Ikivihreän tangon oikea Kotkan ruusu oli Parturi-Rosa - ”Hän oli avioliitosta eronnut yksityisyrittäjä, joka osasi ottaa ilon irti elämästä”
Ikivihreä tango teki Rosa Mäkisestä maankuulun Kotkan ruusun. Traagisen elämän elänyt parturi ei kuitenkaan ollut niin huonomaineinen kuin laulu ja legenda antavat ymmärtää.
Ainoa Rosa Mäkisestä säilynyt valokuva (vasemmalla) on jo hänen viimeisiltä vuosiltaan. Rosa Mäkisen tyttärestä Noorasta tuli tunnettu valokuvamalli ja elokuvatähti. © Juha Metso
Kotkan Tukkukaupan talon rautaportti narahtaa pakkasessa. Ilta on pimentynyt. Satamakadun toisella puolella, tyhjien laitureiden takana kaupungin valot heijastuvat mustaan veteen. Junanvaunujen takana satamanosturi kurkottaa pimeää mustempana ylös taivaalle. Tähtiä tuikkii.
Kotkan kantasatamassa vallitsee hiljaisuus.
Seitsemän vuosikymmentä sitten satamassa oli tammikuussakin rivi laivoja. Taakat nousivat, vinssit narisivat. Alusten lastaamiseen kului päiviä, jopa viikko. Merimiehiä riitti illasta toiseen merimieskapakka Kairoon.
Kun Tukkukaupan talon rautaportti narahti, siitä astui kadulle punaiseen leninkiin ja tyylikkääseen villakangastakkiin pukeutunut ryhdikäs nainen. Hänen kasvoillaan karehti hymy, oikean käden sormien välissä hehkui savuke.
Satamakatua korkokengillään astellessaan parturi Rosa Mäkinen loi legendan Kotkan ruususta.
Kotkan Ruusu ei ollut pelkkä legenda, vaan parturi nimeltään Rosa Mäkinen. Hän sai ammattinsa ohessa vähintään kyseenalaisen maineen. © Juha Metso
Tarinan jäljillä
Helvi Mikkosen säveltämän ja Leo Anttilan sanoittaman Kotkan ruusu -tangon levytti ensimmäisenä Pauli Räsänen vuonna 1969. Sen jälkeen Kotkan ruusua ovat esittäneet lukuisat suomalaiset artistit. Kotkan ruusu oli myös yksi presidentti Urho Kekkosen lempikappaleista.
”Jos laulua ei olisi tehty, legendaa Kotkan ruususta tuskin olisi koskaan syntynyt”, kertoo kotkalainen näytelmäkirjailija ja opettaja Tarja Rantaruikka.
Hänen kirjoittamansa musikaali Kotkan Ruusu tuli Kotkan kaupunginteatterin ohjelmistoon viime syksynä. Näytelmää yhdessä Kotkan kaupunginteatterin johtajan Miko Jaakolan kanssa kirjoittaessaan Rantaruikka perehtyi Roosa Mäkisen elämänvaiheisiin.
Tarinan lähteinä oli Mäkisestä säilyneen vähäisen arkistotiedon lisäksi hänen aikalaistensa, varsinkin Mäkisen veljen lesken Ritva Gurovitschin haastattelut.
Rantaruikan mukaan nyt oli viimeiset hetket hankkia tietoja Mäkisestä, koska tuon ajan kokeneita ihmisiä ei enää juuri ole elossa.
”Mäkisen tarina on traaginen. Hän ei kuitenkaan ollut aivan sellainen nainen kuin laulussa annetaan ymmärtää, vaikka merimiehet olivatkin olennainen osa hänen elämäänsä täällä Kotkassa.”
Kotkalainen opettaja ja näytelmäkirjailija Tarja Rantaruikka perehtyi Rosa Mäkisen elämänvaiheisiin kirjoittaessaan näytelmää Kotkan Ruususta. Näytelmää esitetään aina toukokuulle asti. © Juha Metso
Leo Anttilan sanoittama Kotkan ruusu -tango loi legendan. © Juha Metso
Rosa Gurovitsch oli ylhäisöperheen tytär
Rosa (Rosalia) Gurovitsch syntyi juutalaiseen perheeseen Viipurissa vuonna 1902. Perheen isä oli Venäjän juutalainen ja äiti ruotsinkielinen. Gurovitschit kuuluivat Viipurin seurapiireihin. Varakkaalla kauppiasperheellä oli loistokas asunto kaupungin keskustassa ja kodinhoidosta huolehtivat palvelijat.
