vanhoja linnoja ja saaria sekä harhaillen maanalaisissa luolissa ja salakäytävissä.
Ja kukapa voisi unohtaa sen kuinka paljon Viisikoissa syödään! Lapsilla tuntuu olevan koko ajan nälkä, ja piknik-korit pursuilevat ylenpalttisesti herkkuja.
Blytonin seikkailusarjojen kansikuvat herättävät monille nostalgisia muistoja omasta lapsuudesta.
© Tammi
Peräti 21-osaiseksi paisuneen Viisikko-sarjan ensimmäinen osa Viisikko aarresaarella (Five on a Treasure Island) ilmestyi vuonna 1942. Sarjan omaperäisin henkilöhahmo oli poikatyttö Georgina, joka haluaa itseään kutsuttavan Georgeksi – suomennoksissa hahmon nimi on Paula eli Pauli.
Lukijoiden udellessa oliko Georgella ollut esikuvaa todellisuudessa Enid paljasti lopulta, että George oli hän itse sellaisena kuin hän oli ollut lapsena – rämäpäinen ja usein pahantuulinen, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen tyttö, joka olisi halunnut olla poika.
Blyton oli omana aikanaan samanlainen lastenkirjallisuuden supertähti kuin Potter-kirjailija J.K. Rowling nykyään. Hän tajusi intuitiivisesti millaisista kertomuksista lapset pitivät, sillä Enid oli itsekin mieleltään kuin lapsi. Hänen tiedetään tokaisseen, että vanheneminen on pakollista, mutta aikuiseksi kasvaminen vapaaehtoista.
Isän hylkäämä poikatyttö
Tuleva menestyskirjailija syntyi myyntimies Thomas Careyn ja tämän Theresa-vaimon kolmilapsisen perheen esikoisena 11. päivänä elokuuta vuonna 1897.
Enid palvoi isäänsä, joka kertoi tyttärelleen yhteisillä pitkillä kävelyretkillä kaiken tietämänsä luonnosta, kasveista ja eläimistä. Thomas oli myös musikaalisesti lahjakas ja unelmoi, että hänen tyttärestään tulisi aikuisena konserttipianisti.
Enidin muistoissa isän kanssa vietetetyt aurinkoiset päivät kultautuivat aina elämän onnellisimpina. Theresa-äitinsä kanssa hän ei sen sijaan tullut toimeen. Äidin mielestä Enidin olisi pitänyt ”höpsötysten” sijasta käyttää aikansa perheenemännän velvollisuuksien opetteluun, vaikka kodinhoito ei kiinnostanut poikatyttöä lainkaan.
Myös vanhempien välit olivat kireät, ja Enidin ollessa 13-vuotias Thomas lähti raivoisan perheriidan päätteeksi kotoa aloittaen uuden elämän rakastajattarensa kanssa.
Isän lähtö oli herkässä teini-iässä olleelle Enidille valtava isku, josta hän ei koskaan toipunut. Hän tunsi isän hylänneen hänet ja menettäneensä rakkaimman ystävänsä ja sielunkumppaninsa. Tuskaa lisäsi se, että hän ei voinut puhua raastavasta surustaan kenellekään.
Viralliseen avioeroon Theresa ei suostunut, ja hän käski lapsiaan kertomaan kaikille, että heidän isänsä oli lähtenyt pitkälle matkalle.
Koska Enidin oli pitäydyttävä valheellisessa sepitelmässä, hän alkoi uskotella itselleen, että jos ikävät asiat kiellettiin ja lakaistiin maton alle, niitä ei ollut edes tapahtunut.
Pako fantasiamaailmaan
Myös se, että Enid alkoi kirjoittaa runoja ja tarinoita, sai alkunsa ankean todellisuuden pakenemisesta.
”Enidille hänen kirjansa tarjosivat pakotien alituisten ihmeiden lumomaailmaan, missä hän saattoi työntää syrjään kaikki epämiellyttävät asiat ja pitää itsellään vain unelmansa elämästä sellaisena kuin hän sen halusi”, Barbara Stoney kuvailee Blytonista kirjoittamassaan elämäkertateoksessa.
