Mercedes kylvi kuolemaa vuonna 1955: Le Mansin autourheilukisa vaati yli 80 kuolonuhria

Jaa kaverilleTilaa Seura
Austin-Healey
Onnettomuus on juuri tapahtunut. Auton numero 40 takana näkyy Lance Macklinin katsomokaidetta vasten iskeytynyt Austin-Healey (numero 26). © Daniel Fallot / INA / Getty Images
Legendaarisesta Le Mansin 24 tunnin ajosta piti tulla suuri kansanjuhla. Siitä tulikin kesäkuussa 1955 autourheilun historian pahin katastrofi.

Alfred Neubauer on levoton. Ajorata varikkopilttuiden ja pääkatsomon välissä on vain kymmenen metrin levyinen. Neubauer pukee huolensa sanoiksi:

”Kun varikkoaluetta lähestyy kymmeniä autoja peräkkäin yli 200 kilometrin tuntinopeudella, on kuskien vaikea nähdä varikon antamia merkkejä. Ja jos näkee viime hetkessä, jarruttaa ja yrittää kurvata omalle varikolle, siitä voi aiheutua vakava onnettomuus.”

Lihava, lierihattuinen ja ankarasti hikoileva Alfred Neubauer on Mercedes-joukkueen tallipäällikkö. Hänen sanojaan kuuntelee kilpailujohtaja, monsieur Charles Faroux.

On kesäkuun 11. päivä vuonna 1955. Le Mansin perinteiseen urheiluautojen 24 tunnin ajon alkuun on muutama tunti.

Kiihkeä startti

Taivas ranskalaisen Le Mansin yllä on kirkkaansininen. Katsojia on pitkin radan vartta reilusti yli 200 000. Heitä on tullut tuhansia myös Pariisista.

Auringolta suojaavia paperisia suikkahattuja jaetaan ilmaiseksi. Niissä mainostetaan aperitiivejä: Pernod, Pastis, Martini. Kovaääniset kaiuttavat rakastetun Edith Piafin uusimpia chansoneja.

Le Mansin maantieradan pituus on hieman vajaat 14 kilometriä. Lähtö tapahtuu pääkatsomoa vastapäätä. Radan yli kaartuvan Dunlop-mainoksen ja parin muun kaarroksen jälkeen on vuorossa lähes viiden kilometrin pituinen Mulsannen suora. Autojen nopeus nousee suoralla lähelle 300 kilometriä tunnissa.

Arnagen S-kurvi on vaativa, mutta vaarallisin on Valkoisen talon kaarre, jossa aikanaan seitsemän autoa muuttui hetkessä käryäväksi romukasaksi.

Viistosti parkkeeratut urheiluautot odottavat pääkatsomoa vastapäätä. Lähettäjän lippu heilahtaa kello 16. Kuljettajat juoksevat radan yli, hyppäävät autoihinsa, käynnistävät moottorit ja ampaisevat radalle.

Lähtö on kiihkeä, kuten aina. Juan Manuel Fangio viivästyy sohaistuaan vahingossa vaihdetangon housujensa toiseen lahkeeseen.

Autot kiertävät 24 tunnin aikana radan yli 300 kertaa. Matkaa tulee nelisentuhatta kilometriä. Kutakin autoa ajaa kaksi miestä, toisen ajaessa toinen lepää varikolla. Keskiyön pimeydessä autojen valot tanssivat puolelta toiselle kuin tulikärpäset.

Pierre Levegh

”Pierre Levegh (autossa) pelkäsi meidän autoamme”, totesi myöhemmin Mercedes-tallin PR-päällikkö Artur Keser. ”Hän kävi sisäistä kamppailua pelon ja kunnianhimon välillä – ajaako vai ei.” © BERNARD CAHIER / GETTY IMAGES

Mercedes ja Jaguar

Suosikkeja ovat hopeanharmaan Mercedes 300 SLR:n ratissa vuorottelevat argentiinalainen Juan Manuel Fangio ja britti Stirling Moss – molemmat aikansa legendaarisia huippukuskeja.

Englantilaista vihreää Jaguar D-type -autoa ajavat parina Michael Hawthorn ja Ivor Bueb. Vaaleahiuksinen, aristokraattisen näköinen Hawthorn polttaa lepovuorollaan savukkeen toisensa jälkeen.

