Mikä näistä metsäveli Arnold oli: Rosvo, valtion vihollinen vai vapaustaistelija?
Seuran arkistosta: Metsäveljet taistelivat ja piileskelivät puna-armeijaa Viron maaseudulla. He toivoivat apua länneltä, mutta pettyivät raskaasti. Tarttolainen Arnold on yksi viimeisistä.
Metsäveli Arnold Ojaste piileskeli neuvosto miehittäjää metsiin kätkeytyneenä 14 vuotta. Arnoldin katse tammen lehtien takana kertoo paljosta. Tammi on Viron kansallispuu.
Metsäveljet iskivät kauppoihin ja kapakoihin. Arnold Ojaste oli useimmiten liikkeellä veljensä Akselin ja kahden muun sissin kanssa.
”Joskus rynnättiin pistoolit käsissä Tartton Volga-ravintolaan. Ammuttiin muutaman kerran varoitukseksi kattoon, koska ravintolassa saattoi olla ilmiantajia.”
Ravintoloissa Arnold ystävineen tilasi pöytään runsaan tarjoilun – ja muuttui asiakkaaksi.
”Meillä oli yleensä paljon rahaa käytössämme, sillä tiesimme keinot sen hankkimiseen.”
Metsäveljet arvotettiin näkökulmasta riippuen eri luokkiin. Yksille he olivat rosvoja ja pikkurikollisia, neuvostovallalle vihollisia ja virolaisten enemmistölle kunniallisia vapaustaistelijoita.
Villi länsi
Tartton metsäveljien johtaja, nyt 83-vuotias Arnold ei juuri hymyile. Syyt siihen selviävät hänen kertomuksensa myötä.
Arnoldin silmistä on myös luettavissa, että kapakkareissut olivat tervetullutta vaihtelua metsissä piileskelevien virolaisnuorten arkeen.
”Meno oli kuin villin lännen saluunassa. Väki oli aina metsäveljien puolella, ja myös kapakan henkilökunta kannusti meitä. Mutta jos virkavalta tuli paikalle, alkoi tulitaistelu. Kaikki eivät säilyneet hengissä.”
Piileskelystä tuli metsäveljille elämäntapa.
Viimeinen mohikaani
Maailmansodan ja Neuvostoliiton miehityksen tuloksena Virossa oli 15 000–30 000 metsäveljeä. 10 000:n oletetaan saaneen surmansa. Veljet olivat aikansa vapaustaistelijoita.
Neuvostoliitto miehitti Viron 1940. Sitten tuli natsi-Saksa. Metsiin linnoittautuneet laittoivat toivonsa saksalaisiin neuvostokomennon lopettamiseksi.
Toisen kerran Neuvostoliitto tuli 1944 jäädäkseen lähes 50 vuodeksi. Arnold on metsäveljistä viimeisiä elossa olevia.
Diktaattori Stalinin kuoleman jälkeen 1953 suurin osa yhä hengissä olleista alkoi antautua. Huomattava joukko oli jo ilmiannettu, vangittu tai tapettu.
Puna-armeija raiskasi
Arnold ja Aksel eivät luottaneet armahduslupauksiin. He olivat nähneet, miten puna-armeija poltti ihmisiä elävältä Võrumaan maalaiskylissä.
”Naisia raiskattiin. Emme uskoneet miehittäjän lupauksiin. Antauduimme vasta 1963.”
Veljistä viimeinen, Tarttoon haudattu August Sabbe, piileskeli Arnoldiakin kauemmin.
”Salainen poliisi KGB löysi Augustin 1978. KGB otti hänet väkivaltaisesti hengiltä. Pian kerron, miten hänen kävi.”
Valkea laiva
Arnold eli metsässä vaikeissa olosuhteissa. Korsunsa miehet rakensivat itse. He vaihtoivat maisemaa parin vuoden välein. Sisälle muurattiin tiilistä uuni.
”Korsu oli niin syvällä, että mahduimme seisomaan. Kaksi miestä nukkui yhdessä petissä. Olimme karvaisia ja usein virttyneitäkin, mutta koskaan emme nukkuneet kengät jalassa.”
Metsäveljet uskoivat vuoteen 1956 asti Yhdysvaltain ja Iso-Britannian vapauttavan Viron. Arnoldinkin usko oli luja. Tietoa saatiin radiosta ja maataloista.
”Ihmiset puhuivat valkeasta laivasta, joka tuo vapauden ja karkottaa puna-armeijan.”
Vuonna 1956 Neuvostoliitto kukisti Unkarin kansannousun. Länsi ei pannut vastaan. Arnold kuuli kaiken yhdysvaltalaisen Voice of American lähetyksistä.
”Pelimme oli pelattu. Kukaan ei tulisi avuksemme. Ei auttanut, että amerikkalaisradio jatkoi vapausviestien lähettämistä. Ne olivat katteettomia”, Arnold toteaa.
Pelko kasvoi
Metsäveljet toivoivat, että teot vanhenisivat. Rikosten oli luvattu raukeavan kymmenessä vuodessa.
