Mannerheimin suhteet: Naisten Marski

Pitkän elämänsä aikana Carl Gustaf Mannerheimilla oli rinnallaan useita tärkeitä ja läheisiä naisia. Avioliiton hän solmi vain kerran.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Mannerheimin vaimo Anastasia Arapova kuului vanhaan venäläiseen aatelissukuun. Kuva: SKOY.

Pitkän elämänsä aikana Carl Gustaf Mannerheimilla oli rinnallaan useita tärkeitä ja läheisiä naisia. Avioliiton hän solmi vain kerran.
(Päivitetty: )
Teksti:
Marja-Terttu Yli-Sirniö

”Yksityiselämästäni tältä ajalta on mainittava, että vuonna 1892 menin avioliittoon neiti Anastasie Arapovan kanssa. Hänen isänsä oli edesmennyt keisarin seurueen kenraalimajuri Nikolai Arapov, tämäkin entinen chevalierkaartilainen.”

Vain kaksi virkettä henkilökohtaisesta elämästä. Siinä tulos, kun C.G. Mannerheimin Muistelmien kustantaja Heikki Reenpää pyysi marsalkkaa kertomaan hieman myös yksityiselämästään.

Mutta Mannerheim oli ikoni kansakunnan kaapin päällä ja sellaisena hän tahtoi säilyä. Hän ei halunnut kertoa yksityiselämästään ja hävitti jo eläessään paljon omaelämäkerrallista materiaalia.

Siksi tietoa hänen naisistaan ja rakkauksistaan on säilynyt niukasti.

Kurissa ja nuhteessa

Ensimmäinen tärkeä nainen Carl Gustafin elämässä oli hänen äitinsä Hélène, syntyjään von Julin. Mannerheimin suku oli aateloitu Ruotsissa vuonna 1693, ja perheen kolmantena lapsena syntynyt poika, Carl Gustaf, peri vapaaherran arvon.

Perheeseen syntyi seitsemän lasta.

Äiti ei ollut lempeä kasvattaja vaan uskoi karuun ja karaisevaan englantilaiseen kasvatukseen. Englantilaisen yläluokkaiseen tapaan kotona harrastettiin ulkoilmaelämää ja urheiltiin. Hélène oli innokas uimari ja kannusti siihen myös lapsiaan.

Perhe asui isän, Carl Robertin perintötilalla Louhisaaren kartanossa Askaisissa. Louhisaaressa käyttäydyttiin aristokraattisen arvokkaasti, eikä pilailua juuri suvaittu. Perheen kotiopettajan mukaan seurustelutyyli oli ”jäykkää ja ylhäistä”.

Carl Gustaf oli perheen villi ja kuriin alistumaton lapsi. Myöhemmin englantilainen kasvatus näkyi hänessä itsekurina ja pidättyväisyytenä.

Seitsemänvuotiaana Carl Gustaf lähetettiin kouluun Helsinkiin. Ikävä äidin ja pojan välillä oli syvä.

Carl Gustaf muistutti ulkomuodoltaan äitiään. Äidiltä hän myös peri luonteen vakavuuden ja sitkeyden.

Vanhempien välille alkoi ilmaantua syviä ristiriitoja, joiden taustalla oli uskonto. Äidille uskonto oli erittäin tärkeä, isä oli sen suhteen välinpitämätön.

Isä teki taloudellisen vararikon, jonka yksi syy olivat hänen pelihimonsa synnyttämät velat. Hän jätti perheensä 18 avioliittovuoden jälkeen vuonna 1879 ja lähti Pariisiin yhdessä keisarinnan hovineidon, Sofia Nordenstamin kanssa. Perhe jäi puille paljaille.

Tapahtunut otti äidin voimille niin, että hän kuoli sydänkohtaukseen muutaman vuoden kuluttua tammikuussa 1881, vain 39-vuotiaana. Carl Gustaf oli 13-vuotias.

Äidin kuolema koski poikaan syvästi, sillä äiti oli ollut hänen tärkeä tukensa ja ymmärtäjänsä. Kerrotaan, että asetuttuaan myöhemmin Helsinkiin Mannerheim etsi käsiinsä ne elossa olevat ihmiset, jotka olivat olleet hänen äitinsä ystäviä.

Ainoa avioliitto

Mannerheim avioitui 25-vuotiaana Anastasia Arapovan kanssa. Hän kuului vanhaan venäläiseen aatelissukuun.

Morsiamen vanhemmat olivat kuolleet. Hänellä oli valtava omaisuus ja merkittävät vuositulot. Avioliitto vapauttikin Mannerheimin pitkään jatkuneista taloudellisista huolista.

