Kuolema korjasi tunnin välein – Näin keuhkotuberkuloosi piinasi Suomea 1920-luvulla

Jaa artikkeliTilaa Seura
Lapsipotilaita 1930-luvulla Laakson sairaalan ulkomakuusalissa Helsingissä.
Lapsipotilaita 1930-luvulla Laakson sairaalan ulkomakuusalissa Helsingissä. © Anton Rönnberg/Museovirasto
Junanvaunujen seinässä oli valkoinen emalikilpi: Älä sylje lattialle! Ja ruotsiksi: Spotta ej på golvet! Ne vastasivat aikanaan samaa kuin nykyiset varoitukset: Pidä turvaväli. Pese kädet. Yski hihaasi.

Koronaa monin verroin pahempi tauti piinasi Suomea 1920- ja 1930-luvulla. Se oli keuhkotuberkuloosi. Siihen kuoli pahimmillaan joka tunti yksi suomalainen, joinakin vuosina yli 9 000. Sairastuneita oli viisinkertainen määrä.

Keuhkotuberkuloosi iski erityisesti lapsiin, nuoriin ja myös pienten lasten vanhempiin – orpoja tai puoliorpoja oli runsaasti. Jos yksi perheenjäsen sairasti keuhkotautia, hän tartutti ahtaissa tiloissa sairautensa muihin.

Keuhkotautisen yskiessä ja aivastaessa lensi pieniä pisaroita, joissa oli keuhkotuberkuloosin aiheuttavia basilleja. Niitä oli myös ysköksissä. Kannelliset sylkyastiat yleistyivät. Kodin ulkopuolella käytettiin taskumattia muistuttavia sylkypulloja.

Vaan ei siinä kaikki. Alettiin jopa vaatia naisten hameiden helmoja lyhyemmiksi, jotta ne eivät hulmuttaisi lattialle kuivunutta bakteerisylkeä pölynä ilmaan. Helmojen ja lattian väliin tuli jäädä kymmenen sentin turvaväli.

Päivärinteen parantolaan Muhoksella mahtui toista sataa keuhko­tauti­potilasta.

Päivärinteen parantolaan Muhoksella mahtui toista sataa keuhko­tauti­potilasta. © Pekka Kyytinen/Museovirasto

Kirkkomaan multiin

Kirjailija Maila Talvio kirjoitti vuonna 1931 romaanin Ne 45 000, jonka pohjalta on tehty myös elokuva. Luku viittasi Suomessa keuhkotautia potevien lukumäärään.

Ja näin kuvasi Maila Talvio tuberkuloosipotilasta: ”Kukaan ei enää uskalla kietoa käsiään hänen ympärilleen eikä istua häntä likellä. Hänellä täytyy olla erilliset ruoka-astiat. Lapsia ei hän saa enää ottaa polvelleen. Hän kuuluu niihin, jotka täytyy lähettää erilleen elämään. Hän on vaarallinen.”

Tohtori Severi Savonen kertoi Kotiliesi-lehdessä kevättalvella 1926, kuinka hänen vastaanotolleen oli tuotu vuoden ikäinen lapsi. Diagnoosi oli selvä: keuhkotauti.

Kotona oli lapsi taudin saanut, mutta isä ja äiti olivat kaikin puolin terveet, samoin perheen kolme muuta lasta. Myöskään ei sukulaisissa ollut tavattu keuhkotautia.

Muutama kuukausi myöhemmin toinen perheen lapsi tuotiin tohtori Savosen luo. Hän kuunteli stetoskoopilla lapsen keuhkoja ja teki laastari-salvakokeen. Keuhkotauti hänelläkin. Mutta kuka oli taudin tartuttaja?

Perheen ahtaisiin tiloihin oli jo pitkän aikaa ollut sijoitettuna kunnan köyhäinhoitolainen, ompelijatar, joka yski kovasti, kolmatta viikkoa jo. Bakteereja sisältäviä pisaroita leijui ahtaan asuintilan hengitys­ilmassa.

Savonen kuulusteli naista, joka myönsi, ettei hän tosiaan itseään terveeksi tuntenut, mutta ettei hänellä sentään keuhkotautia ole. Nainen tutkittiin jo heti seuraavna päivänä. Keuhkoista nousi yskiessä limaa, yskökset olivat verisiä.

Puolitoista vuotta myöhemmin perheen kaikki neljä lasta oli kätketty kirkkomaan multiin. Ompelijattaren bakteeripisarat olivat tartuttaneet kaikki neljä. Vain joitakin aikoja myöhemmin haudattiin myös keuhkotaudin murtama perheen äiti. Kuusihenkisestä perheestä jäi eloon vain isä.

Keuhkotautiin menehtyivät jo lapsina myös kirjailija Väinö Linnan kaksi vanhempaa veljeä – Väinö Ilmari ja Väinö Olavi.

Tehtaissa ympäri maan järjestettiin pienoisröntgen­kuvauksia 1940-luvun lopulla.