Mercedeksen toista autoa ajaa jo 50-vuotias ranskalainen Pierre Levegh. Kolme vuotta aikaisemmin hän oli ollut voitossa kiinni Talbot-Lago-urheiluautolla. Vain runsas tunti ennen kilvan loppua auton moottori oli leikannut kiinni. Sitä ennen hän oli ajanut yksin lähes 23 tuntia.

Voittoisan Mercedes-tallin päällikkö Alfred Neubauer lausui tuolloin: ”Kun seuraavan kerran palataan Le Mansiin, sinä ajat meidän autoamme.”

Ele on hieno. Saksalaistalli on kelpuuttanut vuoden 1955 kilpaan kuskikseen ranskalaisen. Toisesta maailmansodasta on kulunut vasta vuosikymmen. Levegh ei voi välttää kiusausta ajaa, vaikka Mercedes 300 SRL on pelottavan vaativa ajokki.

Mercedes-autojen vahvuutena on polttoaineensuihkutus, joka on vielä varsin uusi järjestelmä. Suuren vaikutuksen yleisöön tekee ohjaamon takana pystyyn nouseva, kaarteissa jarruttava ilmajarru. Se on vastaisku Jaguarien pitkälle kehitetyille levyjarruille.

Alfred Neubauerin kaulassa roikkuu kolme sekuntikelloa, yksi kutakin tallin autoa varten. On tärkeää seurata tarkasti omien autojen kierrosnopeuksia.

Kuin giljotiini

Kilpaa on ajettu kaksi tuntia ja 27 minuuttia, kun Mike Hawthorn pyrkii varikolle ja jarruttaa. Takana tuleva toinen britti Lance Macklin kääntää Austin-Healeyn ohjauspyörää estääkseen peräänajon. Hänen autonsa nopeus on 190 km/t. Macklinin takana tuleva Pierre Levegh ei ehdi väistää, hänen nopeutensa on 240 km/t.

Leveghin hopeanharmaa Mercedes iskeytyy Austin-Healeyn perään, joka on viisto ilmanvastuksen vähentämiseksi. Leveghin auto singahtaa lentoon kuin hyppyrin nokasta.

Vasta pari vuosikymmentä myöhemmin löytyy erään katsojan kaitafilmikameralla ottama pätkä, joka näyttää tarkasti katastrofin vaiheet:

Hawthorn ohittaa Macklinin jo noin 600 metriä ennen varikkoa. Hän ei siis koukkaa Macklinin eteen. Macklin jarruttaa silti ja ajautuu radan keskilinjalle. Hänen vasemmalle puolelleen jää ohitustilaa. Kuitenkin Levegh törmää hänen autonsa vasempaan takakulmaan. Miksi?

Kaitafilmin analysoineen moottoritoimittaja Paul Fréren mukaan Macklin ilmeisesti vilkaisee taustapeilistä, missä Mercedekset tulevat. Vasta sitten hän havaitsee Hawthornin hidastavan ja väistää hätäisesti vasemmalle. Levegh ei kuitenkaan ehdi ajoissa reagoida väistöliikkeeseen, koska vilkaisee samaan aikaan peilistä taakseen ja nostaa kätensä. Se on varoitus tallitoveri Fangiolle, joka on ottamassa hänet kierroksella kiinni.

Kädennosto on Fangion pelastus.

Leveghin auto osuu radan reunavalliin ja alikulkutunnelin betoniseen kulmaan, hajoaa ja rysähtää reunavallin päälle. Osia sinkoilee sinne tänne. Moottori lentää vaakasuoraan kuin ohjus ja osuu katsomoon, missä osa ihmisistä seuraa kilpailua erilaisilla itse kyhäämillään telineillä. Vain muutaman metrin korkeudella viuhahtava moottori leikkaa katsojia rikki ja poikki kuin giljotiini.

Pierre Leveghin ruumis

Radalla makaa Pierre Leveghin ruumis, vieressä palaa hänen autonsa. © MVPHOTOS

Ei syyllisiä

Mercedeksen varikolla Alfred Neubauer ponnahtaa pystyyn saamatta sanaa suustaan.

Carmelita Fangion kasvot ovat kalmankalpeat. Hän sammaltaa: ”Se on Juan, minun ainoani, Juanito, hän on kuollut… kuollut.”

Naubauer rauhoittaa: ”Ei, ei se ole Juan, sen täytyy olla Levegh.”

Aivan varikon edessä Neubauer näkee virkapukuisen poliisin, joka on jäänyt Macklinin auton telomaksi. Poliisin molemmat jalat ovat poikki. Hän vaikeroi tuskissaan, mutta moottorien melu hukuttaa äänen.

