Kirjailija Timo K. Mukka oli muotteihin mukautumaton mies: ”En tule koskaan täyttämään kolmeakymmentä vuotta”

Timo K. Mukka ei aavistanut millaisen myrskyn riepoteltavaksi joutuisi rynnistäessään vasta 19-vuotiaana pohjoisen peräkylän pystymetsästä kirjallisuuden näyttämölle esikoisromaanillaan Maa on syntinen laulu (1964). Brutaali ja rivo ”roskakirja” täynnä julkeaa rietastelua, juoppotappeluja ja uskonnon herjausta, arvovaltaiset kirjallisuuskriitikot teilasivat tuntemattoman lappilaisnuorukaisen sydänverellään kirjoittaman esikoisen.

Mukan kotikunnassa Pellossa ihmiset kääntelivät mökeissään punastellen kielletyn opuksen sivuja – mutta voimatta laskea sitä käsistään. Pellon kirjastoon Syntistä laulua ei hankittu, ja lestadiolainen rovasti julisti, että paheellinen kirjailija tuotti niin suurta häpeää, että tämä olisi pitänyt heittää myllynkivi kaulassa Tornionjokeen.

Esikoisromaani Maa on syntinen laulu (1964) toi Timo K. Mukan hetkessä koko kansan tietoisuuteen. © Gummerus

Tuleva vaimo löytyi taideopintojen kautta

Evakkomatkalla Ruotsin Bollnäsissä joulukuussa 1944 syntynyt Timo K. Mukka oli vanhempiensa lempilapsi. Hän kulki Eemeli-isänsä apulaisena ojankaivuussa ja savottatöissä, vaikka haaveili jo varhain kirjailijan tai kuvataiteilijan urasta.

Vaikka perhe kitkutti tuskallisessa köyhyydessä, kodin ilmapiiri oli kannustava. Eemeli-isältä riitti ymmärrystä herkkäsieluisen poikansa taiteellisille taipumuksille. Hän jopa osti viimeisillä rahoillaan Timolle oman kirjoituskoneen, minkä jälkeen ensimmäinen romaanikäsikirjoitus syntyi parissa kuukaudessa.

Nuori Timo uskoi kirjan julkaisemisen olevan pakotie pois kurjuudesta. Kun kustantajalta tuli hylkäystuomio, hän pettyi niin pahasti, että päätti jättää kirjoittamisen ja suunnata sen sijaan kuvataiteilijan uralle. Lahjakas piirtäjä hyväksyttiinkin vain 16-vuotiaana opiskelijaksi Suomen Taideakatemiaan Helsinkiin.

Sukulaiselta saatu pieni perintö mahdollisti taideopinnot, mutta maalaispoika tunsi pääkaupungin kulttuurikuviot itselleen vieraiksi. Kesken jääneistä opinnoista oli kuitenkin se hyöty, että Timo Mukka löysi samalta vuosikurssilta tulevan vaimonsa Tuula Pekkolan.

Timo Mukka innostui jälleen kirjoittamisesta

Pohjoiseen, Orajärven kylään palattuaan­ Mukan ammatillinen tulevaisuus oli hämärän peitossa. Tilanne paheni entisestään, kun Eemeli kuoli yllättäen ja Timolle jäi vastuu perheen elättämisestä. Yhdessäkään työpaikassa hän ei viihtynyt pitkään.

Tiiviissä kyläyhteisössä ihmiset alkoivat suivaantua siitä, että isokokoinen ja terve nuori mies vietti päivänsä maaten laiskana pirtissä tekemättä työtä. Lopulta perheen sosiaaliavustus uhattiin lopettaa, jos Timo ei menisi töihin.

Tukalassa tilanteessa hän keksi hakea kansaneläkettä psyykkisten syiden perusteella ja vaati pääsyä sisälle mielisairaalaan. Hän oli jälleen innostunut kirjoittamisesta, ja tämä olisi ainoa tapa jatkaa romaanin tekemistä ja turvata samalla perheen elanto.

