Marie Linder syleili kaikkia, juhli paheksuntaa herättäen – ja kirjoitti 1860-luvulla ensimmäisen Suomessa julkaistun feministisen romaanin

Ratsastajatar taputtaa eläimen kaulaa, antaa sille merkin lähteä lentoon, sillä hän on kärsimätön; hän haluaa pois… silloin nostaa hevonen päätään, vetäisee ilmaa keuhkoihinsa kiivaasti, sen silmät värjäytyvät punaisiksi, se kohottaa kavionsa korkealle ilmaan, se ampaisee liikkeelle, se halkoo tuulta.

Katkelma on suomalaisen Marie Linderin salanimellä Stella kirjoittamasta romaanista Aikamme nainen vuodelta 1867. Sen päähenkilö Lucy ei pelkää hypätä hevosen selkään ja pyrkii muutenkin elämään oman tahtonsa mukaisesti.

Lucy oli kirjailijan toinen minä, jonka ratsastusretki kuvasti halua irtautua naisen ahtaasta roolista.

Harja hulmahtaa; väristys kiitää läpi kaikkien sen lihasten ja nyt se liitää läpi avaruuden, se ei halua koskettaa maata, se näyttää saaneen siivet; se ei ole ainoastaan ymmärtänyt ratsastajattaren toivomusta, se myös jakaa sen.

Kohtaus on haltioitunut. Käsittelikö kirjailija siinä pohjimmiltaan seksuaalisuutta, verhoten arkaluontoisen aiheen kahdella kääreellä, ratsastuksella ja vapaudenkaipuulla?

Vauhti kiihtyy yhä, se tuskin ehtii katsoa mihin kulkee, se värisee, se on suunniltaan, mutta lopulta kevyen käden pidättäessä ohjaksia hillitsee jalo eläin juoksuaan; se ei voi pysähtyä yhtäkkiä, samoin kuin ei ratsastajatarkaan saa kiihtyneitä tunteitaan rauhoittumaan hetkessä.

Kuka oikein oli Marie Linder, Aikamme nainen -teoksen tekijä?

Aikamme nainen oli poikkeuksellinen teos omana aikanaan. Sen tärkein anti oli tasa-arvon vaatimus:

Mihin tahansa yrittää käyttää voimiaan, tuntee vangin raskaiden kahleiden sitovan itsensä pylvääseen, josta ei voi astua kuin mitattujen askeleiden päähän – pylväs on yhteiskunnan naiselle asettamat vaatimukset.

Teoksen ilmestyessä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli vasta käsikirjoitus eikä Minna Canth ollut julkaissut mitään. Muutama suomalaisnainen oli kirjoittanut romaanin, mutta niistä yhdenkään päähenkilö ei ollut omia polkujaan kulkeva nainen.

Merkillinen oli myös teoksen kirjoittaja. Marie Linder suuteli ja syleili kaikkia, palvelusväkeäkin, nautti tupakasta, oluesta ja viinistä, tanssi, ratsasti ja näytteli antaumuksella.

Toisaalta hän sairasteli ja masentui herkästi. Avioliittonsa hän koki vankilaksi ja sen kriisi nousi vilkkaan juoruilun kohteeksi Helsingissä.

Nuorena Marie Linder olisi halunnut omistaa elämänsä toisten auttamiselle. © Bergamasco

Ihailijoita Ranskassa

Marie Linder oli kosmopoliitti. Isänsä kautta hän kuului venäläiseen Musin-Puskinin aatelissukuun, hänen äitinsä Emilie Stjernvall taas edusti suomenruotsalaista aatelia. Perhe eli ylellisesti, vuoroin Pietarissa, vuoroin Helsingissä.

Vuonna 1846 Marien äiti kuoli. Viisivuotias tyttö siirtyi vauraan ja vaikutusvaltaisen tätinsä Aurora Karamzinin hoteisiin. Suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtaja eli hänkin kahden maan elämää, ja vieraili taajaan Keski-Euroopassa.