17-vuotiaana Rosa rakastui suomalaiseen poliisiin Lauri Mäkiseen.
”Perhe ja Gurovitschien lähipiiri eivät hyväksyneet Rosan suhdetta, koska Mäkinen ei ollut juutalainen”, Tarja Rantaruikka kertoo.
Maistraatissa sukulaisiltaan salaa naimisiin mennyt nuori pari suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle ja Mäkiset hankkivat oman asuntonsa Viipurin laitakaupungilta.
18-vuotiaana Rosa synnytti tyttären.
Viikkoa ennen tyttären syntymää Rosan äiti teki itsemurhan, mikä oli nuorelle, viimeisillä raskaana olevalle Rosalle valtava järkytys.
”Myös hänen perheensä syytti häntä äitinsä kohtalosta. Rosa luultavasti tunsi syyllisyyttä äitinsä itsemurhasta lopun ikänsä.”
Myös Rosan avioliitto alkoi rakoilla. Hänen miehensä lähipiiri hyljeksi ylemmästä yhteisluokasta lähtöisin olevaa Rosaa. Kun hän oli vasta vähän yli reilun 20 vuoden ikäinen, hän erosi Lauri Mäkisestä.
Rosa jäi yksin pienen tyttärensä kanssa Viipuriin.
Huostaanotetusta tähdeksi
Vanhassa lehti-ilmoituksessa tarjoaa palvelujaan Parturiliike – Raksalong Rosa Mäkinen. Parturin osoite on Satamakatu 9 Kotka.
Kotkan Tukkukaupan talon rautaportin taakse, tummaan oveen on kiinnitetty laatta, jonka mukaan Mäkinen piti huoneistossa omaa parturiliikettään vuodet 1942-1960.
Ovi on lukossa. Entisestä parturiliikkeestä on tullut liikehuoneisto.
Kun Mäkinen piti paikassa aikoinaan parturiaan, oven takaa kuului toisinaan pikkutunneille saakka musiikkia ja naurua, ilonpidon ääniä.
Tarja Rantaruikka kertoo, että Mäkinen muutti Viipurista Kotkaan 1930-luvun lopussa. Jo aiemmin kaupunkiin oli muuttanut hänen veljensä Mikael Gurovitsch, joka perusti kaupunkiin vaate- ja kangasliikkeen.
”Veli auttoi Mäkistä taloudellisesti perustamaan oman parturin, mutta ei koskaan suostunut tapaamaan sisartaan. Rahat toimitettiin Mäkiselle lähetin välityksellä.”
Mäkinen saapui Kotkaan yksin. Hänen Noora-tyttärensä oli otettu huostaan jo Viipurissa ja sijoitettu helsinkiläiseen perheeseen, koska Mäkisellä ei tuolloin ollut varaa elättää lastaan.
Noora Mäkisestä tuli 1940-luvulla yksi Suomen suosituimmista ammattimalleista. Kun elokuvaohjaaja Toivo Särkkä näki Noora Mäkisen muotinäytöksessä, hän palkkasi Noora Mäkisen näyttelijäksi elokuviinsa.
Rosa Mäkinen tapasi tyttärensä vasta, kun Noora oli jo aikuinen.
”Vaikka Rosa oli rempseä parturi ja Noora hieman hienosteleva lady, niin he tulivat toimeen keskenään. Rosan tiedetään kyläilleenkin tyttärensä luona Helsingissä.”
Vanha lehti-ilmoitus osoitteessa Satamakatu 9 sijainneesta parturiliikkeestä © Juha Metso
Näyttävän naisen nauru
Tarja Rantaruikka kertoo, että sotien jälkeen Kotka oli harmaa, hieman ankea ja ahdasmielinen työläis- ja satamakaupunki. Kaupunkilaisten keskuudessa hienosti pukeutunut, poikkeuksellisen kaunis Rosa Mäkinen herätti ulkonäöllään ja käytökselläänkin huomiota.
”Kotkalaiset eivät tohtineet katsoa häntä silmiin, mutta kääntyivät katsomaan hänen peräänsä. Mäkinen erottui kotkalaisten joukosta ja erilaisuus synnytti kateutta ja juoruja huonomaineisesta parturista.”