”Hullunpapereita” Mukka ei kuitenkaan saanut, vaikka lääkärinlausunnossa hänet määriteltiin ”yhteiskuntaan sopeutumattoksi yksilöksi”. Laiskuuden parantavina lääkkeinä ehdotettiin työntekoa tai armeijaan menoa.

Ronskit tekstit jarruttivat julkaisua

Mukka ei lannistunut, vaan naputteli sit­keästi romaanikäsikirjoituksensa valmiiksi. Esikoisteos Maa on syntinen laulu syntyi yön hiljaisina tunteina muiden nukkuessa.

Timo K. Mukka saattoi olla kotikylässään outo lintu, mutta kustantaja hämmästyi 18-vuo­tiaan lappilaispojan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Romaanin sisältämät ronskit seksuaaliaktien kuvaukset jarruttivat kuitenkin lopullisen julkaisupäätöksen tekemistä, vaikka kirjan surumielisen balladin tavoin soljuva lyyrisen kaunis kerronta teki syvän vaikutuksen.

”Mukalla oli ainutlaatuinen kyky kirjoittaa hyvin runollista proosaa, herkkää mutta voimakasta kirjallisuutta, joka tunnepitoisuudessaan ja hurjuudessaan puhuttelee varsinkin nuoria lukijoita”, sanoo kirjallisuudentutkija Toni Lahtinen, joka on tutkinut Mukan tuotantoa väitöskirjassaan.

”Villin pohjolan sexus”

Mukan kirjoitustyyli oli tuohon aikaan jotain täysin poikkeuksellista. Kukaan ei kirjoittanut 1960-luvulla samalla tavalla. Vastaanotto olikin hyvin ristiriitainen, kun Syntinen laulu tuli myyntiin aggressiivisesti markkinoituna syksyllä 1964.

Kokematon kirjailija tempaistiin kylmiltään hurjan mediamyllytyksen pyörteisiin, ja Mukka sai esimakua myös pintajulkisuuden armottomasta kääntöpuolesta. Kirjailijasta alettiin käyttää lehdistössä nimitystä ”villin pohjolan sexus”, ja leima jäi pysyväksi. Hänestä luotiin mielikuva kesyttömänä ja arktisena seksuaalimystikkona, joka antautui itsekin viettiensä vietäväksi yhtä estottomasti kuin romaaninsa luonnonlapset.

Mukka puolustautui sanomalla kuvanneensa lappilaisten elämää vain sellaisena kuin se oli. Tarkoituksena ei ollut mässäillä rivouksilla, vaikka joidenkin mielestä suorastaan inhorealististen seksikohtausten sensaatiohakuisena tavoitteena oli ollut antaa lisäpotkua kirjan myynnille.

Samana syksynä ilmestyi myös koko kan­saa kuohuttanut Hannu ­Salaman Juhannustanssit. Lähtölaukaus sananvapauskeskusteluun saattoi Toni Lahtisen mukaan kuitenkin olla Mukan Syntinen laulu:

”Ilmeisesti juuri Mukan teos aloitti tapahtumasarjan, joka johti Salaman kuuluun jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin.”

Timo Mukka otti kantaa ympäristön puolesta

Vuonna 1966 Timo ja Tuula Mukan perheeseen syntyi toinen lapsi. Julkisuudessa luotu kuva seksuaalimystikosta ei kirjailijan lesken mukaan vastannut todellisuutta.

”Timo oli sydämeltään ja sielultaan orajärveläinen, hiljainen ja ujo poika, joka liikkui luonnossa ja harrasti kalastusta.”

Julkiset esiintymiset jännittivät introverttia kirjailijaa, eikä hän saanut haastatteluissa aina sanaa suustaan. Mukka oli ihmisiä kartteleva erakkoluonne, ja läheisiä ystäviä oli vain vähän. Harvoja sydänystäviä olivat kuvataiteilijat Kalervo Palsa ja Reidar Särestöniemi.