Täti järjesti Marielle ranskankielistä yksityisopetusta, joka valmisti lähinnä edustusvaimon tehtävään – naisten ei uskottu kestävän kunnollisen koulutuksen vaatimaa rasitusta.

Marie Linderin kasvatuksesta vastasi pitkälti hänen tätinsä Aurora Karamzin, josta muodostui hänelle erään­lainen äitihahmo, vieläpä varsin dominoiva sellainen. Marie vietti pitkiä aikoja elämästään tädilleen kuuluneissa Träskandan kartanossa ja Hakasalmen huvilassa. © Helsingin Kaupunginmuseo

Teini-ikäisenä Marie asui sisarensa Alinen kanssa Saksan Södenissä ja Ranskan Paussa, joissa tämä yritti parantaa keuhkotautiaan kivennäisvesillä ja raikkaalla ilmalla.

Ehkä olin vilkkaampi ja puheliaampi kuin toiset siellä olevat nuoret, etenkin englantilaiset, ja niin sain paljon seuraa ja ihailijoita. Menestykseni huumasi minut, heittäydyin huvituksiin, jotka ruokkivat itserakkautta ja turhamaisuutta ja ovat vaaraksi sydämelle, hän kirjoitti ajasta Paun kansainvälisessä siirtokunnassa.

Kun Marie kävi sveitsiläisen ystävänsä kanssa reformoidussa kirkossa, hän koki herätyksen ja vakuuttui siitä, ettei Jumalan sanaa aidoimmillaan edustanut isän suvun ortodoksisuus, vaan protestanttisuus.

Alinen voimat ehtyivät 1858. Marie hoiti sisartaan loppuun asti.

Hän siirtyi tätinsä kanssa Pariisiin, jossa sai kipinän omistaa elämänsä diakoniatyölle. Marien holhoojina toimineet aikuiset veljet kuitenkin kilpistivät aikeen eikä hänen auttanut kuin palata Itämeren perukoille.

Rakastumisesta arkeen

Juuri ennen Pietariin lähtöä Marie kirjoitti päiväkirjaansa:

Miksi nuoret tytöt tuodaan seuraelämään? Naitettavaksi tietenkin.

Kun Aurora suruajan jälkeen esitteli sisarentyttärensä hovissa, tämä ahdistui kosintayrityksistä.

Helsingissä kävi toisin. Joulukuussa 1859 tummasilmäinen luutnantti Constantin Linder haki häntä seurapiirikutsuilla valssiin, ja Marie vastasi myöntävästi. He rakastuivat.

Häitä tanssittiin kesällä. Sulhanen oli 23-vuotias, morsian 19.

Linderit asettuivat Helsinkiin ja järjestivät kutsuja, joissa puhuttiin kirjallisuudesta ja politiikasta. Välillä Marie lauloi ranskalaisia romansseja säestäen itseään pianolla.

Pariskunta oli osa nuorten liberaalien ryhmää, joka vaati sananvapautta ja kansalaisoikeuksia.

Suomalaisen aateliston piirissä Linderit kuuluivat sen ylimpään, vahvasti kansainvälistyneeseen kastiin. Ranskaa ja venäjää taitanut Marie alkoi vasta avioliittonsa myötä opetella kunnolla ruotsia.

Vuonna 1861 Linderit saivat esikoisensa ja ostivat – paljolti Marien perinnön turvin – Hyvinkään seudulta Kytäjän kartanon, johon kuului englantilainen puutarha ja 18 000 hehtaaria maata.

