Kuoleman divisioona

Jaa artikkeliTilaa Seura
Lemetin motin lähistölle Prääsä–Koirinojatien risteyksen tuntumaan on pystytetty kuvanveistäjä Leo Lankisen muistomerkki Murheen risti. KUVA: JORMA POUTA
Lemetin motin lähistölle Prääsä–Koirinojatien risteyksen tuntumaan on pystytetty kuvanveistäjä Leo Lankisen muistomerkki Murheen risti. Kuva: Jorma Pouta.
Talvisodassa Lemetin motissa tuhoutui neuvostodivisioona lähes viimeiseen mieheen. Tuhotun divisioonan päiväkirja paljastaa neuvostosotilaiden hirvittävän kohtalon, epätoivon ja kuoleman kasvot.

Suomeen hyökännyt puna-armeijan 18. jalkaväkidivisioona joutui ensimmäiseen taisteluun 5. joulukuuta Uoman kylässä. Kylän valtauksessa meni ennakoitua enemmän aikaa ja tappiot olivat suuret.

Suomalaiset olivat vetäytyneet kylästä. He olivat sytyttäneet lähtiessään rakennukset tuleen. Venäläiset kohtasivat aavekylässä vain hiiltyneitä raunioita.

Venäläisten suunnitelma nopeasta liikkumisesta ei toiminut. Massiivisen sotakaluston eteneminen Karjalan kyläteillä oli hidasta. Huoltokolonnat olivat joutuneet jättäytymään kauas taakse, joten talvivarusteita kylmästä hytiseville neuvostojoukoille ei voitu toimittaa.

Sää oli suomalaisten puolella. Joulukuun alkupäivien lumisade tukki tiet ja hidasti entisestään venäläisten kulkua. Suomalaiset olivat virittäneet maastoon ja teille myös miinoja, jotka aiheuttivat venäläisissä pelkoa.

Sekasortoa hyväkseen käyttäen suomalaiset hyökkäsivät röyhkeästi venäläisten selustaan. Venäläiset olivat tuskin toipuneet hyökkäyksestä, kun suomalaiset olivat kadonneet metsän suojaan. Venäläisten mielestä suomalaisten taistelutaktiikka oli raukkamaista.

Leningradin sotilaspiirin tiedonannossa oli iloittu vielä 2. joulukuuta kuinka neuvostojoukot olivat edenneet kaikilla suunnilla 20–30 kilometriä.

”Suomen työkansa tervehtii ilolla vapauttajiaan, sankarillista puna-armeijaa. Heti taistelijoidemme saavuttua kylään miehet ja naiset, vanhat ja nuoret tulivat heitä vastaan. Kaikki olivat parhaimmissaan, punahuiviset naiset tyrkyttivät sotureille ruokaa.”

Aikataulu Suomen murskaamiselle oli kuitenkin jo pahasti myöhässä.

”Ja juhlapäivinä on tarkoitus antaa lahjoja. Mutta sitä ennen tulee joulukuun viides – Stalinin perustuslain päivä, ja siihen päivään mennessä, toverit, lyömme ennätykset komppanioiden ja miehistöjen sosialistisessa kilpailussa”, divisioonan komentaja oli luvannut ennen hyökkäyksen alkua.

Päätie poikki

Neuvostojoukkojen tehottomuus paljastui pikku hiljaa, kun joulukuun alun päivät vaihtuivat viikoiksi. Divisioona junnasi alkurynnistyksen jälkeen paikoillaan ja hermostuneisuus hyökkäyksen pysähtymisestä levisi esikunnasta miehistöön.

Joulukuun lopulla suomalaiset kävivät rohkeammiksi. He hyökkäsivät juuttuneiden joukkojen keskelle tuhoa tuottaen ja katosivat suksilla metsään kuin taikaiskusta.

Muutaman taistelussa kaatuneen suomalaisten villaiset alushousut, villapusero, sarkatakki ja nahkapieksut synnyttivät paleltuneissa neuvostosotilaissa kateutta.

”Miksei meillä ole samanlaisia talvivaatteita kuin suomalaisilla”, kyseltiin venäläisten keskuudessa. Monet venäläissotilaista värjöttelivät metsässä jalassaan vain kesäiset pikkukengät.

