Lasten kiusaamista, naisten nöyryyttämistä ja eläinten rääkkäämistä – Elokuvaguru Rauni Mollberg tyrannisoi heikompiaan ohjaajana sekä perheenisänä
Ihailtu, kunnioitettu, vihattu ja pelätty. Sellainen oli aikansa kuuluisin elokuvaohjaaja Rauni Mollberg, jonka luonteen pimeästä puolesta ei uskallettu hänen elinaikanaan julkisesti puhua.
Rauni Mollberg Maa on syntinen laulu -elokuvan kuvauspaikoilla Kittilässä syksyllä 1972.
Kun Rauni ”Molle” Mollbergin ohjaama elokuva Maa on syntinen laulu tuli elokuvateattereihin vuonna 1973, Suomi kohahti. Yhtä elämänmakuisen realistista nuoren naisen eroottisen heräämisen kuvausta ei valkokankaalla ollut aikaisemmin nähty. Vietit vievät lappilaistyttöä, ja himot jylläävät hekumallisiksi seksiorgioiksi ryöstäytyvissä lestadiolaisseuroissa.
Maa on syntinen laulu teki lähtemättömän vaikutuksen myös tietokirjailija Niko Jutilaan, kun hän näki elokuvan ensimmäisen kerran teini-ikäisenä. Nuoressa miehessä syttyi kiinnostus paitsi elokuvaa myös sen ohjaajaa kohtaan, minkä seurauksena Jutilalta ilmestyy nyt yli 500-sivuinen elämäkertateos Molle (WSOY).
Jutila kertoo haastatelleensa kirjaansa varten kymmeniä Mollbergin tunteneita ihmisiä. Monille oli jäänyt Mollbergista ikäviä muistoja, mitä kirjailija oli osannut odottaakin. Tavoitteena oli alusta saakka kirjoittaa ristiriitaisesta taiteilijapersoonasta mahdollisimman rehellinen muotokuva niin hyvine kuin huonoine puolineen: ”En olisi missään nimessä halunnut tehdä elämäkertaa, josta jätettäisiin ihmisen alhaiset puolet pois.”
Rauni Mollberg oli Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiä elokuvaohjaajia, mutta hänen toimintatavoissaan oli toivomisen varaa. © Filmi-Molle / Finnkino /Kobal /Shutterstock /All Over Press
Satulinna siivitti unelmia
Hämeenlinnalaiseen Elli ja Matti Mollbergin perheeseen syntyi huhtikuun 15. päivänä vuonna 1929 kaksospojat. Toinen kaksosista sai kasteessa nimen Rauni Antero, ja toinen kuoli vain vuoden ikäisenä.
Vossikkakuskina ja myöhemmin vuokra-autoilijana perheensä elättänyt Matti Mollberg oli työnarkomaani, mutta myös tuurijuoppo.
”Pahimmillaan Matti-isä makasi keittiön lattialla allensa laskeneena ja vaimonsa passattavana.”, Niko Jutila kuvailee.
Rauni Mollberg tunsi katkeruutta isäänsä kohtaan ja kadehti parempiosaisia lapsia, joiden ei tarvinnut osallistua perheen elatukseen.
”Molle joutui pikkupoikana kaivelemaan hevosen paskaa katukivien välistä, kun Matti-isä oli ottanut hoidettavakseen katupätkien puhtaanapidon kaupungilta saatavaa pientä korvausta vastaan.”
Kulttuuria tai taidetta perheessä ei harrastettu. Ensi kosketuksensa Rauni sai tulevaan ammattiinsa, kun hän pääsi 13-vuotiaana paikannäyttäjäksi kotikaupunkinsa Satulinna-nimiseen elokuvateatteriin.
Satulinnan pimeässä salissa teinipojassa syttyi unelma: hänkin halusi tehdä jonain päivänä elokuvia.
Kohtaus elokuvasta Milka – elokuva tabuista (1980). © arctic-filmi oy/yle
Elämänmakuisia hahmoja
Rauni Mollberg kävi kauppakoulun, mutta veri veti näyttämölle. Kun ovet Suomen Teatterikouluun avautuivat syksyllä 1947, 18-vuotias Molle muutti Helsinkiin. Ensimmäinen vakituinen teatterikiinnitys löytyi Kuopiosta, jossa hän tapasi pian tulevan vaimonsa, varakkaan tehtailijaperheen tyttären Eva-Brita Dahlströmin. Hänen lempinimensä oli Piittu.
Erilaisista taustoista huolimatta pari vietti häitä elokuussa 1953, ja perheeseen syntyi kaksi lasta, Heikki ja Eira.
Ruuhkavuodet olivat Mollbergille kiireistä aikaa, ja uran rakentaminen meni perhe-elämän edelle. Saadessaan vuonna 1963 vakituisen työpaikan Ylestä televisioteatterin ohjaajana hänellä oli jo takanaan monen vuoden kokemus paitsi näyttelijänä myös teatteriohjaajana.
