Mannerheim tulilinjalla

Lehti- ja radiohaastattelusta ilmeni, että aina niin tasainen ja rauhallinen Suomi on rakentanut historiallisen pommin, joka räjähtäessään horjuttaa Suomen kansallissankarista, marsalkka Mannerheimista luotua kuvaa. Liikun itse vähän liukkaalla jäällä, koska en ole saanut tilaisuutta vielä lukea itse kirjaa. Mutta Yle Radio 1:n Kultakuumeen perinpohjaisessa haastattelussa professori kertoi seikkaperäisesti tutkimustuloksistaan.

Professori Suomi on tehnyt uraauurtavaa työtä, sillä vihdoinkin on voitava tarkastella viileän historiantutkijan silmin myös marsalkka Mannerheimin toimintaa ja päätöksiä. Haastattelun mukaan Suomi katsoo, että vuodesta 1943 alkaen Mannerheimin sekä fyysinen että henkinen kunto olivat heikot ja että hän saattoi olla kykenemätön hoitamaan tehtäviään.

Olen omiin tutkimuksiini perustuen samaa mieltä professori Suomen kanssa. Suomen valtiolle ja kansalle olisi ollut ehdottomasti onneksi, jos vuoden 1943 presidentinvaalien lopputulos olisi ollut toinen.

Rytin kausi tasavallan presidenttinä päättyi talvella 1943, koska hänet oli valittu vain Kyösti Kallion loppukaudeksi joulukuussa 1940. Ilmeisesti Ryti halusi ”uhrautua” ja jatkaa, koska hänen kaudellaan Suomi oli joutunut sotaan ja hän oli valmis luotsaamaan sen myös siitä irti. Toisaalta Mannerheimilla oli puolueiden keskuudessa vahva kannatus. Tavoitteena oli yhdistää korkein poliittinen johto ja ylipäällikkyys samalle henkilölle.

Mannerheim oli kiinnostunut presidenttiydestä. Hän halusi revanssia vuodesta 1919, kuten Juhani Suomikin totesi. Mutta turhamainen ylipäällikkö vaati lähes yksimielistä valintaa, ja sitä ei voinut saada, koska sosiaalidemokraatit ja edistyspuolue olivat kokonaan sitä vastaan. Maalaisliitto oli vaa’ankielenä. Luultavasti Mannerheim olisi valittu muutaman äänen enemmistöllä, mutta tähän hän ei tyytynyt.

Mannerheim olisi pitänyt valita presidentiksi talvella 1943 ja hänen olisi tuossa vaiheessa pitänyt luovuttaa aktiivinen sodanjohto nuoremmille ja pätevämmille upseereille. Tasavallan presidenttinä hän olisi toki säilynyt puolustusvoimien ylipäällikkönä.

Näinhän tapahtui syksyllä 1944. Heinrichs ja Airo johtivat aktiivisesti sotatoimia läpi Lapin sodan Mannerheimin toimiessa presidentti-ylipäällikkönä.

Monet Juhani Suomen esiin tuomat argumentit ovat toki olleet tiedossa jo vuosia, vuosikymmeniäkin. Kenraali Tuompo korostaa postuumisti 1960-luvulla julkaistussa kirjassa Päiväkirjani päämajasta, kuinka kevään 1943 sairastuminen oli Mannerheimille kohtalokas. Hän uskoi hetken kuolevansa, eikä koskaan palautunut entiselleen Sveitsin sairaslomasta huolimatta.

Olen itse kirjoissani kenraali Heinrichsistä, kenraali Airosta ja presidentti Rytistä peittelemättä tuonut esiin Mannerheimin tosiasiallisen tilanteen. Heinrichs totesi julkaisematta jääneissä Mannerheim-teoksen käsikirjoituksissa, että ”vanheneva ylipäällikkö ei keväällä 1944 nähnyt enää metsää puilta”. Ehkä Heinrichsin, Airon ja Paasosen päätös pimittää keväällä 1944 uhkaavat tiedustelutiedot ylipäälliköltä perustui juuri tähän epäluottamukseen hänen kestokyvystään, kuten Paasos-elämäkerrassani tuon esiin.

Tosiasiassa Suomea johti 1944 sairas 77-vuotias vanhus, joka fyysinen kestokyky oli hiuskarvan varassa ja kyky päätöksien tekemiseen horjui. Mannerheim oli hankkinut itselleen talvisodan tuloksena tosiasiassa lähes diktatoriset valtuudet. Ilman poliittisen johdon, hallituksen ja eduskunnan myötävaikutusta Suomi oli hyökännyt yli rajan Neuvosto-Karjalaan alueille, jotka koskaan eivät olleet valtakuntaan kuuluneet.

Se oli virheratkaisu, joka vaati kymmenien tuhansien suomalaisten sotilaiden hengen. Tästä Mannerheim ylipäällikkönä oli vastuussa.