Venäläisten kauhuksi suomalaiset katkaisivat päätien, minkä jälkeen huolto toimi enää sattumanvaraisesti. Ammukset, patruunat, polttoaineet, talvivarusteet ja hevosten rehu jäivät suomalaislinjan taakse. Suomalaiset löysivät myös venäläisten puhelinkaapelit, jotka katkaistiin. Samalla yhteys esikuntaan meni poikki eikä divisioonan johto enää tiennyt joukkojen tilannetta ja tarkkaa sijaintia.

Joulukuun lopulla venäläiset kohtasivat myös toisen vihollisen. Pakkanen laski öisin alle 20 asteeseen. Yöt metsän siimeksessä olivat pakkaseen tottumattomille venäläisille ankeat. Useimmista teltoista puuttui kamiina. Venäläiset rakensivat telttoihin omatekoisia kamiinoita, joiden savupiipun ulosmenoreikien ympärille ei riittänyt peltiä. Kovassa lämmityksessä telttoja roihahti tuleen.

Tunnelma Lemetin metsissä laski pakkasten mukana. Ruoka-annoksiakin jouduttiin supistamaan.

”Poterot, laavut, ladot, luonnonkiviset perunakuopat, poltettujen suomalaistalojen kellarit – kaikki ovat tupaten täynnä juroja ja synkkiä sotilaita. Pitkien manttelien helmat tönkköinä jäästä kuin manttelit olisi ommeltu vanerista, kesälakit, risaiset kumipohjakengät, likaiset jalkarätit. Poteroissa haisee pitkään pesemättömiltä jalkaräteiltä, lepattavan valon antaa kynttilänpätkä, kamiinan luona riippuu punaruskeita sideharsoja kuivumassa”, kuvasi oloja divisioonan kirjeenvaihtaja Nikolai Ivanovitsh Klimov päiväkirjaan 2.–4. tammikuuta.

Motti syntyy

Saartorengas venäläisten ympärillä oli kiristynyt tammikuun 1940 alussa. Suomalaisjoukoilla ei kuitenkaan riittänyt voimia ryhtyä tuhoamaan neuvostodivisioonaa. Ajatus oli kypsentää venäläiset paukkupakkasessa.

Suomalaiset jakoivat neuvostojoukot Länsi-Lemetissä kiilamaisesti kahtia. Panssarit jäivät saarroksiin ja ne eristettiin pääjoukosta.

Venäläisten taktinen virhe tuoda hyökkäysvaunuja korpimaisemiin kostautui. Panssarit olivat liian kömpelöitä liikkumaan lumisilla ja pehmeillä teillä. Kinoksiin juuttuneet hyökkäysvaunut joutuivat kuin tarjottimella maalitauluiksi.

Poissa oli venäläisten voitonvarmuus, jota oli julistettu runsas kuukausi aikaisemmin. Venäläisten sotilasjohto ryhtyikin saartorenkaan sisällä rajuihin vastatoimenpiteisiin kurin ja voitontahdon palauttamiseksi.

Hyökkäysvaunupataljoonan komentaja teloitettiin ensimmäisenä, koska hän oli joulukuussa ehdottanut vastahyökkäystä ja murtautumista omien luokse. Teloituksen virallinen syy oli pelkuruus ja paniikkimielialan lietsonta.

Joukkojen vähäinenkin yhteishenki oli teloitusten jälkeen kadonnut. Tilalle hiipi pelko omasta kohtalosta. Sotilaiden teloitusten syyksi riitti vartiopaikalla nukahtaminen.

Samaan aikaan suomalaiset tarkka-ampujat harvensivat joukkoja ja kuolintapauksia kirjattiin tiheään.

”Yöllä osui ammus yhteen telttaan, surmansa sai kaksitoista tai kuusitoista miestä. Pari ammusta putosi leipomon viereen, ihmishenkiä meni. Vartiosotilaamme oli nukahtanut, ja suomalaiset tappoivat konekiväärin miehistön ja veivät Maximin”, luki päiväkirjassa tammikuun alussa.