Mäkinen ompeli vaatteensa veljeltään ja parturinsa asiakkaina käyneiltä merimiehiltä lahjoiksi saamistaan kankaista. Merenkulkijat toivat parturilleen myös hajuvesiä, alkoholijuomia ja suklaata.
Kotikasvatuksensa ansiosta useita kieliä, ainakin venäjää, ruotsia ja englantia puhunut Mäkinen pystyi keskustelemaan eri valtioista asiakkaikseen tulleiden merimiesten kanssa.
”Hän oli näyttävä ja vastoinkäymisistään huolimatta iloinen ja naurava nainen. Laivoista tultiin mielellään hänen luokseen parturoitavaksi.”
Iloa yksinäisyyteen
Merimieskapakka Kairo on keskellä tammikuista päivää hiljainen. Jyrkän porraskäyvän seinät ovat täynnä nimikirjoituksia ja piirustuksia. Ravintolasalin katonrajaan on ripustettu varustamoiden lippuja. Takaseinällä on suuri, vain läpikuultavaan harsoon pukeutunutta naista esittävä maalaus.
Myös sen nimi on Kotkan Ruusu.
Teoksen on maalannut Tarja Rantaruikan isä, taiteilija ja lavastaja Tauno Rantaruikka. Mallina on ollut hänen vaimonsa Irma Rantaruikka.
Nuoresta Rosa Mäkisestä ei ole säästynyt yhtään valokuvaa, mutta Tarja Rantaruikan mukaan on ollut hyvin mahdollista, että Mäkinen on istunut kapakan ikkunapöydässä lasi sherryä edessään katsomassa, kun laivoja lastataan satamassa.
Kotkan ruusu -tangon ja legendan mukaan Mäkistä on pidetty prostituoituna, mikä Rantaruikan mielestä tahraa Mäkisen mainetta.
”Hänen ei tiedetä myyneen seksiä. Koska hänellä ei ollut yhteyksiä kotkalaisiin ja hän oli sukunsa hylkäämä, Mäkinen luonnollisesti tunsi itsensä toisinaan yksinäiseksi”, Rantaruikka kertoo.
”Toisaalta hän osasi ottaa ilon irti elämästä, kun hänellä oli siihen mahdollisuus. Miehet viihtyivät hänen seurassaan ja Mäkinen varmasti nautti heiltä saamastaan huomiosta.”
Rantaruikka korostaa, että Mäkisessä ja hänen elämässään ei olisi traagisen legendan aineksia, jos hän eläisi tämän päivän Kotkassa.
”Rosa oli avioliitosta eronnut yksityisyrittäjä, joka innostui välillä bilettämään. Nykyään hän ei erottuisi muista, vaan olisi kuin kuka tahansa meistä.”
Tauno Rantaruikan teos Kotkan Ruusu. Maalaus on esillä kotkalaisen ravintola Kairon seinässä. © Juha Metso
Leveälierinen hattu
Vuonna 1966 vain 63-vuotiaana kuollut Rosa Mäkinen on haudattu Helsingin juutalaiselle hautausmaalle.
Tarja Rantaruikka kertoo, että jatkuvat taloushuolet ja ajoittain kuluttava elämä kävivät Mäkisen voimille. Viimeisinä vuosinaan parturina Mäkinen kärsi alkoholismista, eikä hänelle enää riittänyt asiakkaita.
Ilonpito Kotkan Tukkukaupan talon parturiliikkeen takahuoneessa oli hiipunut.
Mäkisen veli Mikael Gurovitsch toimitti Mäkisen nykyiseen Kouvolaan kuuluvaan Valkealaan yksityiseen täysihoitoon, mistä hänet siirrettiin Kotkan Paimenportin vanhainkotiin.
”Vielä sielläkin Mäkinen leikkasi miesten hiuksia, eikä hän tinkinyt tyylistään”, Rantaruikka kertoo.
”Kun Mäkinen lähti vanhainkodista kaupungille, hän joutui kääntämään leveän lierihattunsa melkein poikittain mahtuakseen linja-auton ovesta sisälle.”
Kotkan kantasatama seisoo yhä tyhjillään. Pakkanen kiristyy ja mereltä käy hyytävä viima. Satamakadun keltaisten lamppujen alla ei näy yhtään kulkijaa.
Valot sammuvat merimieskapakan ikkunoista.
Tänä yönä onni ei suosi edes rohkeaa.
Kotkan Satamakadulla ja Merimieskapakka Kairossa vanha legenda Kotkan ruususta tulee tänäkin päivänä todeksi. © Juha Metso