Tehtaissa ympäri maan järjestettiin pienoisröntgen­kuvauksia 1940-luvun lopulla. © Otso Pietinen/Museovirasto

”Rakas kuolema…”

Runoilija Saima Harmajan keuhkotautia hoidettiin 1930-luvulla Nummelan parantolassa Nurmijärvellä. Se oli yksi Suomen lähes neljästäkymmenestä keuhkoparantolasta ja -sairaalasta. Suomessa ei niitä voitu rakentaa raikkaille, happirikkaille vuoristoseuduille. Paras vaihtoehto olivat mäntyvaltaiset harjut.

Tavallisin hoitotapa oli potilaiden makuuttaminen viltteihin käärittyinä avoimissa ulkoilmahalleissa. Pakolliset hallimakuut toistuivat useita kertoja päivässä. Kaikinpuolista lepoa pidettiin tärkeänä. Keskipäivän hiljaisen hallitunnin aikana ei saanut puhua eikä köhiä, ei lukea eikä keskustella. Aiheeton istuminen tai pään kohottaminen oli kielletty.

Harmajaa masensi parantolan apea arki: lääkkeiden hajua, yöhikoilua, koeputkia, vellinsyöntiä, kylmiä instrumentteja, limaa, ysköksiä, kuumemittareita, kuoleman pelkoa. Hänen oli vaikea noudattaa parantolan laitosmaisia sääntöjä.

Näin kirjoitti Saima Harmaja sairaalassa 1931: ”Minun selkäni takana yskii/kuoleva ihminen./Minä en ole kuollut vielä,/minä elän ja vapisen.”

Näin kirjoitti Saima Harmaja sairaalassa 1931: ”Minun selkäni takana yskii/kuoleva ihminen./Minä en ole kuollut vielä,/minä elän ja vapisen.” © Pietinen/Museovirasto

Pelkoa lisäsivät typetys- eli ilmarintahoidot. Kylkiluiden välistä vietiin ohut neula keuhkopussiin eli keuhkon ulkopuolelle ja sinne laitettiin ilmaa niin, että keuhko tautipesäkkeineen painui kasaan.

Jos typetys ei onnistunut, potilasta saattoi odottaa thorakoplastia, rintakehän muovausleikkaus: kylkiluista poistettiin palasia, ei nukuttamalla vaan paikallispuudutuksessa.

Myös tällä keinolla saatiin osa sairaasta keuhkosta painumaan lepotilaan.

”Kättä en nosta, en sinun työtäsi estä. En, rakas Kuolema, uusia tuskia kestä.” –Saima Harmaja

Taudin riuduttamien potilaiden yleiskuntoa oli kohennettava. Ruoka oli ravintopitoista, mutta ei auttanut kaikkia. Ennen hidasta kuolemaansa useimmat olivat hauraita, melkein läpinäkyviä. Niin oli myös 23-vuotiaana kuollut Saima Harmaja. Viimeisessä runossaan hän kirjoitti: ”Kättä en nosta,/en sinun työtäsi estä./En, rakas Kuolema,/uusia tuskia kestä.”

Runo löydettiin vasta Saima Harmajan kuoleman jälkeen. Hän oli kätkenyt sen sänkynsä patjan alle.

Vaalentunut arpi

Calmette-rokotus tuli sotien jälkeen 1940- ja 1950-luvulla tutuksi suomalaisille. Se annettiin pistoksena yleensä reiteen. Monilla sen saaneilla on edelleen reidessä näkyvissä pistoksen aiheuttama pyöreähkö, vaalentunut arpi.

Samoihin aikoihin kehitettiin ensimmäiset tuberkuloosilääkkeet. Tehoavin oli ruiskeena lihakseen pistettävä streptomysiini. Se oli kallis lääke, johon kaikilla ei ollut varaa.

Pienoisröntgenien yleistyminen mahdollisti joukkotarkastukset. Niiden kautta saatiin hoitoon myös tuhansittain sellaisia keuhkotautisia, joiden oireet olivat niin piileviä, etteivät he osanneet itse hoitoon hakeutua.

Calmette­rokotus annettiin yleensä vasempaan reiteen.

Calmette­rokotus annettiin yleensä vasempaan reiteen. © Pekka Kyytinen/Museovirasto

Nykyään todetaan Suomessa vuosittain vain parisensataa keuhko­tuberkuloositapausta. Vielä vuonna 2000 tapausten määrä oli kaksinkertainen.

Tilanne on siis hieman toinen kuin etäisinä vuosikymmeniä, jolloin parantoloista tuli monien pitkä­aikainen koti. Sitä kestettiin mustalla huumorilla – puhuttiin kuolemasta kuin hyvästä ystävästä. Ja kun keuhkotautinen tapasi toisen keuhkotautisen, oli tapana kohteliaasti sanoa: ”Terve!”

Lähdeteokset: Kaarina Helakisa: Saima Harmaja – legenda jo eläessään; Maila Talvio: Ne 45 000; Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset.

Lue myös: Näin riuduttava tuberkuloosi talttui Takaharjun parantolassa Punkaharjun kansallismaisemassa – ”Hallimakuu parvekkeella oli tärkeä hoitomuoto”

X