Millaista oli asua isän korpeen raivaamalla pientilalla sodan jälkeen? Lukijat kertovat tarinoita lapsuudestaan

”Arjesta selvittiin pitkälle omavaraisesti. Oli arjen rikkautta oppia kaikki kädentaidot.” Näin lukijat kertovat lapsuudestaan, josta jäi arjen ankaruudesta huolimatta hyviä muistoja.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kylmille tiloille tulleet perheet raivasivat ja kaskesivat metsistä peltomaata, kaivoivat ojat lapiolla ja rakensivat talkoilla rakennukset.

"Arjesta selvittiin pitkälle omavaraisesti. Oli arjen rikkautta oppia kaikki kädentaidot." Näin lukijat kertovat lapsuudestaan, josta jäi arjen ankaruudesta huolimatta hyviä muistoja.
(Päivitetty: )
Teksti: Marjo Nevala

”Tulimme metsän keskelle pitkin tietä, joka upotti hevosen askelten alla. Tontilla oli iso heinälato, tontin ainoa rakennus. Oli kevät 1950.

Isäni oli käynyt aiemmin tontilla kunnostamassa heinälatoon meille erillisen asuinsuojan. Kun lehmät ja muut kotieläimet tuotiin, oli heinälato alkuun niidenkin asumus. Lapsistahan se oli jännittävää.

Koko kesä rakennettiin väliaikaista asuinsuojaa, johon syksyllä muutimme. Myös isoisä tuli vanhustentalolta. Hänelle oli tehty oma soppi, sillä hän sairasti keuhkotautia. Toisessa huoneessa meitä oli kuusi, sillä tätinikin muutti meille. Hänestä oli paljon iloa ja apua meille lapsille.

Syksyllä menin kansakouluun, jonne oli kolme kilometriä. Mitään kyytejä ei ollut. Jos talvella oli oikein luminen sää, isä valjasti hevosen ja pääsin ajoissa kouluun.

Seija Aaltonen

Seija (vas.) ja hänen koulukaverinsa Seijan kotitalon edessä. © Seija Aaltosen kotialbumi

Peltoja alettiin raivata, puita kaadettiin. Kaikki tapahtui hevosvoimin ja rautakangella, ja vähän kerrallaan. Joka vuosi lisättiin peltojen määrää.

Lopulta pääsimme muuttamaan omaan taloon. Ensimmäisenä talvena uudessa kodissa oli vain yksi huone. Rakennustyöt jatkuivat, kunnes kaikki viisi huonetta ja sauna olivat käytössä.

Lehmät ja muut eläimet olivat väliaikaisasunnossa. Pellot ojitettiin ja otettiin käyttöön.

Halla vieraili useana vuonna. Vilja vietiin jauhettavaksi kylän myllyyn. Näin saatiin pöytään edes jonkunlaista pullaa.

Sähköä meillä ei ollut vielä moneen vuoteen. Myöhemmin vanha lato purettiin. Sen paikalle istutettiin omenapuita ja marjapensaita sekä pystytettiin lipputanko.

Uusi navettakin rakennettiin kymmenelle lehmälle ja muille kotieläimille. Navetassa oli lehmien lisäksi kanat, siat, lampaat ja kaksi hevosta omassa suojassaan, josta ne sai otettua nopeasti työtehtäviin.

Myös uusi lato oli rakennettu pellon kupeeseen, puita varten puuliiteri ja meille lapsille leikkimökki.

Katot olivat siihen aikaan pärekattoja. Sain olla navetan katolla tekemässä pärekattoa, ja tietysti myös leikkimökin katolla.

Seija Aaltonen

Mummo, Jallu-koira ja sisarukset. © Seija Aaltosen kotialbumi

Seija Aaltonen

Tarkastuskarjakko ja Seijan sisko väliaikaisen navetan edessä. © Seija Aaltosen kotialbumi

Kun isoäiti jäi leskeksi, muutti hänkin meille. Hän oli iloinen ja työteliäs mamma ja aina lohduttamassa, jos sellaiseen oli tarvis.

Elämä oli niukkaa, mutta en erityisemmin muista, että olisi ollut kurjaa. Alkuvuosina käytössä olivat vielä ruokakupongit, joilla sai määrätyn määrän esimerkiksi sokeria ja kahvia.

Me lapset saimme mallin siitä, että työtä kannattaa tehdä ja valmista tulee. Se on kantanut elämässä. Nyt omat lapset ja lapsenlapsetkin arvostavat työnteon tärkeyttä. On hyvä malli elämään.

Suurperheeseen syntyi vielä kaksi lasta: poika ja tyttö peräkkäisinä vuosina. Tänä päivänä tuo poika on talon hallitsijana vaimonsa kanssa.

Talo on peruskorjattu. Navetta on jäljellä, mutta muussa käytössä. Pellot on vuokrattu. Metsää on myyty. Tontille on rakennettu iso halli työkoneita, kuten kaivinkonetta ja metsäkoneita, varten.