”Mutta antautuneita ei aina armahdettu. Väitettiin, ettei heidän katoamisiaan ollut vielä käsitelty.”
Kylien maalaiset antoivat metsäveljille ruokaa. Vähitellen pelko kuitenkin lisääntyi. NKVD ja miliisi värväsivät ilmiantajia.
”Metsäveljien auttamisesta kiinni jääneet vangittiin tai karkotettiin Siperiaan.”
Metsäveljistä tuli kauppoja ryösteleviä pikkurikollisia. Ei ollut vaihtoehtoja. Arnoldin omatunto on kuitenkin puhdas.
”Tavalliset virolaiset tai kauppojen myyjättäret eivät tuominneet meitä. Päinvastoin myyjät olivat ystävällisiä ja sanoivat, että viekää mitä tarvitsette.”
Arnold kertoo tapauksista, jotka eivät olleet harvinaisia.
”Jos veimme kaupasta 3 600 ruplaa, myyjät ilmoittivat 36 000 ruplan katoamisesta. Hekin ottivat hyödyn irti vierailuistamme.”
Kidutuksia
Viha Neuvostoliittoa vastaan kasvoi sodan aikana äärimmilleen. Aikaisemmin, ensimmäisten puna-armeijan sotilaiden tullessa 1939 Viroon Arnold oli 11-vuotias.
Armeija ei noussut miehittäjää vastaan. Viro oli Neuvostoliiton ja Saksan armoilla.
”Asuimme 30 kilometrin päässä Tarttosta, Tabiveren kylässä, isän omistamassa Sortsin talossa. 1944 naapurikylän naiset raiskattiin ja seitsemän taloa poltettiin. Silloin päätimme ryhtyä kostamaan puna-armeijalle.”
Arnoldin toinen veli Osvald oli taistellut Neuvostoliittoa vastaan Saksan joukoissa. Hänet karkotettiin vankileirille Vorkutaan.
Veljeksistä kolmas, Herman, lähti metsään 1944.
”Naapuri ilmiantoi Hermanin 1945. Hänet vietiin leirille Sverdlovskiin. Hermanilta saatiin kiduttamalla tunnustus hyökkäyksistä puna-armeijaa vastaan.”
Arnoldin ryhti on yhä suora. Olemus tuo mieleen westerneistä tutun John Waynen.
”Herman tunnusti, koska hän tunsi KGB:n pahimmat menetelmät: kiduttajat sitoivat kuulusteltavan kivekset ja vetivät naruista eri suuntiin.”
Pako junasta
Neuvostohallinto käynnisti Virossa yksityisten maatilojen pakkokollektivisoinnin 1949. Kymmeniä tuhansia ihmisiä kyyditettiin junavaunuissa Siperiaan. Muita peloteltiin Siperialla siinä määrin, että he luovuttivat maatilansa kolhooseille.
Miehittäjä tarttui myös Arnoldin perheeseen. Perhe vietiin Tabiveren rautatieasemalle. Siellä odottivat karjavaunut.
Pitkä juna täynnä pelokkaita virolaisia nytkähti liikkeelle.
”Olimme junassa äidin kanssa. Ensin junasta hyppäsi Aksel. Tuli minun vuoroni, mutta jäin roikkumaan vyöstäni kiinni. Rimpuilin itseni irti ja onnistuin laskeutumaan jaloilleni.”
Äiti palasi Siperiasta vuosien kuluttua. Isä säästyi aiemmin tapahtuneen avioeron ansiosta.
Arnold kertoo myöhemmin tutkineensa asiapapereita, joista selvisi, että yhteensä 13 miestä etsi veljeksiä metsästä.
Uusi elämä oli alkanut, kunnes heidät kavallettiin Tartossa 1951.
”Teimme pahan virheen lähdet tyämme uudelleen samalle junapysäkille. Koskaan ei saisi palata. Huomasimme, että kiskojen toisella puolella oli kolme pistoolimiestä ja toisella puolen viisi tai kuusi muuta, joilla oli konepistoolit. Alkoi tulitus, josta selvisimme hengissä hyvällä onnella ja vastarintaa tekemällä.”
Keskitettyä johtoa ei metsäveljillä Arnoldin mukaan ollut. Kukin sissiryhmä kävi omaa taisteluaan.
Toivomus sodasta
Arnoldin neljän miehen joukolla oli pistooleita ja kivääreitä. Aseet he olivat korjanneet saksalaisia pakenevien neuvostojoukkojen jäljiltä.
”Venäläiset jättivät paljon aseita. Ammuksia oli valtavasti.”
Puheet valkeasta laivasta ruokkivat virolaisia henkisesti.
”1951 levisi huhu, että alkaa uusi maailmansota. Kerrottiin, että Iso-Britannia ja Yhdysvallat hyökkäävät Neuvostoliittoon. Toivo uudesta sodasta oli oljenkortemme.”
Arnold painottaa, etteivät he koskaan pelänneet.
