Viimeinen suomalainen mestauspölkyllä: Miehen henkilöllisyydestä erehdyttiin pitkään

Jaa artikkeliTilaa Seura
mestaus
Kuolemantuomio toteutettiin mestaamalla. © Jussi Jääskeläinen
Pyöveli oli sama kummallakin mestatulla.

Kuolemantuomittu veisasi virsiä astellessaan teloituspaikalle. Hän laski päänsä mestauspölkylle.

Ammattipyöveli iski kerran, sitten uudestaan. Vasta kolmannella yrityksellä pää irtosi. Työtä hankaloitti teloitettavan jäykkä takinkaulus.

Irronnut pää asetettiin korkean paalun päähän varoitukseksi kansalaisille. Heitä oli läsnä sankoin joukoin.

Kun kuolemaantuomittu oli tuotu mestauspaikalle, perässä Hämeen Härkätietä pitkin oli kulkenut parin kilometrin pituinen saattojoukko.

Mestauksen jälkeen tuomittu haudattiin hiljaisuudessa teloituspaikkana toimineen nummen reunaan. Suremaan jäivät vaimo ja kolme tytärtä.

Paljon myöhemmin teloituspaikalle pystytettiin muistokivi. Mestauskirvestä muistuttavassa kivessä on kuparilaatta.

Siinä lukee: 22.10.1824 suoritettiin Suomen viimeinen virallinen mestaus Tiipilän nummella Marttilassa. Tiedoksi jälkipolville. Marttilan Lions-klubi 22.10.1974.

Vielä myöhemmin selvisi, ettei Antti Antinpoika Hannulan mestaus ollutkaan Suomen viimeinen.

Takoi päätä lattiaan

Yli 170 vuoden ajan Antti Antinpoika Hannulan kuitenkin uskottiin olleen viimeinen Suomessa rauhan aikana teloitettu henkilö. Kuka hän oli?

Hannulan matka kohti mestauslavaa alkoi, kun hän palasi iltasella kotiinsa Marttilan Palaisten kylässä 28. huhtikuuta 1823. Viina oli jälleen kerran maistunut.

Hannula istui ruokapöytään, johon tuli hetken kuluttua myös talon renki, Mikko Matinpoika. Renki oli lähisukulainen, Hannulan äidin veli.

Hannula ei halunnut renkiä samaan pöytään. Hän yritti väkisin työntää tämän pois.

Silloin perheen isä, Antti Matinpoika, yritti rauhoittaa poikaansa, mutta tämän suuttumus ei laantunut. Niinpä isä käski renkiä ajamaan pojan pois.

Nyt Antti Antinpoika raivostui isälleen ja alkoi tuuppia tätä ulos. Eteisessä hän kaatoi isän selälleen ja takoi tämän päätä kolme kertaa lattiaan.

Isä jäi makaamaan korvat verta valuen.

Vaimo Maria Mariantytär nosti tajuttoman miehen vuoteeseen renki apunaan. Keskiyön aikoihin 69-vuotias Antti Matinpoika heräsi hetkeksi mutta ei pystynyt puhumaan.

Neljän aikaan aamuyöstä hän kuoli.

Seuraavana aamuna lautamies vangitsi 28-vuotiaan Hannulan. Hänet lähetettiin Turun linnaan odottamaan oikeudenkäyntiä.

Myöhemmin Marttilan kihlakunnanoikeudessa Hannula kiisti syyllisyytensä tappoon. Hän ei muistanut surmaillan tapahtumia.

Ei halunnut armahdusta

Puoli vuotta surmatyön jälkeen Hannula kuitenkin tunnusti.

Tunnustus tapahtui sen jälkeen, kun Marttilan seurakunnan kirkkoherra oli vieraillut syytetyn luona. Kirkkoherra kehotti pappien kanssa kolmen päivän ajan syytettyä tunnustamaan.

Hovioikeus ja senaatti eivät muuttaneet kihlakunnan langettamaa tuomiota, mutta kuolemanrangaistuksen toteuttamiseen tarvittiin vielä keisarin vahvistus. Venäjää hallitsi tuolloin Aleksanteri I.

Suomen Senaatti kirjoitti keisarille armonanomuksen Hannulan puolesta, mutta tämä ei halunnut armahdusta. Hän tahtoi sovittaa isän tapon omalla hengellään.

Keisari vahvisti tuomion, vaikka samoihin aikoihin suuriruhtinaskunnassa ja koko valtakunnassa jo keskusteltiin kuolemanrangaistuksen järkevyydestä.

Tunnettuja kannanottajia olivat valistusajattelija Antti Chydenius ja kirjailija Jaakko Juteini, joiden mielestä mestaukset kuuluivat maailmanmenoon.

Tästä kaikesta kuolemaantuomittu Antti Antinpoika Hannula ei tiennyt mitään.

Hän vietti viimeiset neljä viikkoa kotiseudullaan yhdessä kappalaisen kanssa hiljaisuudessa rukoillen ja Raamattua lukien.

Sitten: mestaus.

Sukurutsaa, eläimiä

Antti Antinpoika Hannula ei ollut ainoa Tiipilän nummella teloitettu. Moni rikollinen oli menettänyt päänsä samalla paikalla ja palanut mestauksen jälkeen roviolla.

Aleksanteri I:n valtakaudella (1801–1825) Suomessa langetettiin kaikkiaan 62 kuolemantuomiota. Niistä 45 toteutui.

Mestatuista 33 oli miehiä ja 12 naisia. Tuomitut naiset olivat syyllistyneet yleensä vastasyntyneen lapsensa tappoon.