Akvarelli Kytäjän kartanon päärakennuksesta 1700-luvun lopulta. Kun Linderit ostivat tilan 1861, rakennus oli suunnilleen samassa kunnossa. Nälkävuosina 1867–1868 Marie Linder käytti paljon aikaansa Kytäjän lavantautipotilaiden ja muiden hätääkärsivien auttamiseen. Alueen kuolleisuus jäi selvästi matalammaksi kuin lähiseudulla. © Markku Haverinen / Museovirasto

Suurtilan pitäminen ja perheen kasvaminen, kolmessa vuodessa syntyi kolme lasta, pitivät Marien kiireisenä. Lisäksi hän kävi Kytäjän torpissa lääkitsemässä sairastuneita.

Palveluskunnan ansiosta Marie pystyi myös kirjoittamaan. Osan ajastaan hän vietti Helsingissä, seuraten näytelmiä ja esiintyen niissä.

Kun uudistusmielinen keisari Aleksanteri II kävi 1863 avaamassa valtiopäivät Helsingissä, Marie Linder puhutteli häntä iltajuhlassa ja vaati uskonnonvapautta Venäjälle. Teko oli poikkeuksellinen, etenkin naiselle, joka eli ajan aviovaimojen tapaan miehensä holhouksessa.

Kun Aleksanteri II oli vuosikymmenten odotuksen jälkeen avannut Suomen valtiopäivät, Helsingin asemarakennuksessa järjestettiin tanssiaiset. Niissä Marie Linder järkytti maan eliittiä pyytämällä keisarilta uskonnonvapautta Venäjälle. Hän olisi halunnut kääntyä ortodoksista luterilaiseksi, mutta laki ei sallinut sitä. Marie Linder on kuvan etualan naisista oikeanpuolimmaisin, hänen tätinsä Aurora Karamzin on piirretty taustalle. Pyyntö toteutui vasta vuosikymmenten päästä. © Helsingin Kaupunginmuseo

Hermot ja henkiset paineet koettelivat

Vuosien saatossa Marie alkoi kärsiä selkä- ja munuaisongelmista sekä gynekologisista vaivoista. Kovat kivut yltyivät kouristuskohtauksiksi, mielialatkin ailahtelivat. Hän lääkitsi itseään kloroformilla, 1800-luvulla käytetyllä nukutusaineella, mutta laihoin tuloksin. 

Avioliittokin säröili, ehkä siksi, että puolisoiden oli vaikea ymmärtää toisiaan. Eloisa Marie vietti yhä enemmän aikaa Helsingissä, jäyhä Constantin keskittyi tilanpitoon.

Linderien neljäs lapsi syntyi marraskuussa 1865, mutta kuoli neljän päivän ikäisenä. Marielle puhkesivat ankarat kivut, kloroformin käyttö alkoi muistuttaa riippuvuutta.

Lääkäri määräsi hänet pitkään vuodelepoon ja vaati noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta.

Sitten Marie sai kutsun esiintyä helmikuussa Runebergin päivän suurjuhlan kuvaelmassa. Hän suostui oitis – ja palasi seuraelämään.

Illanvietot seurasivat toisiaan. Eräissä juhlissa Marie pyöri tanssilattialla niin hurjasti, että kaatui. Kohta hän kirjoitti miehelleen, ettei näe hermojensa ja henkisten tarpeidensa vuoksi liitolle tulevaisuutta.

Mitä muuta sitten Helsingissä puhutaan. No, kreivitär Linderin tulossa olevasta avioerosta tietenkin. Hän on kuulemma rakastunut erääseen professoriin, Suomen Lennätinlaitoksen päällikkö Otto Nyberg kirjoitti kirjeessä vuonna 1866.