Pakkanen laski 7.–8. tammikuuta välisenä yönä jopa alle 30 asteen.

Puhelinyhteys esikuntaan alkoi yllättäen toimia, mutta venäläiset epäilivät korjaajiksi suomalaisia. Puhelinlinjoja kuuntelemalla suomalaiset saivatkin tietoonsa viestien sisältöjä.

Sankka pilviverho esti huoltolennot ja ruokavarat olivat huvenneet vähiin.

”Tällainen oli ruokalista: hevosenlihaskeittoa, äitelän makeaa paleltuneiden perunoiden takia. Jälkiruokana oli tee ilman sokeria; kitkerä, koska se oli Voznesenskin käskystä keitetty kuusenkerkkien kanssa. Sata grammaa leipää ruoan kanssa, kourallinen korppuja ja lusikallinen omenamarmeladia”, listattiin päiväkirjaan 9. tammikuuta.

Huippupakkanen

Tammikuun puolivälin tienoilla sää vaihtui suojaksi, mutta pakkaskauden päättyminen ei paljon lohduttanut. Viimeinenkin toivo päästä pikaisesti ulos saarroksista sammui. Pitkärannan ja Salmin suuntaan läpimurtoa yrittäneet venäläissotilaat olivat kaatuneet viimeiseen mieheen suomalaisten konekiväärien ristitulessa. He jäivät ansaan, sillä tien vierustatkin olivat raskaasti miinoitettuja.

Sään vaihtelu oli nopea. Yöllä 15. tammikuuta pakkanen putosi ennätykselliseen 48 asteeseen. Päivästä tuli piiritetyille venäläisille hyinen, sillä pakkanen pysytteli sitkeästi 42 asteessa.

Neuvostojoukkojen tilanne muuttui kriittiseksi ja painajaismaiseksi, mutta pahimmat hetket piiritetyille venäläisille olivat vielä edessä. Taistelukuntoa heikensi kylmyyden lisäksi jatkuva nälkä. Leipä ja liha olivat loppuneet.

”Keitto oli oikein vastenmielistä: paleltuneen perunan paloja, hapankaalin ruoteja. Kaikki hevoset on jo syöty – osa niistä teurastettiin, osa kuoli itsestään, sillä ne eivät olleet nähneet heinää eivätkä kauraa aikoihin.

Ne ovat syöneet kaiken mahdollisen leirin ympäriltä, kalunneet männyistä kuoren, ahmineet pensaat, pureskelleet toistensa hännänpäät”, luki päiväkirjassa 16. tammikuuta.

Kireänä jatkunut paukkupakkanen rasitti venäläisiä myös fyysisesti.

”Voimat ovat kadonneet, hengitys on lyhyttä, sillä jos vetää kunnolla henkeä, pakkanen polttaa kurkun ja keuhkot. Olen mennyt ihan jääpuikoksi, köyristynyt ja ruvennut näyttämään ongenkoukulta”, Klimov kuvasi olosuhteita.

Huolto vaikeuksissa

Vaikka pakkanen hieman hellitti, sairasteltalle riitti tulijoita. Useimmat hoitoa kaipaavista sotilaista kärsivät paleltumavammoista.

”Voipuneet lääkärit sahaavat jalan toisensa jälkeen, niin kuin me halkoja… Viimeisetkin laarien pohjilta kaavitut muonan muruset on tuotu tänne. Jauhoista keitetään velliä ja paistetaan suolattomia kakkaroita. Nukutuksen sijasta paleltuneille annetaan puoli lasillista pirtua ja jalka sahataan puolen tunnin kuluttua. Nukutuseetteri on loppunut viime viikolla.”

Apua oli luvassa 31. tammikuuta, kun kaksi venäläiskonetta pudotti piiritetyille joukoille tarvikkeita. Venäläisten epäonneksi tielle pudonneet laatikot hajosivat palasiksi ja tavarat levisivät lumeen.

Neuvostosotilaat luulivat saavansa mottiin ruokaa, mutta taivaalta putosikin ammuksia, patruunoita, lääkkeitä, suksia, telttoja ja lehtiä. He puivat nyrkkiä, kun paljastui, ettei lähetyksissä ollut lainkaan tupakkaa.