Enid huomasi kirjoittamisen sujuvan vaivattomasti, ja haudattuaan ajatuksen pianistin urasta hän alkoi tähdätä lastenkirjailijaksi.
21-vuotiaana Enid valmistui lastentarhanopettajaksi ja kirjoitti opetustyön ohella vapaa-aikanaan. Hän lähetti kirjoituksiaan aikakauslehtiin ja osallistui kirjoituskilpailuihin. Intohimoa kirjoittamiseen ei lannistanut edes se, että postilaatikosta kopsahti satoja hylkäyskirjeitä.
Päättäväinen ponnistelu palkittiin, kun Enidin ensimmäinen kirja, kriitikoilta suopean vastaanoton saanut runokokoelma Child Whispers julkaistiin vuonna 1922.
Julkaisukynnyksen ylitettyään Enid alkoi suoltaa lehtijuttuja, runoja ja tarinoita hengästyttävällä vauhdilla. Kirjoituspalkkioita hänelle ropsahti jo vuonna 1923 reilut 300 puntaa – summalla olisi tuohon aikaan voinut ostaa pienen talon.
Itsenäisen elämän aloittanut kirjailijanalku oli tässä vaiheessa katkaissut täysin välinsä äitiinsä ja lapsuudenkotiinsa. Enid ei osallistunut edes isänsä hautajaisiin, kun sai tietää tämän kuolleen yllättäen sydänkohtaukseen. Isä ja tytär olivat pitäneet satunnaisesti yhteyttä vielä Thomasin lähdettyä kotoa, mutta suhde ei palautunut koskaan ennalleen.
Kirjoittaminen ja opettaminen täyttivät Enidin elämän niin kokonaisvaltaisesti, että hän ei uhrannut ajatustakaan myöskään rakkaudelle tai perheen perustamiselle – kunnes hän kohtasi miehen, joka mullisti hänen elämänsä.
Ihastuksen kohteessa oli vain yksi vika – mies oli naimisissa.
Aviomies jäi alakynteen
Skotlantilaissyntyinen Hugh Pollock oli Enidiä muutaman vuoden vanhempi kustannustoimittaja, johon hän tutustui ilmeisesti työn merkeissä. Komea ja kokenut herrasmies teki nuoreen kirjailijaan heti lähtemättömän vaikutuksen.
”Haluan hänet omakseni”, Enid merkitsi päiväkirjaansa pian ensi tapaamisen jälkeen.
Tavoite ei ollut mahdoton, sillä Pollockin vaimo oli jättänyt miehensä uuden rakastetun vuoksi. Hugh´n saatua pikaisen avioeron Enid ja Hugh menivät naimisiin elokuussa 1924.
Vuonna 1938 pariskunta osti Lontoon lähellä sijaitsevasta Beaconsfieldin pikkukaupungista suuren tenniskenttien ja ihastuttavan puutarhan ympäröimän Green Hedges -nimisen talon. Enid asui talossa lähes elämänsä loppuun saakka ja kirjoitti siellä suurimman osan sadoista teoksistaan.
Rikas julkkiskirjailija oli haluttua seuraa seurapiirien cocktail-kutsuilla, bridge-illoissa sekä tennis- ja golfkentillä.
Elämä hymyili leveästi, ja onnea varjosti vain hartaasti odotetun lapsen puuttuminen. Gynekologin mukaan Enidin kohtu oli yhtä pieni kuin 12–13-vuotiaalla tytöllä. Käytyään läpi lääkärin määräämän hormoniruiskekuurin 34-vuotias kirjailija synnytti heinäkuussa 1931 esikoistyttärensä Gillianin ja neljä vuotta myöhemmin vielä toisen tyttären, Imogenin.
Enid kyllästyi kuitenkin lastenhoitoon nopeasti, sillä se vei liiaksi aikaa kirjoittamiselta. Pienokaiset jätettiin lastenhoitajan vastuulle, ja Enid näki tyttäriään vain tunnin ajan päivittäin. Taloon palkattiin myös kokki sekä puutarhuri-autonkuljettaja.