Useat ranskankieliset lemmenkirjeet todistavat Marie ja Constantin Linderin tulisesta rakastumisesta. Vuosien mittaan he riitaantuivat. Pariskunta keskusteli toistuvasti erosta, ja Constantin valmistautui luovuttamaan vaimolleen tältä tulleen omaisuuden. Liitto kuitenkin kesti. Marien kuoltua Constantin meni uusiin naimisiin, hylkäsi vapaamielisyyden ja kohosi Suomen senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi, nykyistä pääministerin tehtävää vastaavaan virkaan. © Helsingin Kaupunginmuseo

Stella syntyy

Talven 1866 kiihkeinä viikkoina näki päivänvalon Stella. Nimimerkin ensimmäinen kertomus julkaistiin kirjallisuuslehti Veckobibliotekissa. Se käsitteli kaupunkilaisnaista, joka tunsi elämänsä ehjäksi luonnossa.

Yksi Marien kannustajista oli arvostettu runoilija Zachris Topelius, joka ymmärsi naisten tasa-arvopyrkimyksiä. Marie rohkaistui kirjoittamaan lisää, vaikka tiesikin, ettei hänen ruotsinsa ollut täydellistä.

Kirjoitukset huomattiin.

Näette, että Stella on haukannut kirjallisuuden omenaa. Eihän siinä mitään pahaa ole, mutta naurettavaa se kyllä on – naisiimme on nyt tarttunut kuume, jonka nimi on naisen vapaus, pankkimies August Mannerheim irvaili kirjeessä serkulleen Aurora Karamzinille.

Vuonna 1866 Suomessa elettiin suurta murrosta, maa teollistui ja vapaamielisyys valtasi alaa. Vanhemmalla polvella oli vaikeuksia sulattaa etenkin sukupuoliroolien muutosta.

Naimattomille 25-vuotiaille naisille oli hiljattain suotu täysivaltaisuus, ensimmäiset suomalaisnaiset lukivat kansakoulunopettajiksi, liberaali Dagblad julkaisi Adelaïde Ehrnroothin kirjoitussarjan naisten oikeuksien laajentamisesta.

Kun kesä lähestyi, Marie päätti ottaa seuraavan askeleen. Hän kirjoittaisi romaanin nuoresta itsenäisestä naisesta.

Toinen minä

Syksyllä 1866 teos oli jo lähes valmis. Sen viimeistelyä sotki kuitenkin Marien sairastelu. Aviokriisikin oli pahentunut, ja hän tunsi itsensä viheliäiseksi, myös lastensa silmissä.

Oi, miten tunnenkaan itseni katalaksi ja halveksittavaksi! Näyttelen olevani onnellinen hänen kanssaan, ja kuitenkin ainoa toiveeni, ainoa pyrkimykseni on erota hänestä, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Marie Linder kärsi joutuessaan olemaan pitkiä aikoja erossa lapsistaan, kun hän hoidatti itseään Euroopan parantoloissa. Kuvassa vasemmalta Marie, Emelie ja Hjalmar, josta tuli aikanaan Suomen rikkain mies. Erään kerran, kun Linderit olivat avioeron partaalla, heidän kerrottiin alustavasti sopineen, että äiti huolehtisi pienestä Mariesta ja isä vanhemmista lapsista. © Helsingin Kaupunginmuseo

Viimein joulun 1867 alla Aikamme nainen tuli kirjakauppoihin.

Teos alkaa päähenkilönsä lady Lucy Suffridgen merimatkalla Amerikasta kotimaahansa Englantiin. Yksi kanssamatkustajista ihmettelee, missä on hänen miehensä.

Minun mieheni, ha, ha, ha! – – sellaista minulla ei ole, enkä aio ottaakaan, Lucy toteaa.

Teoksen päähenkilö ei hätkähdä turhasta, hän on yhtenä hetkenä vilkas ja toisena syvällinen, taustaltaan ylhäinen, mutta ei ylpeä. Aikalaiset tunnistivat Lucysta helposti Marie Linderin, tai hänen ihanneminänsä.

Tarina on melodramaattinen. Lucyn isä haluaa naittaa hänet häijylle Edvardille, mitä vastaan Lucy pyristelee viettämällä vuoden Yhdysvalloissa ja pakenemalla Pariisiin.

