Maali no. 2
Tammikuun alkupuolella 1944 Neuvostoliiton ilmamarsalkka Aleksandr Golovanov sähkötti Stalinille: ˮ500 lentokoneen siirtyminen tukikohtiinsa maaliin no. 2 tapahtuvaa hyökkäystä varten loppuun suoritettu. Antamanne tehtävä suoritetaan ensimmäisen suotuisan säätilan vallitessa. Pyydän jatko-ohjeitanne.ˮ
Helmikuun 1944 ensimmäisen suurpommituksen tuhoja Lönnrotinkadulla. Kuva: SA-kuva.
Maali no. 2 oli Helsinki. Stalin uskoi, että Suomen pääkaupungin massiiviset ilmapommitukset saisivat Suomen irtautumaan sodasta.
Golovanov otti Stalinin määräämän tehtävän riemukkaasti vastaan, koska se tarjosi hänelle tilaisuuden hankkia rintapieleen yhden uuden kunniamerkin. Sisimmässään hän ei kuitenkin ollut läheskään varma hankkeen onnistumisesta, sillä yölentoihin erikoistuneita lentäjiä oli vähän.
Ydinryhmäksi Golovanov oli koonnut kaupallisen Aeroflot-lentoyhtiön kaukoreittejä lentäneet ohjaajat. Mutta miten sangen vaillinaisen yölentokoulutuksen saaneet nuoret sotilaslentäjät onnistuisivat tehtävässään, kun sääpalvelu ja navigointivälineet olivat vielä hyvin alkeelliset? Ennalta valittuihin pistemaaleihin osuminen usean kilometrin korkeudelta ei ollut helppoa koneilla, joissa ei ollut nykyaikaisia pommitustähtäimiä. Mahdollista se olisi oikeastaan ollut vain syöksypommittajille ja päivänvalossa.
Tärkeiden kohteiden tuhoaminen saattaisi toki onnistua kylvämällä tuhansittain pommeja Helsinkiin. Golovanov ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että pommituksesta voisi silloin tulla suuren osan kaupunkia hävittävä ja tuhansia siviiliuhreja vaativa näytelmä.
Huono sää esti ilmamarsalkka Golovanovin suunnitteleman hyökkäyksen koko tammikuun 1944 ajan. Välillä oli pilvikorkeus vain 50–100 metriä. Koneet pysyivät kentillä, vaikka taistelukäskyt olivat valmiina. Ongelmana olivat myös lumisateiden myötä koko ajan kapeammiksi käyneet kiitoradat. Joillakin kentillä ne olivat kaventuneet 20–30 metriin, eikä aurauskalustoa ollut tarpeeksi. Isoja, kaksimoottorisia koneita ei ollut nousukiidossa kovinkaan helppo pitää täysin vakaasti suunnassa.
Hyökkäyksen oli marsalkka Golovanovin tammikuisen sähkeen jälkeen siunannut Kremlin huoneessaan Josif Stalin, joka oli tapansa mukaan istunut työpöytänsä takana silmät puoliksi kiinni, puhunut tyynesti ja ääntään korottamatta.
Vasta helmikuun alkupuolella sääpalvelun johtajalla, eversti A. S. Potapovilla alkoi olla hyviä uutisia: matalalla kohteen yllä on sumua, mutta muuten on taivas lähes pilvetön ja kohdealue kuun valaisema. Hän oli tarkentanut ennusteitaan synoptisten ja ympyräkarttojen sekä säätiedustelukoneiden antamien tietojen perusteella.
Helmikuun 6.päivän aamuvarhaisella Leningradin lähiympäristön sotilaskentillä olikin tungosta. Yli 700 koneen ohjaajat odottivat käskyä nousta ilmaan ja lentää täydessä pommilastissa kohti maalia n:o 2. Koneiden yhteenlaskettu täysi lasti sisälsi noin 7 000 miina-, palo-, valo- ja termiittipommia.
Oli tulossa ensimmäinen Helsingin suurpommitus, jota seuraisi helmikuun aikana kaksi muuta kymmenen päivän välein. Suomen pääkaupunki oli hengenvaarassa melko tarkalleen 70 vuotta sitten.