Edellisellä vuosisadalla oli teloitettu myös sukurutsaajia ja eläimiinsekaantujia. Jos tuomio tuli eläimiinsekaantumisesta, sekaantuja ei ollut ainoa, joka kuoli.

Myös eläin tapettiin.

Renki viimeinen

Toisin kuin 173 vuotta uskottiin, Antti Antinpoika Hannula ei ollut viimeinen Suomessa teloitettu henkilö. Hän oli vasta viidenneksi viimeinen.

Tämä selvisi sukututkimusta harrastavan Pirkko-Leena Otonkosken tutkimuksista. Hän julkaisi Suomen Sukututkimusseuran aikauskirjassa Genos artikkelin, jossa kerrottiin kaikkiaan neljän Hannulaa myöhemmin mestatun henkilön kohtalot.

Viimeinen mestattu oli renki Tapani Tapaninpoika Putkonen (ruotsinkielisissä asiakirjoissa Staffan).

Myös Putkosen veritekoa vauhditti viina, kuten henkirikoksissa kautta Suomen historian on tapahtunut.

Halolla otsaan

Tapani Putkonen tarjosi tuttaville viinaa nimipäivänsä ja joulun kunniaksi. Oltiin Pieksämäellä Jauhomäen kylässä erään naapurin tuvassa.

Miehillä oli ryyppy päällä. He olivat nauttineet väkijuomia pitkin pyhiä.

Jostakin syystä viiden lapsen isä, torppari Lasse Hirvonen joutui Putkosen silmätikuksi. Putkosta ärsyttivät jopa toisen ruokailutavat.

Hän hyökkäsi yllättäen Hirvosen kimppuun ja tönäisi torpparin penkiltä lattialle. Muut ajoivat häirikön ulos.

Jonkin ajan kuluttua Putkonen kuitenkin palasi. Hän huomasi Hirvosen uunin luona.

Putkonen haki ulkoa metrisen koivuhalon ja iski. Halko osui piippua sytytelleen Hirvosen otsaan. Kahden päivän kuluttua Hirvonen kuoli.

Putkoselle langetettiin kuolemantuomio 30. heinäkuuta 1823, eikä keisari muuttanut tuomiota pari vuotta myöhemmin vuonna 1825.

Putkosen tuomiota on jälkikäteen arvioitu ankaraksi, koska tuomittu oli ilmeisesti syyntakeeton. Hän oli puhunut sekavia myös kuulusteluissa.

Seuraavan Venäjän keisarin Nikolai  I:n aikana (1825–1855) Suomessa ei toteutettu enää yhtään kuolemantuomiota.

Kuolemantuomio kyllä uhkasi edelleen, jos tuomittu oli syyllistynyt valtiorikokseen tai keisarin tai hänen perheensä murhaan, mutta Suomessa pykäliä ei tarvittu.

Kuolemantuomioita langetettiin vuoden 1825 jälkeen myös tavallisista siviilien murhista, mutta ne lieventyivät rutiininomaisesti muiksi rangaistuksiksi.

Usein tuomittu karkotettiin Siperiaan.

Sama pyöveli

Viimeisen teloitetun, renki Tapani Putkosen lopulliseksi tuomioksi langetettiin kuolema katkaisemalla kaula, hautaaminen kirkkomaan ulkopuolelle sekä 24 hopeataalarin sakot oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta.

Putkonen mestattiin Pieksämäellä 8. heinäkuuta 1825. Kaulan katkaisi ammattipyöveli.
Hän oli ilmeisesti sama mies, joka oli vajaata vuotta aiemmin Marttilassa joutunut iskemään kolme kertaa saadakseen Antti Antinpoika Hannulaan pään irtoamaan.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 6/2014.

Lähteet:

Historiantutkija Teemu Keskisarjan haastattelu. Pirkko-Leena Otonkoski: Henkirikoksista kuolemaan. Tuomittujen kohtaloita vuosina 1928–1825 Suomessa 
(Genos 68/1997). Ylikonstaapeli Eero Mäkisen tutkielma Suomen viimeinen mestaus 
(Poliisiopisto 1981). Poliisi kertoo -kirjat 1993 ja 1975, ( Pohjolan Poliisin Urheiluliitto).

Sotavuosien synkkä historia

Suomessa toteutettiin talvi- ja jatkosodan poikkeusoloissa noin 550 kuolemanrangaistusta. Valtaosa teloitetuista oli vakoiluun ja tihutöiden tekoon syyllistyneitä desantteja. Rintamakarkureita teloitettiin alle sata.

Viimeinen sota-aikana kuolemaan tuomittu oli Toivo Koljonen, joka sai tuomionsa siviilirikoksesta.

Varkauksista tuomittu Koljonen oli karannut Huittisten varavankilasta. Pakomatkalla maaliskuussa 1943 hän tappoi kirveellä viisihenkisen perheen ja naapurin emännän Huittisten Karhiniemellä.

Koljonen ammuttiin 1943 puna-armeijan desanttien kanssa Kärsämäen sorakuopalla.

Viimeinen sotarikoksista teloitettu Suomen kansalainen oli sotamies Mauno Laiho.

Halikossa syntynyt Laiho joutui ennen talvisotaa vankilaan valtiopetoksen valmisteluista. Jatkosotaan Laiho pakoili käpykaartissa. Hän piti yhteyksiä Neuvostoliittoon, toimi vakoojana ja organisoi sabotaaseja.

Sotilaspoliisin teloitusryhmä ampui Laihon 2. syyskuuta 1944 Oulussa.

Laihon kuoleman jälkeen 3. syyskuuta ammuttiin vielä kolme vakoilusta tuomittua venäläisdesanttia. He ovat viimeiset Suomessa teloitetut henkilöt.

X