Mannerheim sodassa: ”Suomen sotilaat, olen ylpeä teistä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Mannerheim ja kenraali Oesch. Kuva: SKOY.
Harvoja henkilöitä on ihailtu ja vihattu niin perinpohjaisesti kuin Carl Gustaf Mannerheimia. Näin on arvioinut englantilainen sotahistorioitsija J.E.O. Screen.

Eletään tammikuun loppua 1918. Valkoisten ja punaisten välinen sisällissota on alkanut. Valkoisten ylipäällikölle Carl Gustaf Mannerheimille se on vapaussota. Suomessa on noin 70 000 venäläistä sotilasta ja matruusia, joista kymmenisentuhatta tukee punaisia. Juuri itsenäistynyt Suomi on vasta sitten vapaa, kun heidät on ajettu pois maasta.

Mannerheim luo armeijansa ja ottaa vallan tiukasti käsiinsä. Maan hallitus saa monelta osin taipua hänen tahtoonsa. Hänen johtamiseensa eivät toiset sekaannu. Hän on 50-vuotias, fyysisesti hyvässä kunnossa ja kestää hyvin paineita – vain reumatismi kiusaa. Kun hallitus päättää hyväksyä saksalaiset apujoukot, hän kokee sen loukkaavaksi itseään ja miehiään kohtaan.

”Tunne siitä, että olisimme ilman ulkopuolista apua taistelleet ja voittaneet epätasaisessa kamppailussa, olisi ollut tärkeää kansakunnan tulevaisuudelle… Se, mikä helposti saavutetaan, ei juuri ole omiaan terästämään kansakuntaa”, hän kirjoittaa.

Sota päättyy valkoisten voittoon. Paraati järjestetään Helsingissä toukokuun 16. päivänä, seremoniat ovat juhlavat. Mannerheim ratsastaa pitkin Esplanadia, jolla hän ottaa vastaan 12 000 miehen ohimarssin. Porvaristo juhlii, työväen asuinalueilla puristetaan nyrkkiä.

Ristiriitojen kenraali

Suomessa ei sodan jälkeen täysin tiedetä, miten Mannerheimiin pitäisi suhtautua. Hän on entinen venäläinen kenraali, hänen pelätään kaappaavan vallan suojeluskuntien avulla, hän suunnittelee Pietarin valtaamista. Hän on myös huonosti suomea puhuva ruotsinkielinen aristokraatti.

Punaisille Mannerheim on päälahtari ja murhamies. Ennen Tampereen taistelua hän on kuitenkin antanut selkeitä päiväkäskyjä. Antautuneita punaisia tulee kohdella sotavankeina, heitä ei saa teloittaa. Poikkeuksen muodostavat aseistetut venäläissotilaat.

Sodan jälkeen Mannerheim toimii valtionhoitajana. Itsenäisen Suomen ensimmäiset presidentinvaalit pidetään heinäkuussa 1919. Hän saa 50 ääntä, K.J. Ståhlberg 143 ääntä. Ruhtinatar Marie Lubomirskalle hän kirjoittaa: ”Ainoa pettymykseni on, etten ehtinyt selvittää välejäni bolševikkien kanssa… Koko maailma olisi saanut nukkua paljon rauhallisemmin, jos ainakin Pietarissa bolševikkien poliittinen keskus olisi hävitetty.”

Rahahuolista hän on vapaa ennen siirtymistään siviilielämään. Valtio maksaa hänelle pääministerin vuosipalkkaa vastaavan 30 000 markan vuotuisen eläkkeen. Hänestä tulee Suomen Punaisen Ristin johtaja, hän perustaa lastensuojeluliiton, hän saa sotamarsalkan arvonimen ja pitää jopa kahvilaa Hankoniemellä.

Vuonna 1931 Mannerheim nimitetään puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Se tekee hänestä jälleen julkisuuden henkilön.

Paha vuosi

Vuosi 1939 on paha vuosi. Jo kevättalvella suomalaiset ovat neuvotelleet Moskovassa. Neuvostoliitto vaatii alueluovutuksia. Toinen maailmansota syttyy, kun Saksa hyökkää Puolaan syyskuun 1. päivänä. Puolalaiset ystävät ovat Mannerheimille läheisiä, hän järkyttyy ja leimaa Stalinin ja Hitlerin kiduttajiksi ja tyranneiksi.