Imogenin syntymän aikoihin henkilökuntaan liittyi sairaanhoitaja Dorothy Richards. Enidistä ja Dorothystä tuli heti erottamattomat sydänystävät.
”Kunnioitan sinua ja uskon sinuun tavalla, jolla en ole koskaan uskonut kehenkään”, Enid vakuutti Dorothylle kirjeessä tammikuussa 1936.
Naisten läheinen suhde löi kiilaa Pollockien avioliittoon, joka oli muutenkin alkanut natista liitoksissaan. Mustasukkainen ja kellarissa salaa juopotteleva Hugh ajautui hermoromahduksen partaalle tuntiessaan jäävänsä alakynteen moninkertaisesti enemmän tienaavan vaimon rinnalla.
Petetty lupaus
Enid menetti lopullisesti mielenkiintonsa aviomieheensä tavattuaan kesällä 1941 Devoniin tekemällään lomamatkalla lontoolaisen kirurgin Kenneth Darrell Watersin. Romanssi eteni vauhdikkaasti, vaikka myös Kenneth oli vielä nimellisesti naimisissa.
Saatuaan tietää vaimonsa salasuhteesta Hugh uhkasi laittavansa avioeron vireille. Tosin mies ei ollut puhdas pulmunen itsekään, sillä hän oli tahollaan alkanut seurustella romaanikirjailija Ida Crowen kanssa.
1940-luvun kaksinaismoralistisessa Englannissa uskottomuudesta kiinni jäänyt vaimo olisi joutunut skandaalinkäryisen juoruilun ja ryöpytyksen kohteeksi. Pitääkseen kulissit pystyssä ja maineensa tahrattomana Enid ehdotti, että hän olisi avioeroa hakeva osapuoli. Hugh suostui järjestelyyn, mutta vaati vastineeksi saada vapaasti tavata tyttäriään vielä avioeron jälkeenkin.
Kennethin saatua avioeron vaimostaan Enid vihittiin lokakuussa 1943 komean kirurgin kanssa. Ex-puolisolleen antamaa lupausta hän ei kuitenkaan pitänyt, vaan esti Hughia tapaamasta enää Gilliania ja Imogenia.
Enid paljasti häikäilemättömän puolensa myös käyttämällä vaikutusvaltaansa niin, että Hugh erotettiin työpaikastaan. Ex-mies ei saanut enää koskaan töitä mistään kustantamosta.
Tennis oli Enidin ja Kenneth Watersin yhteinen intohimo. Kuvassa pariskunta vuonna 1949. © George Konig/Keystone Features/Getty Image
Pelottava kotityranni
Lehtiartikkeleissaan sekä omaelämäkerrassaan The Story of my Life (1952) Enid maalailee lukijoidensa eteen perhe-elämästään hyvin aurinkoisen ja onnellisen kuvan. Vuonna 1989 ilmestyneessä muistelmateoksessaan A Childhood at Green Hedges Enidin tytär Imogen Smallwood paljastaa, että kirjailijan huolella rakennettu julkisivu oli kaukana totuudesta.
Imogen kertoo kirjassaan, että hänen äitinsä oli kotityranni, joka piti tyttäriään lähes koko ajan teljettyinä lastenhuoneeseen ja raivostui silmittömästi, jos lapset metelöivät hänen kirjoittaessaan.
Imogenin mukaan menettäessään itsehillintänsä Enid piti tapanaan hakata häntä niin kovaa hiusharjalla, että lapsi kiljui kivusta.
”Äitini oli ylimielinen ja vailla jälkeäkään äidinvaistosta. Hänen lähestymistapansa elämään oli lapsenomainen, ja hän saattoi olla kostonhimoinen kuin teini-ikäinen,” Imogen summaa.
Joku on sanonut, että fanit olivat Enid Blytonin todellinen perhe. Posti kantoi viikoittain satoja ihailijakirjeitä hänen ovelleen, ja kirjailija lähetti jokaiseen kirjeeseen itse käsin kirjoittamansa vastauksen.