”Korsussa ei ollut hätää. Ei takaa-ajajia voinut aina ajatella. Talviaikaan taloille liikuttiin harvakseltaan, sillä jäljet lumessa olivat petollisia.”
Käymälän – maakuopan – miehet kaivoivat korsun lähituntumaan.
Eräänä talvena rakennettiin luistinrata, jolla pelattiin jääpalloa. Luistimet rakennettiin viikatteista.
Tavallisempia askareita olivat shakin peluu, kortin lyöminen, kalastaminen ja verkon valmistaminen.
”Joka päivä syntyi kaksi metriä uutta verkkoa. Joka päivä myös joku valmisti vuorollaan ruokaa. Toisinaan keitimme pontikkaa.”
Paluu kauppaan
Kaksi miehistä – Ülo Ader ja Rudolf Nõmmik – saatiin kiinni.
”Poikien sukuelimet sidottiin. Kidutuksen jälkeen he tunnustivat. Sitten heidät ammuttiin.”
Ruokakauppoja ryösteltiin yhä. Yksi kaupoista sijaitsi osoitteessa Tamme puiestee 8.
Arnold avaa tutun oven. Nyt kaupan tiloissa on asunto.
”Kävimme täällä kerran ja tyhjensimme koko puodin. Myyjät olivat hyvin ystävällisiä. Olimme onnellisia, kun saimme ruokaa ja viinaa.”
Tapaus Sabbe
Miten kävi August Sabben, 1978 paljastuneen viimeisen metsäveljen?
”KGB:n miehet liikkuivat Võhandu-joella ja havaitsivat kalastelevan, partaisen miehen. Upseerit lähestyivät kalastajaa. ’Olet August Sabbe’, huusi yksi heistä.”
”Samassa August hyppäsi jokeen paetakseen vangitsijoita. Alkoi vesitaistelu, joka kesti 20 minuuttia. Lopuksi KGB hukutti Augustin.”
Tiedot perustuvat KGB-upseeri Ervin Oraksen kertomukseen. Hän oli mukana taistelussa.
”Tein myöhemmin viranomaisille ilmoituksen ihmisyyden vastaisesta toiminnasta. Itsenäisen Viron suojelupoliisi Kapo vastasi, että kaikki oli tapahtunut sattumalta. Viranomaisten joukossa nähtävästi riittää yhä yhtä köyttä vetäviä pääkonttorin miehiä.”
Arnold kävelee haudalle Raatikalmistulla. Muistot vaeltavat vanhan miehen mielessä. Valppaus on sisäänkirjoitettu koko hänen olemukseensa. Neljätoista vuotta metsässä, valloittajaa piilossa.
Silmät puhuvat.
”Koskaan ei saanut jättää jälkiä. Laevan alueella asuimme 5–6 kilometrin päässä kylästä, soilla ja sankoissa metsissä. Mitä pitemmät jäljet, sitä suurempi paljastumisen riski. Oli oltava huolellinen: ei koskaan samoja jälkiä pitkin. Joskus korsu oli vain kilometrin päässä lähimmästä talosta.”
Naisen kaipuu
Nuoret miehet kaipasivat naisseuraa, tietysti, ja seuraa myös järjestyi.
”Tytöt näyttäytyivät, kun odotimme ikkunoiden takana. Puhumisen strategia oli tärkeää. Yhden lopetettua toisen oli heti jatkettava, jotta tytöt eivät ehdi sanoa ei. Olimme taitavia. Pian aukesi ikkuna, sitten olimme jo huoneissa.”
Arnoldin mukaan tytöt olivat metsäveljistä ylpeitä.
”Mutta oli myös toinen puoli. Tapaamiset tyttöjen kanssa olivat kummallekin osapuolelle lähes hengenvaarallisia. Vaarallisinta oli, jos syttyi rakkaus.”
Kerran, sopimattomassa ajankohdassa yksi joukosta vaati mennä morsiamensa luo.
”Se oli anteeksiantamatonta. Hän kuitenkin lähti ja mikä pahinta, palasi. Kaksinkertaiset jäljet lumessa vain yhden naisen tähden”, Arnold sanoo.
Antautuminen
Arnold ja Aksel olivat väsyneitä, kun he päättivät antautua.
”Viron KGB:n Tallinnan päällikkö August Pork saapui Tarttoon. Hän kysyi, olemmeko tappaneet ketään. Vastasimme kieltävästi. Pork sanoi, että jos olisimme tulleet vuotta aikaisemmin, olisimme vankileirillä. Samassa hän vapautti meidät.”
Arnold sai töitä rakennusalalta.
Mitä vuodet metsäveljenä antoivat hänelle?
”Kiukun siitä, että olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä, kun vastusti miehitystä. Kiukun, joka ei katoa. Kutsumattomat vieraat yrittivät tuhota koko kansan.”
”Jäin silti henkiin. Ehkä se oli sittenkin tärkeintä.”
Arnold meni naimisiin ja sai pojan. Poika etsii nyt töitä Suomesta.
Maailma muuttui, sittenkin.
Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 37/2012.