Metro toi Helsinkiin suurkaupungin tunnun, mutta penkkien pelättiin aiheuttavan peräpukamia

Helsingin metron ensimmäinen osuus Hakaniemestä Itäkeskukseen saatiin käyttöön vuonna 1982. Virallisia avajaisia vietettiin elokuussa, mutta kesäkuussa yleisölle järjestettiin koeajoja. Seuran testiryhmä oli liikkeellä heti ensimmäisellä viikolla.

Toimittajat Markku Saksa ja Marjaleena Tuppurainen lähtivät liikkeelle Hakaniemestä, joka oli tuolloin metron ainoa maanalainen asema. Se saikin toimittajat ihmettelemään, mikä se sellainen metro on, joka kulkee maanpintaa pitkin kuin ratikka.

Asemia oli yhteensä viisi, ja metron pituus 11,2 kilometriä. Pituutta verrattiin New Yorkin metroon, joka oli tuolloin 405 kilometrin mittainen. Koolla ei kuitenkaan ollut merkitystä, tekihän metro Helsingistä oikean metropolin. Se näkyi toimittajien mukaan matkustajien elkeissä.

Ihme sen piti olla helsinkiläisille, metron. Vaan maailmankansalaisten rutiinilla näyttivät sen ottaneen ne helsinkiläiset (itä-), jotka avajaisviikolla purkautuivat tunnelijunastaan Hakaniemen torille. Kasvoilla kuin kasvoilla karehti suurkaupunkilaisilme, kaikkeen tottunut ja kaiken nähnyt.

Murhamiehet, ilotytöt, näyttelijät ja tuijottajat

Upouudessa metrossa vallitsi hyvä järjestys, ja niin matkustajat kuin ”metrovirkailijat” olivat Seuran testiryhmän mukaan suorastaan silmiinpistävän ystävällisiä.

Kun suurkaupunkien metroissa käyneinä olimme tottuneet kaikenlaisiin underground-häiriötekijöihin, murhamiehiin, ilotyttöihin, narkomaaneihin, näyttelijöihin ja tuijottajiin, oli rauha ja siisteys Hakaniemen metroasemalla yllätys.

Avarassa hallissa seisoi muhkuranyrkkinen järjestysmies valmiina paukauttamaan konnan lattiaan. Ystävälliset liikennelaitoksen metro-oppaat selvittivät kädestä pitäen lippuautomaatin toimintaa ja saattoivat meidät liukuportaille.

Metrovirkailija opasti Markku Saksaa lipunostossa.

Metrolippu maksoi jutun mukaan 3,90 markkaa, ja kyytiin pääsi myös liikennelaitoksen kuukausilipulla. Liikennelaitos teki metromatkustamisesta myös opastusvideon.

Kyytiin noustuaan toimittajat havaitsivat yhden selkeän puutteen: metrovaunuissa ei ollut roskakoreja. Testiryhmälle syntyi ongelma, mihin laittaa eväiksi otettujen omenoiden rangat. Valokuvaaja ratkaisi asian syömällä omenat siemenkotineen.

Roskakorien puuttumisesta huolimatta Helsingin metro oli Seuran toimittajien mukaan ”sairaalamaisen siisti”, kun taas Tukholman T-Centralin asemalla ”saattaa matkustaja kahlata vyötäisiään myöten olut- ja limskatölkeissä”.

Mikseivät espoolaiset halua maksaa?

Saksa ja Tuppurainen olivat liikkeellä aamuseitsemän jälkeen, jolloin metrovaunussa oli heidän lisäkseen vain kaksi pikkupoikaa. Myöhemmin he antautuivat keskusteluihin muiden matkustajien kanssa. Kaikki kehuivat uutta kulkupeliä, mutta vuosikymmeniä kestäneen hankkeen hinta aiheutti pientä närää suhteessa naapurikuntiin. Metrosta oli maksettu kaksi miljardia markkaa, 200 000 markkaa metriltä.

Kontulalainen rouva muisti lukeneensa, että kaikki helsinkiläiset ovat jo kaksikymmentä vuotta maksaneet äyripenninsä tästä koneesta.

Liekö ollut omaan pussiin puhumista, mutta useimmat pitivät sijoitusta kannattavana. Se vaan ihmetytti, että naapurikuntalaiset Espoossa ja Vantaalla eivät olleet halukkaita Helsingin metroa kustantamaan.

Löytyi toki epäkohtiakin: metrojunan sisustuksessa huolestutti vanhempaa herraa se, että penkit olivat muovia.

– Kylmällä ilmalla, pakkasilla nämä ovat kyllä hankalat. Nähkääs minulla on taipumusta peräpukamiin ja kylmä muovi on pahinta mitä saattaa olla – pukamia tulee.

Helsingin metron penkit ovat olleet alusta lähtien samaa oranssia muovia. Sen yhteyttä itähelsinkiläisten peräpukamiin ei tiettävästi ole tutkittu.

Alkuperäinen juttu on julkaistu Seurassa 11.6.1982.