Kirjeiden perusteella Blyton tiesi, että nuoret pitivät eniten kirjoista, joissa oli vauhdikkaasti etenevä juoni, paljon dialogia ja huumoria sekä lyhyitä ja napakoita lukuja, jotka päättyivät koukuttavaan cliffhangeriin.
Enid kotonaan Beaconsfieldissä tyttäriensä Gillianin (vas.) ja Imogenin (oik.) kanssa. Aikuisena Imogen on väittänyt perhe-elämän olleen kaikkea muuta kuin auvoisaa. © George Konig/Keystone Features/Getty Images
Ihailijoidensa ympäröimä suosikkikirjailija jakaa nimikirjoituksia lontoolaisessa tavaratalossa tammikuussa 1945.
Midaan kosketus – kaikki mitä Enid Blyton kirjoitti, muuttui kullaksi
Enid Blyton oli kustantamoille lyömätön rahasampo, sillä hänen kirjansa eivät jääneet koskaan pölyttymään kirjakauppojen tai kirjastojen hyllyille. Kysyntä Blytonin kirjoille oli kyltymätön, ja kaikki vietiin käsistä heti kun ne tulivat ulos painosta jopa 1940-luvun alun sotavuosina, jolloin monet kirjailijat kamppailivat taloudellisissa vaikeuksissa.
Tuotteliaimmalla kultakaudellaan 1940-1950 -luvuilla Blyton kirjoitti keskimäärin 20 uutta kirjaa vuodessa, ja hänen vanhoista teoksistaan otettiin jatkuvasti uusintapainoksia.
Lapsenomaisuudestaan ja emotionaalisesta kypsymättömyydestään huolimatta Blyton oli reilusti aikaansa edellä ollut timantinkova liikenainen ja itsensä brändäämisen mestari, jolla oli koko ajan vireillä lukuisia projekteja ja kymmeniä sopimuksia niin kotimaisten kuin ulkomaisten kustantamojen kanssa.
Viisikon kuten muidenkin Blytonin sarjojen kaupallinen potentiaali tajuttiin nopeasti. Viisikoista tehtiin elokuvia ja näytelmiä, ja sarjan ympärillä pyörivä markkinointikoneisto tuotti tasaiseen tahtiin erilaisia pelelä, leluja sekä muuta oheisrekvisiittaa.
Blytonilla tuntui olleen käsissään todellinen Midaan kosketus: kaikki mitä hän kirjoitti, muuttui kullaksi. Pienimmille lapsille suunnattu Lelumaan nukkehahmojen kommelluksista kertova Niksu-sarja, jonka ensimmäinen osa tuli markkinoille vuonna 1949, räjäytti kaikki entiset myyntiennätykset.
Vihamielisyyden myrskyssä
Keskellä kirkkainta menestystä Enidiä kohtasi odottamaton takaisku, sillä 1950-luvulla yleinen mielipide alkoi kääntyä Enid Blytonin kirjoja vastaan.
Kirjastonhoitajat ja kasvatustieteilijät nousivat sotajalalle syyttäen Blytonin kirjoja toisteisiksi sekä sanavarastoltaan köyhiksi. Lisää kritiikkiä sateli rasismista, seksismistä ja snobismista.
Blytonin teosten väitettiin kuvastavan ennakkoluuloisuutta kaikki muita kohtaan, jotka eivät kuuluneet Blytonin omaan peribrittiläisen konservatiiviseen ylempää keskiluokkaa edustavaan maailmaan. Jos tarinoissa esiintyi työväenluokkaisia tai mustaihoisia henkilöitä, nämä kuvattiin sivistymättöminä ja epärehellisinä moukkina.
Vihamielisyyden myrskyssä monet kirjastot poistivat Blytonin kirjat hyllyistään. Myyntilukuja tämä ei kuitenkaan laskenut, pikemminkin päinvastoin, sillä suosikkisarjojen kadottua kirjastoista lapset marssivat kirjakauppoihin ostaen Blytoninsa omilla viikkorahoillaan.