Suuri unelma toteutui, kun Rauni Mollberg pääsi ohjaamaan ensimäistä pitkää valkokangaselokuvaansa Maa on syntinen laulu. Hän kiersi ympäri Lappia etsimässä mahdollisia näyttelijöitä jututtaen tuntemattomia maalaistaloissa, kirkonkylien baareissa ja linja-autoasemilla.
Pitkän etsinnän jälkeen Mollberg löysi elokuvan naispääosaan 19-vuotiaan Maritta Viitamäen, estottoman luonnonlapsen, joka ei häpeillyt esiintyä alastomana kameran edessä. Syntisen laulun lähes kaikki muutkin roolit täytettiin pystymetsästä löydetyillä amatöörinäyttelijöillä.
”Molle ei halunnut siloposkista myyjätärtä kemikalion tiskin takaa filmitähdeksi vaan tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä näyttelemään aitoja hahmoja, ei kiiltokuvia”, Jutila kertoo.
Miksi kukaan ei vastustanut?
Syntinen laulu -elokuvan monissa kohtauksissa eläimiä kidutetaan ja tapetaan. Kahta poroa isketään puukolla suoraan sydämeen, jänistä lyödään kalikalla päähän ja koiraa potkitaan.
Painajaismaisin päivä oli se, jolloin kuvattiin kohtausta, jossa emänsä sisään perätilaan juuttunut vasikka vedettiin paloiteltuna ulos. Vaikka Mollbergille yritettiin selittää, että vasikkaa ei tarvinnut tappaa oikeasti, ohjaaja vaati vastasyntyneen vasikan leikkaamista kappaleiksi. Näin hirvittävä päätös sai koko kuvausryhmän sanattomaksi.
Jutilan haastatellessa elokuvan kuvannutta Kari Sohlbergia tämä kertoi myöhemmin pohtineensa, miksi kukaan ei noussut vastustamaan Mollbergin tyrannimaisia menetelmiä.
”Ohjaajan auktoriteetti oli niin vahva, että tehtiin niin kuin ohjaaja halusi, vaikka olisi aivan hyvin voitu tehdä kapina siinä.”
Jutila arvelee, että pelko työtilaisuuksien menettämisestä voi osaltaan selittää sitä, miksi törkeään käytökseen ei puututtu. Myöhemmin Rauni Mollberg saavutti elokuvapiireissä niin merkittävän aseman sekä ohjaajana että tuottajana, että häntä ei kannattanut vihastuttaa.
”Elokuva-alalle tai näyttelijäksi saattoi päästä Mollen kautta tai välityksellä, joten sekin oli varmasti vaikuttanut siihen, miksei hänen käytöstään aikanaan ruodittu julkisuudessa.”
Vietit vievät Syntisen laulun lappilaistyttöä. © Yle Kuvapalvelu
Rauni Mollberg iski aina heikoimpiin
Rauni Mollberg ei kaihtanut mitään konsteja saadakseen näyttelijöistä irti haluamansa reaktion. Jos jokin kohtaus esimerkiksi vaati itkemistä eikä kyyneliä herunut sovinnolla, hän saattoi puhaltaa tupakansavua lapsinäyttelijän silmiin tai nipistää vauvaa.
Elokuvan mahtimies oli kirjaan kerätyn aineiston mukaan kiusaamisen mestari, joka valitsi uhreikseen kaikkein heikoimpia. Naiset ja amatöörinäyttelijät joutuivat useimmiten Mollbergin silmätikuiksi, mutta ne, jotka uskalsivat pistää vastaan ja pitää puolensa hän jätti yleensä rauhaan.
Mollberg ei itse katunut työskentelytapojaan.
”Elokuvan tekeminen on niin rankkaa puuhaa, että jos siinä rupeaa ajattelemaan toisten tunteita, on paras heittää koko homma sikseen”, ohjaaja totesi Kaleva-lehdelle elokuvan ensi-illan aikoihin.
Rauni Mollberg oli tyranni myös kotona
Rauni Mollberg tunnettiin alatyylisestä ja härskinpuoleisesta huulenheitostaan, joka kohdistui useimmiten naisiin. Ronski huumori ja rehvakas käytös saattoi toisaalta olla keino peittää sisäistä epävarmuutta ja herkkyyttä.
Jotkut ovat arvelleet, että ilkeilyn taustalla voi olla pohjalta ponnistaneen herravihaa, alemmuudentuntoa tai ongelmallisen isäsuhteen jättämiä traumoja.
Vaimoaan ja lapsiaan Mollberg hallitsi kotityrannin elkein nöyryyttämällä ja piikittelemällä näitä jopa vieraiden kuullen.
Perhehelvetti jätti syvät jäljet varsinkin Heikki-poikaan, joka oli jatkuvasti isänsä hampaissa ja joutui viettämäään pitkiä aikoja mielisairaaloissa.