Huolto ilmasta käsin tuotti suuria vaikeuksia. Venäläislentäjät tiesivät varoa suomalaisten ilmatorjuntatykkien tehoa, joten ruokatavaralähetykset oli pakko pudottaa korkealta ja ne ajautuivat usein suomalaisten puolelle.

”Mahassa on sellainen tyhjyys, että välillä tuntuu, ettei siellä mitään olekaan. Aivan kuin kirurgit olisivat leikanneet kaiken pois, poistaneet mahalaukun ja suoletkin tarpeettomina.”

Tammikuun lopulla saarretut venäläiset saivat Itä-Lemettiin huolestuttavan tiedon: suomalaiset vetivät piikkilanka-aitaa mottialueen ympärille. Piikkilankoja naulattiin puihin eri korkeuksille. Saartoalueen pituus oli noin kilometri ja leveys 400–600 metriä.

Ruumisröykkiöt saartorenkaan sisällä kasvoivat silmien edessä.

”Kukaan ei enää kerää kaatuneita pois, ruumiit vain tönitään pois tieltä häiritsemästä. Näin taas kädet kohti taivasta jäätyneitä miehiä, joilla oli luminen kaihi silmien tilalla tyhjissä kuopissa. Panin merkille, että kuolleilla on pitkät sinimustat kynnet. Kynnet kasvavat kuulemma vielä monta päivää kuoleman jälkeen.”

Panssareiden lämmössä

Suomalaiset avasivat laajan hyökkäysrintaman mottia vastaan 16. helmikuuta.

Lemetin mottialueella on useita venäläisten pystyttämiä sotamuistomerkkejä. Kuva: Jorma Pouta.

Lemetin mottialueella on useita venäläisten pystyttämiä sotamuistomerkkejä. Kuva: Jorma Pouta.

Venäläisten niskaan satoi aamulla ensin kranaatteja ja sen jälkeen konekiväärituli sulki perääntymistiet. Suomalaiset hyökkäsivät suolta, josta venäläiset osasivat suomalaisia odottaa kaikkein vähiten.

Ensimmäinen hyökkäys torjuttiin, mutta suomalaiset käynnistivät välittömästi uuden hyökkäyksen.

Pakkanen laski taistelujen aikana jälleen lähes 40 asteeseen.

Huolto vaikeutui entisestään, kun suomalaiset oppivat venäläisten merkit. Suomalaiset rakensivat juonikkaasti venäläisten tapaan lumiselle aholle ristin ja sytyttivät nuotiot ristin päihin. Kuljetuskone pudotti laatikot ja säkit suoraan suomalaisten syliin.

Venäläisten nälkä kävi niin mahdottomaksi, että kaikki mahdollinen keitettiin ruuaksi.

”Korsussa oli hirveä löyhkä. Iljettävä haju tuli kamiinalla seisovasta ämpäristä. Pioneerit olivat keittämässä hevosen suolia, jotka ennen aina heitettiin ensimmäisenä pois. Suolet oli kaiketi pesty huonosti – vedestä oli kova pula. Suomalaiset tarkka-ampujat ovat kaataneet jo kymmenkunta miestä avannolle, josta otamme vettä”, parahti Klimov päiväkirjassa 19. helmikuuta.

Kaikki venäläiset eivät kestäneet kovassa pakkasessa piiritystilanteen pitkää piinaa. Heikkohermoisimmat ampuivat itseään ja pyrkivät sairastuvan kautta lepoon. Laukaus ammuttiin kahden toppapuseron läpi tai aikaisemmin limpun läpi, jotta vamma ei olisi eronnut taistelussa syntyneestä haavasta.

Hevosenkengän muotoon asettuneet venäläispanssarit torjuivat suomalaisten toistuvia hyökkäyksiä, ja venäläiset pitivät panssareita käynnissä yötä päivää. Näin sotilaat pääsivät vuoron perään lämmittelemään vaunun perän päälle heitetyn pressun alla.

Viisi korppua

Venäläiskoneet onnistuivat huoltolennollaan 22. helmikuuta. Patruunoita ja ruokatarvikkeita putosi motin sisään omille joukoille.