Kirjoittaminen kompensoi puuttuvia sosiaalisia taitoja. Lehtijutuissaan kommunistiksi julistautunut Mukka iski ajan hermoon ottamalla rajusti kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ja ympäristöön liittyviin aiheisiin. 1960- ja 70-lukujen Suomessa elettiin kuohuvaa murroskautta, ja Mukka puki sanoiksi käynnissä olleen myllerryksen. Maata jälleenrakennettiin ja kylät autioituivat nuoremman väen muuttaessa kaupunkeihin tai Ruotsiin.

”Mukka kuvaa Lapin arkea 1960-luvulla, jolloin käytiin paljon keskustelua pohjoisten luonnonvarojen hyväksikäytöstä. Hän kuvaa tuotannossaan muun muassa atomipasifismia, modernisaatioita ja pohjoisen rakennemuutosta”, Toni Lahtinen kertoo.

Mukka sai äänensä kuuluville, mutta oli liiaksi individualisti sitoutuakseen pysyvästi minkään poliittisen ideologian lipunkantajaksi. Siitä huolimatta hän jatkoi kirjoittamista maanisen luomisvimman vallassa työstäen useita käsikirjoituksia.

Nälkätaiteilijan hätähuuto

Taloudellista turvaa kirjoittaminen ei kuitenkaan tuonut. Oli mahdotonta keskittyä yhtäjaksoisesti pitkäjänteiseen työhön, kun mieltä jäyti huoli jokapäiväisestä leivästä. Krooninen rahapula ja rahankerjuukirjeiden lähettäminen kustantajille tuntuivat nöyryyttäviltä. Viimeisenä hätähuutonaan Mukka kirjoitti Suomen Kirjailijaliitolle vaatien kokopäivätoimisille kirjailijoille lakisääteistä palkkaa.

Mukka oli aikaansa edellä vaatiessaan parannusta kirjailijoiden epävarmaan tilanteeseen erilaisten pätkärahoitusten kurimuksessa. Toni Lahtinen sanoo, että Mukan kuoleman jälkeen kirjailijoiden toimeentulon puolesta on tehty paljon työtä, mutta talou­dellisen menestyksen toivossa kirjailijan ammatista ei kannata vieläkään haaveilla.

Vaikka luovan työn arvostus ei näkynyt palkkapussissa, Mukan usko omaan nerou­teensa ei horjunut. Eräässä kirjeessään kustantajalleen hän vakuuttikin: ”Minä tähtään niin korkealle, etten itsekään ole selvillä kuinka korkealle, mutta tunnen pystyväni mihin tahansa.”

Timo ja Tuula Mukka vuoden 1966 itsenäisyyspäivän juhlissa kirjailijoiden Arvo Turtiaisen (vas.) ja Eeva Joenpellon (oik.) kanssa. Mukka sai samana vuonna valtion kirjallisuus­palkinnon. © KALERVO MANNINEN/SKOY

Hälytysmerkkejä lähestyvästä lopusta

25-vuotiaana Mukka näytti jo reilusti ikäistään vanhemmalta. Liiallinen alkoholinkäyttö, stressi ja kärsimykset olivat riuduttaneet miehen, joka tunsi luomiskykynsä ehtyneen. Hän oli kirjoittanut vain kuudessa vuodessa yhdeksän proosateosta, runoja sekä lukuisan määrän kirjeitä ja lehtijuttuja, ja voimat alkoivat olla lopussa.

Elämänhallinta oli hukassa ja rahankäyttö holtitonta. Mukan elämäkerran kirjoittaja Erno Paasilinna kuvailee kirjailijaa peliriippuvaiseksi, joka tuhlasi viimeiset ruokarahatkin pajatsoon, bingoon ja veikkaukseen.