Mollbergin luonteen ristiriitaisuutta kuvastaa toisaalta Jutilan mielestä parhaiten se, että vaikka hän kiusasi Heikkiä henkisesti, hän suhtautui poikaansa samalla hyvin suojelevasti. Erossa ollessaan isä ja poika kaipasivat toisiaan, mutta riitelivät raivoisasti ollessaan yhdessä.
Mollbergien raastavien riitojen repimä avioliitto oli ollut jo vuosikausia pelkkä kulissi, ja se päättyi 1970-luvun puolivälissä viralliseen eroon. Ukkomiehen kahleista vapauduttuaan Mollberg vetäytyi viettämään resuisen taiteilijaboheemin elämää Vesilahdella sijaitsevasta Korpiniemen kylästä ostamalleen vanhalle kansakoululle. Hän kunnosti sinne itselleen asunnon lisäksi filmistudion, jonka elokuvakriitikko Paula Talaskivi nimesi pilke silmäkulmassa ”Mollewoodiksi”.
Milkaa näytellyt Irma Huntus ja Rauni Mollberg filmaustauolla vuonna 1980. © MAGNUS LÖFVING / om-arkisto
Rooli traumatisoi näyttelijän
Maa on syntinen laulu osoittautui ennennäkemättömäksi taiteelliseksi ja kaupalliseksi menestykseksi, joka toi ohjaajalleen mainetta ja mammonaa, kulttuuripiirien liehittelyä ja taiteilijaprofessorin arvon.
Vuonna 1980 valmistuneen elokuvan Milka – elokuva tabuista päähenkilönä on jälleen naiseutensa kanssa kipuileva nuori nainen. Roolin sai vasta 17-vuotias lukiolaistyttö Irma Huntus.
Saadakseen näyttelijän elokuvan synnytyskohtauksessa itkemään ja oksentamaan Mollberg juotti Huntukselle tuntikausia viinaa ja vichyä. Oksennusta ei tullut, mutta itkua sitäkin enemmän.
”Siinä ylitettiin kynnys, jossa siirryttiin ohjaamisesta rääkkäämisen puolelle”, Milkan kuvaaja Esa Vuorinen sanoi Jutilan haastatellessa häntä kirjaansa varten.
Elokuva oli Huntukselle äärimmäisen rankka kokemus siinäkin mielessä, että alastomana esiintynyt nuori nainen joutui kotipaikkakunnallaan Kaustisella halveksunnan ja huorittelun maalitauluksi. Milka jäi Huntuksen ainoaksi elokuvaksi.
Tuntematon sotilas -elokuvan kuvauksissa Niinisalossa kesäkuussa 1984. Ensi-ilta oli itsenäisyyspäivänä 1985. © Kari Pekonen / Museovirasto
Rauni Mollberg oli pienen ihmisen puolella
Kuri oli kovaa ja simputus armotonta myös Mollbergin ohjaaman elokuvan Tuntematon sotilas (1985) kuvauksissa. Ohjaajan karjuessa naama punaisena näyttelijöiden tunteet kiehuivat, ja yhteistyö Mollbergin kanssa jätti herkimmille traumoja.
Tuntemattoman sotilaan näyttelijöitä etsiessään Rauni Mollberg oli tutustunut Raija Kouriin, harrastelijanäyttelijöitä vapaa-aikanaan ohjanneeseen rehtoriin. Raija ja Molle pitivät yhtä Mollen kuolemaan saakka.
Yhdestä aiemmasta suhteesta Mollbergille oli syntynyt Antti-niminen poika, jonka isyyttä hän ei suostunut tunnustamaan.
Mollberg oli ottanut urallaan suuria riskejä ja laittanut tuotantoihin paljon omia rahojaan. Hän oli elänyt vuosikausia kovan paineen alla, ja kynttiläänsä molemmista päistä polttaneen miehen terveys alkoi reistailla. Kuolema tuli lokakuun 11. päivänä vuonna 2007 Mollbergin sairastettua neljä vuotta syöpää.
Metoo-liikkeen avattua muutama vuosi sitten keskustelun valtaansa väärin käyttävien mahtimiesten huonosta käytöksestä myös Mollbergin elokuvia on alettu tarkastella kriittisemmässä valossa.
Niko Jutila näkee Mollbergin persoonassa kaikesta huolimatta myös inhimillisiä piirteitä eikä halua kiistää tämän ohjaamien elokuvien ajatonta arvoa:
”Mollen töissä on hyvin voimakkaana rakkaus suomalaisia ihmisiä, etenkin pieniä ja mitättömiä, sekä suomalaista elämäntapaa kohtaan. Uskon, että hän oli siinä vilpitön. Siksi hänen parhaimmat elokuvansa eivät ole menettäneet tehoaan eivätkä tenhoaan.”