Maanviljelijän pojasta on tullut yksityisyrittäjä, joka tekee maanparannusta ja metsätöitä.

Lähdin tilalta opiskelemaan Helsinkiin. Täällä olen asunut jo kauan.”

Seija Aaltonen

Seija Aaltonen eli lapsuutensa korvesta raivatulla tilalla. Hän sai sieltä hyvät eväät elämälle. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Maija Hekkala: ”Tiekin piti tehdä itse”

”Ruoveden kirkonkylällä asunut kirvesmies Kaino Kangasmäki pakkasi 68 vuotta sitten vähäiset kamppeensa ja lähti perheensä kanssa raivaamaan pientilaa Visuveden kylän laitapuolelle.

Sota oli käyty ja onnellisesti ohi Kangasmäen osalta. Sodan jälkeen oli jätetty anomus rintamamiestilaa varten.Vuonna 1949 Kangasmäelle tuli tieto tilasta. Samaista tilaa oli jo ehditty tarjota siirtolaisperheelle, joka ei sitä huolinut.

Paikalla oli vettä niin paljon, etteivät saapasvarret riittäneet. Vesakko oli kasvanut halkopuun kokoon, ja vastakaadetun metsän kannot olivat lujasti kiinni maassa. Tiekin piti tehdä itse.

Tämä oli alkuasetelma Kaino Kangasmäen saapuessa Alli-vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa perustamaan tilaa.

Alli ja Kaino Kangasmäki ja Jalmari-hevonen.

Alli ja Kaino Kangasmäki ja Jalmari-hevonen. © MAIJA HEKKALAN KOTIALBUMI

Olin nuorin kolmesta lapsesta. Korpeen muutto keskeltä kirkonkylää oli minulle ensin järkytys, koska kirkonkylän asunnossa meillä oli ollut kaikki mukavuudet.

Muutamassa vuodessa tilalle raivattiin lähes viisi hehtaaria peltoa. Työ tehtiin pääosin käsin. Kannot väännettiin irti rautakangella.

Rakennusaikana perhe asui väliaikaisesti karjakoille tehdyssä kesäpirtissä. Tilalle valmistui talo vuonna 1950, ja navetta neljä vuotta myöhemmin. Navetan tiilet tehtiin itse.

Sähkö tuli alueelle 1950-luvun alussa. Radio toimi akulla, jota ladattiin naapurin generaattorilla pienessä yhden talon voimalassa.

Työmäärä oli sanoinkuvaamaton. Haja-asutusalueella toimi noin 30 pientilan pienviljelijäyhdistys, joka lainasi tilallisille maatalouskoneita. Väki kulki talosta taloon koneiden mukana tehden talkootöinä viljan puinnit ja muut. Vähitellen tilalle saatiin hankittua oma hevonen ja koneet, sekä myöhemmin traktori.

Kangasmäkien kotitalo Visuvedellä.

Kangasmäkien kotitalo Visuvedellä. © MAIJA HEKKALAN KOTIALBUMI

Koska sodan jälkeen oli puutetta kaikesta, kotona opittiin tekemään monenlaista työtä: ompelemaan, kutomaan, leipomaan, säilömään, kalastamaan, metsästämään ja tekemään paja- ja puutöitä.

Arjesta selvittiin pitkälle omavaraisesti. Oli arjen rikkautta oppia kaikki kädentaidot.

Minulle tästä Visuveden kodista tuli hyvin rakas, koska kasvoin siellä suurimman osan lapsuudestani.

Muutin pois, kun olin 19-vuotias. Lapsuuskodista jäi hyvät muistot.Vanhempani asuivat kotona kuolemaansa asti. Isä kuoli vuonna 1998 ja äiti 2003. Se päivä, kun talo myytiin ja irtaimisto huutokaupattiin, oli tosi raskas. Nyt talo voi hyvin, koska uudet omistajat pitävät siitä hyvää huolta.”

Maija Hekkala, Kello

Korvessa kasvanut tyttö: ”Mökki täynnä rakkautta”

”Isäni oli sotainvalidi ja pientilallisen poika, jolle oli testamentissa määrätty kolmasosa kotitilastaan.

Äitini oli kotoisin Helsingistä, kulttuuripersoona, joka lauloi triossa, kävi teatterissa ja elokuvissa sekä toimi seurakunnassa. Lisäksi hän työskenteli kenkätehtaassa. Äiti sanoi haaveilleensa, että saisi pienen mökin ja pääsisi irti kaikesta hulinasta. Toive toteutui.

Isäni oli nuorin kolmesta veljeksestä ja asui poikamiehenä kotonaan, jossa asui lisäksi hänen veljensä perhe. Naimisiin mentyään vanhempani asuivat aluksi isäni kotona, mutta isä alkoi heti rakentaa mökkiä omalle perheelleen.

Tontti ei ollut tilan viljavimmalta laidalta vaan alavalta maalta, metsää ja paikoitellen soista. Siitä hän raivasi pellot, osin kaskeamalla, parille lehmälle, perunamaalle ja muulle pihapiirille.