Ilmapiiri kiristyy myös Suomessa. Katseet kääntyvät Mannerheimiin. Hän on jo kauan ollut varma, että syntyy suursota. Siksi hän on ponnistellut puolustusmenojen lisäämiseksi. ”Rauhan aikana tehdyt rahasäästöt maksetaan verellä”, hän kirjoittaa.

Lokakuussa hän ehdottaa liikekannallepanoa ja joukkojen keskittämistä Karjalankannakselle. Niin tapahtuukin yleisten kertausharjoitusten varjolla. Pääpuolustuslinjalla pitää olla ennen puna-armeijaa. Samassa kuussa hänet nimitetään puolustusvoimain komentajaksi.

Marraskuun viimeisenä päivänä Neuvostoliiton koneet pommittavat Viipuria ja Helsinkiä. Talot palavat, siviilejä kuolee. Talvisota on alkanut. Mannerheim on 72-vuotias ja sodassa neljättä kertaa. Päämajan hän muodostaa Mikkeliin.

Joulukuussa Neuvostoliitto hyökkää puolen miljoonan miehen voimalla pitkin rajaa. Suomalaiset saavuttavat merkittäviä voittoja. Viholliset saarretaan motteihin, kymmeniätuhansia kuolee. He ovat avuttomia kovassa pakkasessa ja syvässä lumessa. Mannerheim on optimistinen, vaikka tietääkin vastustajan ylivoiman.

Helmikuussa puna-armeija kokoaa voimansa uuteen iskuun. Mannerheim yrittää saada lisää kalustoa, ammuksia ja apujoukkoja länsivalloilta. Toive hiipuu, panssareita tuhotaan polttopulloilla, mieshukka on suuri.

Mannerheim suosittelee maan johdolle pikaista rauhaa. Sen ehdot ovat kovat, mutta niihin on taivuttava. Maaliskuun 13. päivänä 1940 liput lasketaan puolitankoon koko maassa. Yli 26 000 sotilasta on kaatunut, kotinsa joutuu jättämään yli 400 000 evakkoa.

Viimeisen päiväkäskynsä Mannerheim antaa päivää myöhemmin:

”Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat… Te ette tahtoneet sotaa, Te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta teidät pakotettiin taisteluun… Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä teistä kuin olisitte omia lapsiani… Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa tehdastyöläinen ja köyhän majan poika siinä kuin rikaskin…”

Kammottava Hitler

Adolf Hitler ja natsismi ovat Mannerheimille epämieluisa vaihtoehto. Kuitenkin hän katsoo vuonna 1941 yhdessä niin sanotun sotakabinetin kanssa parhaaksi turvautua Saksaan. Se tuntuu ainoalta oljenkorrelta, kun Neuvostoliitto painostaa välirauhasta huolimatta.

Saksan lännessä käymä salamasota tekee vaikutuksen. Mannerheim uskoo sen kukistavan Neuvostoliiton. Ison-Britannian lähettiläälle hän toteaa:

”Olisi ’sen kammottavan Hitlerin’ paras teko, jos hän kykenisi tuhoa maan bolševismin kerta kaikkiaan.”

Saksa hyökkää Neuvostoliittoon kesäkuun 22. päivänä, Suomi tekee sen hieman myöhemmin. Jatkosota on alkanut. Sitä ennen on Mannerheimin vaatimuksesta toteutettu mittava liikekannallepano, armeijan vahvuus on 476 000 miestä.

Sodan kansallisena tavoitteena on vallata takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Sotilaallisena tavoitteena on työntää rajaa idemmäs. Mannerheim pelkää, ettei puna-armeija pysy rajalinjan takana. On luotava syvempi puskuri idän uhkaa vastaan.

Mannerheim ja sotakabinetti välttävät sitoutumasta Saksaan poliittisesti. Suomi sotii itsenäisesti omien päämääriensä takia. Mannerheim ei liioin halua muuttua saksalaisten pelinappulaksi.

Heinäkuun 10. päivänä Karjalan armeija hyökkää itärajan yli, ja Mannerheim antaa niin sanotun miekantuppipäiväkäskynsä. Jo vapaussodan aikana hän on vannonut, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan-Karjalasta. Nyt hän julistaa:

”Vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urhoolliset sotilaat! Uusi päivä on koittanut… Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä…”

Aikaisemmin Mannerheim on sanonut, ettei Itä-Karjalaa pidä liittää Suomeen. Maan poliittinen johto onkin nyreissään. Se katsoo hänen asettaneen sodalle omia päämääriään. Ulkomainen lehdistö raportoi Suomen lähteneen valloitussotaan. Maa koetaan Hitlerin liittolaiseksi, sen good will romahtaa Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Erityisesti Akateemisen Karjala-Seuran vaalima ajatus Suur-Suomesta näyttää toteutuvan. Joukot valtaavat Petroskoin, miehittävät rajantakaista Itä-Karjalaa ja luovat sinne sotilashallinnon.