Blyton oli itse aina täysin vakuuttunut siitä, että hän kirjoitti juuri sellaisia moraalisesti tervehenkisiä, jännittäviä vaikkakaan ei väkivallalla mässäileviä tarinoita, joita kasvuikäiset nuoret tarvitsivat. Hän pitikin tapanaan näpäyttää arvostelijoitaan, että kenenkään yli 12-vuotiaan mielipiteellä ei ollut hänelle merkitystä.
Vakavampana loukkauksena Blyton piti huhuja, joiden mukaan hän ei ollut voinut yksin kirjoittaa koko valtavaa tuotantoaan, vaan muka vain signeerasi kuuluisalla nimikirjoituksellaan kokonaisen haamukirjoittajien pataljoonan kirjoittamat kirjat.
Mietteisiinsä vaipunut ikääntyvä Enid vuonna 1957, jolloin työnarkomaanin voimat alkoivat hiipua. © Getty Images
Paluu lapsuuteen
Vuoden 1957 paikkeilla valtava henkinen paine alkoi vaatia veronsa ja Blytonin yleensä rautainen terveys romahti.
Voimien hiipuessa työnarkomaanin oli viimein pakko hidastaa maanista kirjoitustahtiaan, ja menneisyyden demonit kuten isän lähdön menettämisen trauma alkoivat jälleen kummitella mielessä.
”Hautautuminen mielikuvituksen lumottuun maailmaan mahdollisti Enidille elämän kovien realiteettien kieltämisen”, Nadia Cohen kuvailee Blyton -elämäkerrassaan kirjailijan tapaa paeta arkipäiväistä todellisuutta.
Kun kirjoittaminen ei tarjonnut enää pakotietä, Enidiä alkoi jäytää syyllisyys siitä, kuinka halpamaisesti hän oli kohdellut ensimmäistä aviomiestään sekä äitiään, jota hän oli kieltäytynyt tapaamasta edes Theresan tehdessä kuolemaa.
Kun vanhuuden dementia alkoi ottaa 60 vuotta täyttäneen Enidin salakavalasti valtoihinsa, hän vaipui lopulta kokonaan lapsuutensa unimaailmaan. Blytonin viimeinen kirja julkaistiin vuonna 1964.
71-vuotias Blyton kuoli marraskuussa 1968 muutama kuukausi sen jälkeen kun hänet oli siirretty hoitokotiin. Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen:
”Lähden isäni luo! Ainakin toivon niin.”
Blyton saavutti elämänsä aikana satumaisesti mainetta ja mammonaa, mutta toisaalta häntä riepoteltiin raivoisammassa vihamielisyyden myrskyssä kuin ketään toista 1900-luvun lastenkirjailijaa.
Vuosien vieriessä kritiikin armottomin kritiikki on taittunut, ja Blytonia on ryhdytty puolustamaan uraauurtavana lasten lukuharrastuksen edistäjänä, joka sytytti miljoonissa lapsissa rakkauden kirjoihin. Blyton on myös alettu nähdä oman aikakautensa tuotteena, jonka tarinoita ei pitäisi modernisoida nykypäivän arvomaailmaa vastaaviksi.
Viisikkojen ja muiden Blytonin sarjojen lumoavan vanhanaikainen tunnelma tuo monille mieleen nostalgisia muistoja omasta lapsuudesta 1960- 1970 -luvuilta. Vielä nykyäänkin, jolloin videopelit ja internet ovat suureksi osaksi syrjäyttäneet kirjat lasten mielenkiinnon kohteina, esimerkiksi Britanniassa joka minuutti myydään joku Blytonin teoksista.
Lukemattomille kielille käännettyjä lastenkirjallisuuden kuolemattomia klassikkoja on tähän mennessä painettu yli 600 miljoonaa kappaletta, eikä loppua ole näkyvissä.
Lähdekirjallisuus: Barbara Stoney: Enid Blyton (2006), Nadia Cohen: The Real Enid Blyton (2018).