Mökin hirret hän veisti itse. Joku kaveri teki hulvattoman ison uunirakennelman keskelle mökkiä. Uunin tuottama lämpö riitti kovimmillakin pakkasilla.

Elämä oli todella köyhää. Isäni oli invalidi, ja työn tekeminen oli hänelle raskasta. Ensimmäinen lapsi kuoli kolmen kuukauden ikäisenä, ja toinen syntyi vaikeasti CP-vammaisena liian pitkään kestäneen synnytyksen vuoksi. Lääkärit olivat parinkymmenen kilometrin päässä. Ei ollut autoa, eikä edes kunnollista tietä.

Ilmapiiri mökissämme oli rakkauden täyteinen. Vanhempani eivät koskaan riidelleet, ainakaan minun kuulteni. Meillä kävi paljon vieraita, ja posti toi kirjeitä ja paketteja äidin sukulaisilta ja tuttavilta. Eräs äitini tuttavista tilasi minulle monena vuonna Aku Ankan.

Mökki

Mökki, jonka rakensi korvessa kasvaneen tytön isä. © KOTIALBUMI

Kun tulin oppikouluikään, opettaja suositteli pyrkimistä lyseoon, johon pääsinkin. Sen jälkeen muutimme pois mökiltä, aluksi vain talviksi. Kesän koittaessa palasimme takaisin. Lehmä oli kortteerissa tuttavan luona.

Isäni kuoli viisikymppisenä, kun olin 17-vuotias. Siihen aikaan en ollut mökistä kiinnostunut, vaikka kävin siellä äitini kanssa. Naimisiin mentyäni mökki alkoi taas kiinnostaa, ja mieheni innostui kunnostamaan sitä.

Mökki on minulle hyvin rakas paikka. Ilman kyyneleitä en saanut tätäkään sepustusta valmiiksi.

On ihanaa, että mökki on säilynyt ja että mieheni, lapseni ja lapsenlapseni ovat ottaneet sen osaksi elämäänsä. Isäni ja äitini eivät turhaan raataneet niillä hallaisilla mailla, vieden elämää eteenpäin ja uskoen tulevaisuuteen.”

Korvessa kasvanut tyttö

Tuula Heikkinen: ”Talkootöillä talo pystyyn”

”Isäni raivasi sodan jälkeen maatilan metsään omin voimin. Kova oli työ, kun työkaluina olivat vain kirves ja käsisaha. Oli kuitenkin vähän dynamiittia, jolla kalliota räjäytettiin.

Naapurin hevosta ja kärryjä lainattiin puiden siirtoihin ja peltojen auraamiseen. Tila tuli puuttomaksi ja rakentamiselle kelvolliseksi. Niinpä isäni alkoi rakentaa tukkihirsistä päärakennusta.

Talkootöinä veljiensä kanssa saivat hienon talon pystyyn ja pellot viljellyiksi.

Minä ja mieheni koetimme sitten pitää tilaa kunnossa vähän huonoin tuloksin. Puut alkoivat kasvaa, ja tila metsistyi. Pellot rehevöityivät ja viljelysmaa tuli käyttökelvottomaksi. Tilasta tuli kylmä.

Uudenlaisilla työkaluilla alkoi homma hoitua. Moottorisahalla sahattiin puut. Mönkijällä vedettiin niitä ja peräkärryllä kuljetettiin tilalta pois. Jyrsimellä kunnostettiin viljelysmaat kelvollisiksi, ja haravalla riitti töitä. Poltettiin lehtikasoja.

Puoli vuotta työskenneltyämme tila näytti uudet kasvonsa. Ne näyttivät hyviltä. Laitoimme kukkaistutuksia pihamaalle, ja pari kaunista koivua heilutti lehtiään tuulessa. Asensimme keskelle pihaa lipputangon, jossa liehui siniristilippumme, omalla maalla 100-vuotiaan isänmaamme ja itsenäisyyden kunniaksi. Oli se hieno tunne.

Isämme muistoa kunnioittaen nostamme lipun aina salkoon, sotiemme veteraanin kunniaksi. Hän taisteli ansiokkaasti itsenäisyytemme puolesta, kuten monet muutkin.”

Tuula Heikkinen, Turku

Kaisuli: ”Kovaa oli elämä silloin”

”Valtio käytti sen aikuista rahaa kaksi miljoonaa markkaa. Peltoa piti tulla 15 hehtaaria, mutta kolme tuli.

Perheeseen syntyi kaksi poikaa, joista toinen kuoli tapaturmaisesti 11-vuotiaana.

Työtä oli paljon ja rahaa vähän. Pellot kasvoivat huonosti, mutta nyt kasvavat hyvin metsää. Osa pelloista jäi Valtatie 9:n alle.

Kovaa oli elämä silloin. Nyt valitamme pienistä, turhista asioista.”

Kaisuli

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/19.

X