Anastasia, Nata, oli saanut hyvän kotikasvatuksen. Hän puhui venäjän lisäksi englantia ja ranskaa, joka oli perheen kotikieli.

Uskonto oli asia, joka aiheutti ennen avioitumista pariskunnan suvuille päänvaivaa. Myös tulevien lasten uskonto huolestutti morsiamen sukulaisia. He toivoivat, että sulhanen kääntyisi ortodoksiksi, mutta Mannerheim kieltäytyi. Vihkiminen Pietarissa toukokuussa 1892 suoritettiin molempien uskontojen mukaan.

Mannerheimin sisaret eivät ilahtuneet hääuutisesta, ja häihin matkustivat vain isä ja vanhin veli Carl.

Pian häiden jälkeen Mannerheim kirjoitti sisarelleen Sophielle: ”Tulen vaimoni kanssa paremmin toimeen kuin uskalsin toivoakaan. …kihlausaikana vaivasi minua ennen kaikkea juuri pelko siitä, että hän olisi liian venäläinen.”

Liitto alkoi onnellisena. Kerrotaan muun muassa, että aviopuolisot lauloivat mielellään. Mannerheim opetti nuorikolleen suomeksi laulun Kukkuu kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa.

Esikoistytär Anastasie syntyi huhtikuussa 1893, toinen tytär Sophie heinäkuussa 1895. Tyttärien välissä, kesällä 1894, perhettä kohtasi suru: heiltä kuoli poikavauva.

Mannerheim-tutkijat ovat epäilleet, että pojan kuolema saattoi vaikuttaa siihen, että ilmiselvän onnellisesti alkanut liitto alkoi pian rakoilla. Mannerheimin isä oli ensimmäisiä, joka havaitsi, että vain neljä vuotta häiden jälkeen ilmapiiri nuoressa kodissa oli painostava.

Aviomiehen sukulaisten mielestä syy oli Anastasian tasapainottomuus. Mannerheim itse kertoi myöhemmin sisarelleen Sophielle, kuinka vaimo oli täysin kykenemätön mihinkään järjestelmälliseen työhön ja oli luontaisesti laiska.

Hän toimi myös aina vastoin miehensä toiveita ja neuvoja. Tilannetta ei varmasti helpottanut se, että molemmat olivat itsenäisiä ja voimakastahtoisia.

Käännekohta oli vuosi 1901, jolloin Anastasia teki jotain yllättävää ja radikaalia. Hän kouluttautui sairaanhoitajaksi ja lähti töihin Punaisen Ristin sotilassairaaloihin Vladivostokiin, Habarovskiin ja Tšitaan.

Paluumatka oli traaginen. Hän katkaisi jalkansa, joutui makaamaan 15 asteen pakkasessa ja palasi halki Siperian tavarajunassa, jossa syttyi tulipalo. Siitä hän pelastui hyvällä onnella.

Parin vuoden kuluttua avioliitto tuli lopullisesti tiensä päähän.

Anastasia muutti tyttärien kanssa Pariisiin. Samaan aikaan Mannerheim lähti Japanin sotaan. Avioeroa ei kuitenkaan voitu saattaa voimaan Venäjällä, koska vaimo oli ortodoksi. Mannerheim haki avioeroa vasta vuonna 1919 itsenäisessä Suomessa.

Mannerheimit tapasivat vielä kerran, kun aviomies kävi tervehtimässä entistä vaimoaan Pariisissa hieman ennen tämän kuolemaa vuonna 1935. Mannerheim kirjoitti sisarelleen Evalle:

”Voit kuvitella kuinka iloinen olen, kun me näin monen vuoden jälkeen löysimme toisemme, ymmärsimme toisiamme ja tulimme todellisiksi ystäviksi. Elämä on ihmeellinen…”

Kun Anastasia kuoli seuraavana vuonna, Mannerheim järjesti hänelle muistomessun Helsingissä Pyhän kolminaisuuden kirkossa. Vaimon kuolinilmoituksessa, alimmaisena tyttärien nimien alla, luki muodollisesti G. Mannerheim.

Isä ja tyttäret

Mannerheim oli kotona Pietarissa tyttärilleen ankara kasvattaja, joka muistutti hieman omaa äitiään. Hän halusi muun muassa karaista lapsia hankkimalla heille yksinkertaiset kenttävuoteet. Tytärten koulutuksessa molemmat vanhemmat pitivät tärkeänä vieraiden kielten opiskelua.

Vanhempien erotessa Anastasie oli kymmenen ja Sophie kaksi vuotta nuorempi. Eron jälkeen tyttäret olivat vain satunnaisesti yhteydessä isäänsä, ja liikkuvan ammattinsa vuoksi hänen oli mahdotonta ottaa heitä luokseen asumaan. Tämä oli tilanne myös vuonna 1912, kun tyttäret karkasivat Pariisissa käymästään ankarasta katolisesta pensionaatista. Isä asui tuolloin Varsovassa ja Eurooppa kulki kohti sotaa.