Lucy on lujatahtoinen, mutta kärsii siitä, ettei pysty olemaan hyödyksi ihmiskunnalle. Kertoja tietää syyn:

Hänen onnettomuutensa oli, että hänen saamansa kasvatus oli antanut hänelle vain joukon hajanaisia tietoja.

New Yorkissa Lucy vierailee gallerioissa ja ateljeissa sekä käy seuraamassa lakia säätävän kamarin keskusteluja. Älyllinen elämä päihdyttää hänet:

Hän valitsi itselleen ammatin, hän näki mielikuvituksessaan itsensä toimivan siinä, mutta yhtäkkiä oli kangastus poissa ja – hän oli taas nainen.

Monien käänteiden jälkeen Lucy lyöttäytyy yhteen tosirakkautensa, suomalaisen Oskarin kanssa. Tämä ymmärtää, että naisella voi olla elämää myös perheensä ulkopuolella, ja ehdottaa:

Palvokaa vapautta, mutta palvokaa sitä yhdessä minun kanssani.

Kohtalokas matka

Aikamme nainen myi hyvin, ja sillä oli ymmärtäjänsä, mutta lehtien arvostelijat karsastivat sen sanomaa.

Eräs kirjoitus toivoi, että Oskar saisi tyhmän Lucyn ymmärtämään naisen tehtävän maan päällä. Toinen huomautti, ettei perheellisen naisen sovi tavoitella ihanteitaan vastoin pyhien siteidensä vaatimusta.

Marie Linderin oli pitänyt kirjoittaa romaanisarja, mutta hän vaikeni. Vaivat pahenivat, ja hän yritti karkottaa niitä alkoholilla ja kloroformilla.

Valoa pimeyteen toi esiintyminen Topeliuksen 50-vuotisjuhlissa.

Kaunis, nerokas kreivitär Linder – – esitti valkeissa, aaltoilevissa pilvissä lentävää runouden hengetärtä – – ja hänen herättämänsä tunnelma oli välitön ja sydämellinen, päivänsankarin ystävä Emilie Björksten muisteli juhlaa.

Saksalainen Bernhard Reinhold maalasi Marie Linderistä muotokuvan, luultavasti vuonna 1869. © Bernhard Reinhold

Vuonna 1870 Linderit yrittivät vielä kääntää uuden lehden elämässään. He matkustivat Pietariin, jossa Constantin tunnusteli mahdollisuutta siirtyä liike-elämään.

Helmikuu oli viimainen, ja Marie vilustui. Kohta Linderit saivat sähkösanoman lapsiensa sairastumisesta, ilmeisesti tulirokon jälkitautiin. Pariskunta päätti palata Suomeen.

Viipurin asti he pääsivät junalla, sitten matka jatkui maantietä pitkin. Marien yskä paheni ja kuume nousi. Helsinkiin päästyään hän heittäytyi kotinsa lattialle ääneen valittaen.

Mariesta tuli vuodepotilas. Lauantaina 4. maaliskuuta hänet löydettiin menehtyneenä sängystään. Kuolinsyy oli luultavasti kloroformin aiheuttama sydänpysähdys.

Hän oli kuollessaan 29-vuotias.

Zachris Topelius kirjoitti Marielle muistorunon. Ylioppilaskuoro lauloi runon Marien hautajaisissa Kuolleiden hymmin sävelin.

Lähteet: Marie Linder, Aikamme nainen. Luonteenkuvaus (alkuperäisteos: Stella, En qvinna af vår tid. Karaktersteckning, suomentanut Benita Holopainen). Katri Lehto, Kytäjän kreivitär. Marie Linderin elämä. Charlotta Wolff: Keisarin mies. Constantin Linder ja hänen maailmansa 1836-1908.

Lue myös: Krokettia ja aviopuolisoiden etsiskelyä – Näin 1800-luvun kuninkaalliset viettivät rentoa mökkikesää Rumpenheimin linnassa