Vuoden 1941 lopulla Mannerheim kirjoittaa kälylleen:

”…ennen kaikkea meidän pitäisi saada sille (sodalle) onnellinen loppu, sillä meidän osaltamme on kyseessä Suomen kansan olemassaolo. Jos bolševikit jäävät valtaan, he epäilemättä toteuttavat uhkauksensa ja hävittävät meidän kansamme maan päältä.”

Paras lahja

Hyökkäyssota vaihtuu 1942 asemasodaksi, joka jatkuu kevääseen 1944. Rintamat jähmettyvät paikalleen, suuria taisteluja ei käydä. Mannerheim esikuntineen johtaa sotaa Mikkelin päämajassa ja sietää huonosti selityksiä. Ja kun päätökset on tehty, ne myös toteutetaan. Kenraalit saavat sietää ankaraakin ryöpytystä, mutta Mannerheim on kova myös itselleen. Päivittäin hän tutkii upseerien tappioluetteloja, ne tekevät hänelle kipeää.

Etelämpänä saksalaiset jatkavat edelleen Leningradin piiritystä. Saksan sodanjohto on toivonut Mannerheimin liittyvän kaupungin saartoon. Hän kieltäytyy jyrkästi. Leningrad on bolševismin kehto ja Neuvosto-Venäjän pyhä kaupunki. Siihen ei sovi koskea, vaikka mieli tekisi. Se kostautuisi myöhemmin.

Hieman ennen 75-vuotispäiväänsä 1942 Mannerheim saa puhelinsoiton. Presidentti Ryti ilmoittaa, että Adolf Hitler saapuu onnittelemaan. Mannerheimin sanat Rytille ovat: ”Vad helvete gör han här” (mitä helvettiä hän täällä tekee). Parhaana lahjana hän pitää nimitystään Suomen marsalkaksi.

Saksan sotamenestystä Mannerheim seuraa tarkasti. Sen joukot ovat tunkeutuneet syvälle Neuvostoliittoon. Ratkaiseva käänne tapahtuu vuoden 1943 alussa. Taistelu Stalingradista päättyy Saksan 6. armeijan tuhoon. Kesällä puna-armeija voittaa myös Kurskin jättimäisen panssaritaistelun.

Mannerheim tietää mitä se merkitsee. On alettava etsiä tietä rauhaan. Hän välittää näkemyksensä presidentille ja maan hallitukselle, joiden ratkaistaviksi hän aina alistaa kaikki laajakantoiset sotaan liittyvät kysymykset.

Tiedustelutiedot toukokuussa 1944 kertovat puna-armeijan valmistautuvan suurhyökkäykseen Karjalankannaksella. Jostain syystä niitä ei oteta päämajassa riittävän vakavasti. Hyökkäys alkaa kesäkuun 9. päivänä, rintama vetäytyy taaksepäin, Viipuri menetetään. Mannerheim on 77-vuotias, mutta hänen tahdonvoimansa ei järky. Hän uskoo miehiinsä eikä turhaan:

Suomalaiset torjuvat hyökkäykset Vuosalmella, Nietjärvellä, Viipurinlahdella. Ratkaiseva suurtaistelu käydään Tali–Ihantalassa.

Suomi saa torjuntavoiton, Neuvostoliiton suurhyökkäys kuivuu kokoon ja taistelut laantuvat vähitellen asemasodaksi. Sota jatkuu. Mannerheim on edelleen ylipäällikkö, kun hänet valitaan maan presidentiksi elokuun 4. päivänä 1944. Hänen tehtävänsä on saattaa Suomi rauhaan.

 

Lähteet: Paavo Friman: Sodan marsalkka – rauhan presidentti; J.E.O. Screen: Mannerheim; Mannerheim, tuttu ja tuntematon (toimitusneuvoston puheenjohtaja Martti Sinerma); Suomi sodassa (toimituskunnan puheenjohtaja Jorma Järventaus).

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 40/2008.

X