Anastasie muutti Englantiin vuonna 1915 ja kääntyi roomalaiskatolisuuteen. Hän liittyi karmeliittaluostariin, mutta luopui nunnankaavusta 1930-luvulla.

Sophien isä kutsui luokseen ollessaan itsenäisen Suomen valtionhoitaja vuonna 1919. Sophie sai muun muassa kunniatehtävän toimia yleisenä seppeleensitojattarena Helsingin yliopiston promootiossa. Saman vuoden pääsiäisenä Sophie oli isänsä seuralaisena Sannäsin kartanossa. Muiden vieraiden mielestä hän oli kaunis, mutta kummallisella tavalla etäinen.

Isäänsä ulkonäöltään muistuttava Sophie toimi myös emäntänä isänsä rinnalla eri tilaisuuksissa, ja suomalainen lehdistö oli hänestä innoissaan. Tytär ei kuitenkaan ilmeisesti viihtynyt roolissaan ja lähti isänsä kanssa maasta elokuussa 1919, kun Mannerheimin valtionhoitajan tehtävä päättyi.

Sittemmin Sophie asui Ranskassa. Hän asui kellarihuoneessa seuranaan lukuisat koirat ja kissat. Syksyllä 1939, kun pariisilaiset hankkivat kaasunaamareita, Sophie ei suostunut sellaista hankkimaan, koska hänen koirilleen ei ollut niitä saatavissa.

Isä kävi tapaamassa häntä vuonna 1945 kotimatkalla Portugalista. Mannerheim järkyttyi, missä kunnossa hänen tyttärensä oli. Sophie asui edelleen pohjakerroksen huoneessa ja joi yhdessä vanhojen emigranttiystäviensä kanssa huonoa viiniä ympärillään lauma kissoja.

Kesällä 1947 molemmat tyttäret kävivät isänsä luona tämän hankkimassa Kirkniemen kartanossa Lohjalla. Seuraavana kesänä Sophie halusi palata hoitamaan isäänsä, mutta isä kieltäytyi.

Anastasie kävi isänsä luona vielä kerran vuonna 1949. Isä järkyttyi tyttärestään, joka oli lihonut, vanhentunut ja jonka kädet vapisivat. Huhtikuussa 1950 Sophie lomaili isänsä kanssa Nizzassa ja Monte Carlossa. Tämä oli isän ja hänen nuoremman tyttärensä viimeinen kunnon tapaaminen. Seuraavan kerran tytär saapui isänsä luokse pari minuuttia tämän kuoleman jälkeen tammikuussa 1951 Lausannen kantoninsairaalaan.

Molemmat tyttäret osallistuivat isänsä hautajaisiin 4. helmikuuta Helsingissä.

Sophie kuoli Pariisissa vuonna 1963. Hänen ystävillään ei ollut varaa hankkia erillistä ristiä hänen haudalleen Sainte-Geneviève-des-Bois’n venäläisellä hautausmaalla. Kuollessaan hän oli 68-vuotias.

Anastasie eli vielä 15 vuotta ja kuoli vuonna 1979 lähellä Lontoota 85-vuotiaana. Hänen hautakivessään lukee ”Tässä lepää Suomen marsalkka Mannerheimin tytär”.

Yhteiset kohtalot

Carl Gustaf Mannerheim ja hänen sisaruksensa olivat koko elämänsä ajan toisilleen läheisiä. Erityisen läheinen Mannerheimille oli häntä neljä vuotta vanhempi perheen esikoistytär Sophie, jonka kaima Mannerheimin nuorempi tytär oli.

Veijo Meren mukaan Carl Gustaf ja Sophie olivat keskenään hyvin samanlaisia. Molempien ystäväpiiri oli suppea. Kummallakaan ei ilmeisesti ollut yhtään läheistä ystävää, mutta keskenään he olivat ystäviä. Molemmat olivat johtajaluonteita ja tekivät voimakkaan vaikutuksen ihmisiin. Myös olemukseltaan he olivat samanhenkiset, ”he liikkuivat kuin kuninkaalliset”, kirjoittaa Meri.

Myös heidän elämänkohtaloissaan oli paljon yhteistä. Kumpikin meni hyviin naimisiin, mutta erosi ja eli loppuelämänsä naimattomana.

Sophie avioitui kamariherra Hjalmar Linderin kanssa, mutta liitto kesti vain kolme vuotta. Eron jälkeen hän otti takaisin oman sukunimensä ja vapaaherratar-tittelinsä.