Päällystö sai lähetyksestä viisi korppua, ruokalusikallisen teetä ja kaksi ruokalusikallista suolaa mieheen. Lisäksi jokaiselle jaettiin palanen paprikajauheessa kieriteltyä silavaa.

Suomalaiset piirittivät mottiin jääneitä myös henkisesti ja kehottivat näitä kovaäänisten kautta antautumaan.

”Teidät on saarrettu kolminkertaisella renkaalla. Vastarinta on hyödytöntä. Antakaa itsellenne lahja armeijan juhlapäivänä”, suomalaiset kuuluttivat puna-armeijan juhlapäivän aattona 22. helmikuuta.

Samana iltana pakkanen oli viidessä asteessa ja sään lämpenemistä seurasi sankka lumipyry.

Puna-armeijan juhlapäivä 23. helmikuuta valkeni Lemetissä ankarassa paukkeessa. Suomalaiset olivat yön aikana siirtäneet tykkinsä venäläisten tuntumaan. Puoleen päivään mennessä lähes kaikki venäläispanssarit oli tuhottu. Venäläiset eivät kyenneet käyttämään omia tykkejään, koska ammukset olivat loppuneet.

Ruumiita oli kaikkialla ja venäläiset kokosivat ruumisröykkiöistä rintavarustusta. Se antoi paremman suojan kuin kovaksi tampattu lumi.

Piiritetyt neuvostojoukot anelivat kerta toisensa jälkeen lupaa yrittää läpimurtoa, mutta ehdoton kielto aloittaa hyökkäys pysyi voimassa.

Sään lauhtuminenkaan ei lohduttanut venäläisiä.

”Olen kuolemaantuomitun tilassa. Kunpa se tulisi äkkiä! Älkää vitkutelko, ampukaa, olkaa niin hyvät!”

Ruoan puutetta ja nälkää vastaan taisteltiin kaikin mahdollisin konstein. Nahkavyön liottaminen kattilassa synnytti ihmeliemeksi mainostetun keiton.

Monille piiritetyille sotilaille tuotti vaikeuksia pitää asetta kädessä. Armeijan villakankaiset rukkaset olivat kuluneet puhki. Pahoin paleltuneet sormet märkivät ja vuotivat verta.

Vihdoin, illalla 28. helmikuuta väsyneet neuvostojoukot saivat hartaasti odotetun luvan pyrkiä ulos motista. Mukaan sai ottaa vain aseen ja jäljellä olevat patruunat. Paperit, kartat ja rahat oli poltettava ennen lähtöä saartorenkaasta.

Klimovin viimeinen kirje saartorenkaasta vaimolleen Svetlana Nikolajevnalle Lemetin motista oli lohduton, mutta kuitenkin toiveikas.

”Tunnin kuluttua käymme rynnäkköön suomalaisten linnoitteita vastaan. Tappioistamme tulee suuret. Itse odotan pahinta. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Mutta kuitenkin, mutta kuitenkin… Viimeisenä kuolee toivo, kuten tiedät. Kenties Kaikkivaltias haluaa minun jäävän henkiin, riistäytyvän kuoleman syleilystä. Entä sen jälkeen? Miten sitten eletään, miten kuljetaan maan pinnalla? Haluaako hän minun kirjoittavan näkemästäni ja kokemastani? Mutta kuka sen julkaisee? Entä jos koko elämämme muuttuu tämän kaamean sodan jälkeen ja joku siellä ylhäällä sanoo: tarvitsemme totuuden, vaikka katkerankin, mutta totuuden, tarvitsemme suoran ja rehellisen kirjan – tästä surullisesta opetuksesta on tehtävä johtopäätökset.”

Selviytyjät

Puna-armeijan 18. jalkaväkidivisioonan noin 15 000 sotilaasta selviytyi hengissä Lemetin motista vain vajaat tuhat miestä, Klimov yhtenä heistä.

 

Lainaukset Anatoli Gordijenkon kirjasta Kuoleman divisioona, suomentanut Eero Balk, Gummerus, 2007.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 2/2010.

X