Radan reunalla palaa Pierre Leveghin auton runko. Tuleen syttyneet olkipaalut levittävät paksua savua. Leveghin irrallinen kypärä löytyy hieman kauempaa. Sen sisällä on hänen puoliksi irtirepeytynyt päänsä.

Mike Hawthorn haluaa lopettaa. Hän pitää itseään syyllisenä. Tallipäällikkö Lofty England ei suostu:

”Jatkat ajoa kun vuorosi tulee. Jos keskeytät, se on kuin tunnustaisit olevasi syyllinen.”

Alfred Neubauerin kaulasta roikkuu enää kaksi ajanottokelloa. Kolmannen nauhat roikkuvat hänen rintataskustaan. Taskussa on Pierre Leveghin ajanottokello.

Onnettomuuspaikkaa lähestyvät autot hidastavat vauhtiaan. Kilpailunjohtaja Charles Faroux viittilöi niitä jatkamaan. Jos kilpailu keskeytetään, ihmismassat poistuvat ja tukkivat kaikki tiet, joita myöten kymmenet ambulanssit ajavat hakemaan onnettomuuden uhreja.

Mike Hawthorn

Mike Hawthorn ajoi voittajana maaliin ja aukaisi saamansa samppanjapullon. Traagisista tapahtumista huolimatta hän oli riehakas, ”käyttäytyi kuin koulupoika”, mikä aiheutti lajaa paheksuntaa. © ZUMA PRESS / ARCHIEVS / MVPHOTOS

Kuolleita on 70, tai 80, ehkä 90, kenties enemmän… Loukkaantuneita on toistasataa. Suurin osa yleisöstä ei edes tiedä, mitä on tapahtunut. Monet katsojista lukevat tapahtuneesta vasta seuraavan päivän lehdistä. Ranskalainen autourheilulehti l’Auto-Journal iskee otsikossaan vyön alle: ”A votre sante, Monsieur Hawthorn (Terveydeksenne, herra Hawthorn)”.

Tunti keskiyön jälkeen Neubauer saa määräyksen Mercedes-tehtaan päämajasta Stuttgartista. Tallin autot on vedettävä pois radalta. Mike Hawthorn ja Ivor Bueb voittavat. Tutkijalautakunnan myöhemmin antaman lausunnon mukaan ketään ei voida pitää syyllisena onnettomuuteen.

Mercedes-talli lopettaa kilpailutoimintansa vuosikymmeniksi.

Elottomat silmät

Mike Hawthorn päättää kilpailu-uransa vuonna 1958. Seuraavan vuoden tammikuussa hän ajaa Jaguarillaan kohti Lontoota tapaamaan morsiantaan. Häät lähestyvät. Hänen edellään ajaa Rob Walker, tuleva häiden best man.

Walkerin auto on Mercedes 300 SL. Jotain naksahtaa Hawthornin päässä. Enää hän ei piittaa liukkaasta tienpinnasta, ei vilkkaasta liikenteestä, ei vaarallisista käänteistä. Jaguarin nopeusmittarin neula hypähtelee nopeasti ylöspäin: 180… 190… 200…

Mercedeksen ohi maksoi mitä maksoi!

Hawthorn ohittaa Walkerin vain hieman ennen kuin tie tekee jyrkän mutkan. Hän jarruttaa, Jaguar joutuu sivuluisuun, heittelehtii ja suistuu tieltä, pyörii kaksi kertaa akselinsa ympäri. Jäännösten keskellä on Hawthornin ruhjoutunut ruumis. Liikkumattomat silmät tuijottavat harmaata talvitaivasta.

Mike Hawthorn on kuollut.

Pierre Levegh on maannut haudassa jo vuosikymmeniä. Hän on saanut saman leposijan kuin kymmenet eri alojen ja aikojen kuuluisuudet: Frédéric Chopin, Edith Piaf, Jim Morrison… Leposija on sukuhauta Père-Lachaisen maineikkaalla hautausmaalla Pariisin kaakkoisosassa. Nykyisin siellä käy vuosittain pari miljoonaa turistia.

Lähteet: Esa Illoinen: Sarthen painajainen/Mobilisti 8/2017; Stirling Moss: Kilparatojen voittajien tarina; Alfred NeubauerHarvey T. Rowe: Männer Frauen und Motoren.

X