Sophie opiskeli sairaanhoitajaksi Lontoossa Florence Nightingalen perustamassa oppilaitoksessa. Suomeen palattuaan hänet nimitettiin ylihoitajaksi Helsingin kirurgiseen sairaalaan. Myöhemmin hänet valittiin Suomen sairaanhoitajataryhdistyksen puheenjohtajaksi ja hän toimi Kansainvälisen sairaanhoitajaliiton puheenjohtajana sekä veljensä vuonna 1920 perustamassa Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitossa.

Carl Gustaf ja Sophie olivat Mannerheimin perheen lapsista ainoat, jotka elivät loppuelämänsä Suomessa. Kumpikin myös omisti elämänsä uralleen ja vakaumukselleen.

Sisarusten läheisyydestä kertonee sekin, että Mannerheimin lähtiessä vuonna 1915 Odessan kuumille lähteille hoidattamaan reumatismiaan, mukaan lähti isosisko Sophie.

Sophie Mannerheim oli 63-vuotias, kun hän kuoli tammikuussa 1928.

Naistuttavuuksia

Siihen nähden että Mannerheim halusi visusti sulkea yksityiselämänsä ulkopuolisilta, hänen ihastuksen kohteistaan tiedetään verraten paljon. Esimerkiksi Haminan kadettikoulun aikaan 16-vuotias Mannerheim oli syvästi ihastunut urheilulliseen Constance Hisingeriin, joka avioitui myöhemmin Mannerheimin äidin serkun kanssa.

Avioeronsa jälkeen komea, laajasti sivistynyt upseeri, jolla oli aatelisarvo ja myöhemmin merkittävä yhteiskunnallinen asema, ei tietenkään jäänyt ilman naisseuraa.

Puolassa, jonne Mannerheim nimitettiin 1910-luvulla, hänen läheiseksi ystävättärekseen tuli naimisissa ollut ruhtinatar Marie Lubomirska. Mannerheim ja kreivitär olivat tiiviissä kirjeenvaihdossa vuodesta 1914 eteenpäin. Mannerheim piti jälkeenpäin kirjeitä, joita on säilynyt kolmisenkymmentä, erittäin suuressa arvossa.

Suomessa Mannerheimin nimi liitettiin muun muassa Doris Fazeriin ja laulajatar Hanna Granfeltiin sekä myöhemmin Karin Ramsayhin ja Gertrud Wichmaniin.

Mannerheimilla oli myös pari ranskalaisystävätärtä, joista tiedetään vain viittauksenomaisesti. Kreivitär Jeanne de Salvert oli vuonna 1923 Mannerheimin mukana matkalla Algeriassa, Virginie Hériotiin Mannerheim tutustui Hangon regatassa vuonna 1926. Virginie Hériot voitti myöhemmin purjehduksen olympiakultaa.

Kiinnostava on Mannerheimin tuttavuus ”Euroopan seurapiirien palvoman” Yvonne la Broussen, entisen Miss Ranskan kanssa. Mannerheim nautti illallista la Broussen kanssa ollessaan lomalla Sveitsissä Luganossa vuonna 1943. Pariskunta istui Bellevue-hotellin ravintolassa kahdestaan, etäällä muusta suomalaisseurueesta.

Tuttavuus oli syntynyt jo aiemmin, sillä la Brousse oli etukäteen tiedustellut puhelimitse Suomen suurlähetystöstä Mannerheimin saapumista maahan.

Yvonne la Broussesta tuli seuraavana vuonna Aga Khan III:n puoliso, prinsessa Begum Aga Khan.

Mannerheimin viimeinen seuralainen oli kreivitär Gertrud Arco auf Valley, joka oli ruotsalaisen pankkiirin Marcus Wallenbergin sisar. Mannerheim ja kreivitär tapasivat toisiaan Sveitsissä ja Ranskan Rivieralla, mutta kreivitär kävi myös Kirkniemessä.

Kerrotaan, kuinka pariskunnan mennessä keväällä 1948 Milanon La Scala -oopperaan, yleisö nousi arvon- ja kunnianosoitukseksi seisomaan heidän astuessaan saliin. Viimeisen joulunsa 1950 Mannerheim vietti kreivittären kanssa Luganossa.

Mannerheim eli ja liikkui kreivittären kanssa elämänsä viimeiset vuodet. Hieman ikävän sävyn suhde sai Mannerheimin kuoltua. Kreivitär esitti Suomen valtiolle ison laskun vaivannäöstään ja ostoksistaan.

 

Lähteet: Stig Jägerskiöld: Nuori Mannerheim (Otava), Veijo Meri: Suomen marsalkka C. G. Mannerheim (WSOY), Leonid Vlasov: Mannerheimin elämän naiset (Schildts).

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 39/2008.

X