Kesällä 1970 Mukka vei Erno Paasilinnan Eemeli-isänsä haudalle ja totesi pessimistisesti, että siihen hänetkin pian haudattaisiin.

”En tule koskaan täyttämään kolmeakymmentä vuotta.”

Toistuvat sairauskohtaukset antoivat jo hälytysmerkkejä lähestyvästä lopusta.

”Jos elämässä on joku valopilkku, ilmestyy aina vastavoima”, Mukka sanoi elokuvaohjaaja Rauni Mollbergille, joka ohjasi Maa on syntinen laulu -romaanin pohjalta tehdyn elokuvan.

Mukka oli hyvin innostunut filmauksista, mutta ei ehtinyt nauttia elokuvan suurmenestyksestä. Myös Mukalle vuoden 1972 alusta lähtien myönnetty viisivuotinen apuraha tuli liian myöhään.

Vieraillessaan saman vuoden helmikuussa Mollbergin luona Tampereella Mukka sai sydäninfarktin, joka jäi sairaalassa huomaamatta. Hoitovirheen seurauksena oli vaikea ja vääjäämättömästi etenevä sydämen vajaatoiminta.

Kunnan viimeinen tervehdys

Mukka oli sairaalassa, kun Hymy-lehti julkaisi kirjoituksen ”Riiput ristillä jo, Timo K. Mukka”. Kuolemansairas kirjailija meni lehtijutusta täysin pois tolaltaan eikä saanut nukuttua päiväkausiin. Sen on sanottu olleen tapahtuma, joka sinetöi Mukan kohtalon.

”Mukan kuoleman jälkeen alkoi vuosia kestänyt oikeusprosessi, jonka seurauksena intimiteettisuojaa koskevaa lainsäädäntöä kiristettiin”, Toni Lahtinen kertoo.

”Oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan saatu selville sitä, kuka oli kirjoittanut jutun ja piilotteli raukkamaisesti peitenimen Rauno Jaakkola takana.”

Oli maaliskuun 27. päivä vuonna 1973, kun Mukan sydän pysähtyi lopullisesti. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän oli halunnut käydä vielä kerran sairaalasta kotona. Vastassa oli haastemies, joka toi kirjailijalle Pellon kunnan viimeisen tervehdyksen: häätömääräyksen maksamattomien vuokrarästien takia.

On ironista, että myöhemmin Pellon kunta alkoi vuokrata turisteille samaa asuntoa, josta Mukan perhe häädettiin. Mukan nimestä on tullut paikkakunnalla matkailuvaltti.

Puolen vuosisadan takaisista, ikävistä tapahtumista huolimatta Timo Mukan leski Tuula Mukka iloitsee siitä, että sensaatioiden aika on vihdoin ohi. Mukan teoksista on viime vuosina alettu tehdä akateemisia tutkimuksia, elokuvia, teatteriesityksiä ja musiikkia.

”Minulle hän oli mies, johon rakastuin nuorena ja jonka elämää ja työtä kunnioitin aina ja arvostan yhä.”

Lappilaisten elämää realistisesti kuvaava Maa on syntinen laulu oli 1970-luvun menestyneimpiä kotimaisia elokuvia.  ©  Shutterstock

Timo K. Mukan vuonna 1971 piirtämä omakuva. Japaninpaperille tehtyä linopiirrosta säilytetään nykyisin Timo K. Mukka -kokoelmassa Ateneumin taidemuseon Kansallisgalleriassa.

Kirjalliset lähteet: Erno Paasilinna: Timo K. Mukka. Legenda jo eläessään (2002). Ensimmäinen painos ilmestyi 1974, Timo K. Mukka: Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960–1971. Toim. Toni Lahtinen (2010). Timo K. Mukka: Annan sinun lukea tämänkin. Kirjeitä 1958–1973. Toim. Toni Lahtinen 2012)