Mika Waltari kirjoitti Sinuhen kolmen kesäisen kuukauden aikana

Pikajuna pysähtyy Lahdessa eräänä alkukevään päivänä vuonna 1945 mukanaan matkamies, joka taluttaa mustaa terrieriä ja kantaa konekirjoituspaperia sisältävää paksua salkkua.

Lahdessa matkamies vaihtaa Heinolaan vievään junaan, joka juuri ennen kaupunkia kulkee Jyrängönvirran rautatiesillan yli. Hän joutuu odottamaan muutaman tunnin, ennen kuin linja-auto lähtee kohti Hartolaa.

Matkamies jää kyydistä tienviitan luona, jossa lukee Kalho. Hän katselee savuketta poltellen, kun linja-auton kuljettaja kaataa paperisäkistä lisää pilkkeitä häkäpönttöön.

Miehen matka jatkuu kumipyöräisillä hevosrattailla routaisen tien päähän Enojärven rannalle asti.

Matkamies on kirjailija Mika Waltari, joka on valmis käymään faaraoiden Egyptiin liittyvän historiallisen aiheen kimppuun. Nimikin on jo valmiina: Sinuhe egyptiläinen.

Ja kun jäät sulavat Enojärvestä, kirjailija tuntee aivoissaan suloisen, lempeän kuumeen, joka on merkki siitä, että työ alkaa sujua.

Mika Waltari kirjoitti vähintään kymmenen liuskaa päivässä.

Outoja hahmoja

Anoppinsa omistaman hirsitalon ullakolla Mika Waltari kuorii jokaisena kesäkuun aamuna matkakirjoituskoneen kotelostaan ja kiertää sen mustalle telalle uuden valkoisen paperiarkin. Niitä on pöydällä täyteenkirjoitettuna jo sievoinen pino. Ensimmäinen alkaa näin:

”Minä, Sinuhe, Senmutin ja Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faaraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan.”

Ikkunasta avautuu näköala Enojärvelle, jonka vastarannan maalaistalosta Waltari hakee maidon soutamalla. Hänen pehmeisiin kämmeniinsä tulee airoista herkästi rakkoja, joita hän puhkoo iltaisin neulankärjellä.

Joka aamu hän kapuaa ylös ullakon jyrkkiä portaita ja kirjoittaa päivästä toiseen. Runsaan 15–16 konekirjoitusliuskan päiväurakat eivät ole poikkeus vaan sääntö. Uusi puhdas paperipinkka hupenee huolestuttavasti.

Ullakolla on pöytä, tuoli, lamppu ja pieni kirjahylly, mutta seinät ovat alastomat. Sisäinen on tärkeintä, ei ulkoinen.

Ikkunasta tuleva valo ei ulotu ullakon hämärään takaosaan. Siellä liikahtelee outoja hahmoja ja sieltä kuuluu outoja ääniä: Horemheb läiskyttelee ruoskaansa, Kaptah ryystää viiniä ruukusta, Neferneferneferin silmät välkkyvät vihreinä…

Savukkeita kuluu

Sinuhen ensimmäiset painokset olivat lähes 800-sivuisia järkäleitä. Kovat kannet olivat kuvitukseltaan askeettisen karut.

Waltarin omien muistelmien mukaan musta terrieri Tiuku vainuaa ullakon egyptiläiset niin, että se alkaa murista ja katselee karvat pystyssä pitkin nurkkia.

Kirjailija itse on näkymättömänä ullakon hämärässä liikehtivä Sinuhe, jonka lampaansydämen hän tuntee kovin tutuksi itselleen.

Eräänä kesäisenä päivänä valmista tekstiä syntyy peräti 27 liuskaa. Kenties Waltari silloin kirjoittaa väärän kuninkaan päivästä, jona Sinuhen palvelija Kaptah saa hallita Babyloniaa ja jakaa oikeutta tavalla, joka saa kansan nauramaan.

Huvittavanoloisia vääriä kuninkaita on aina ollut, on juuri nytkin ja on aina oleva.

Savukkeita kuluu paljon.

Viimeiset lauseet

Juhannus tulee ja menee, mätäkuu alkaa ja päättyy. Vaimo Marjatta Waltari laittaa ruokaa, Satu-tytär hoitelee retiisimaataan ja kahta suurta belgialaista kaniinia.

Taloa lämmitetään puilla, vessa on ulkona, lähin sauna naapurin puolella ja kauppa neljän kilometrin päässä.

Iltojen alkaessa pimetä ja kuun kohotessa täytenä järven takaa Waltari kirjoittaa viimeiset lauseensa lääkäri Sinuhen tarinasta:

”Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja vahvuudessa. …Tämän kirjoittti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.”

Ei korjattavaa

Pöydän vasemmalla kulmalla on vaaksan korkuinen valmiiden käsikirjoitusliuskojen pino. Elokuussa ne siirtyvät WSOY:n julkaiseman Sinuhe egyptiläinen -romaanin sivuille, joita kaksiosaisessa teoksessa on 782.

Korjattavaa ei kolmen kesäisen kuukauden aikana syntyneestä käsikirjoituksesta löydy, ei tyylillisesti eikä kielellisesti.

Teoksesta havaitaan vain pari historiallista asiavirhettä. Sveitsiläinen luonnontieteilijä kirjoittaa, ettei Egyptissä ollut hiekkakirppuja vielä 1300 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Brittiläinen lääketieteen historian tutkija puolestaan toteaa, että farao Ekhnatonin aikana Egyptissä ei vielä tehty kallonporauksia.

Kolme vuosikymmentä Mika Waltarin kuoleman jälkeen, vuonna 2008, Sinuhe egyptiläinen äänestetään suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi.

Lähteet: Panu Rajala: Unio Mystica; Mika Waltari: Neljä päivänlaskua; Mika Waltari: Vallaton Waltari.