Miksi näiltä kolmelta sotasankarilta evättiin Mannerheim-risti?

Jaa kaverilleTilaa Seura
jatkosota
JR 53:n katselmus Viskarin Kauksalmella. 3 D:n komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari tarkastaa joukot seurassaan esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Loimu, adjutantti, luutnantti Almi (oik.) ja JR 53:n komentaja eversti Ravila. © SA-kuva
Seuran arkistosta: Jatkosodan 191 rohkeinta taistelijaa sai ottaa vastaan kirkkaimman urhoollisuusmitalin, Mannerheim-ristin. Moni sankari jäi kuitenkin ilman.

Väinö Linna kirjoitti: Yhtäkkiä räjähti puussa suorasuuntaustykin kranaatti, ja matala lähtölaukaus kuului vastakkaisesta suunnasta: 
– Piiska, perkele!

”Piiskat” olivat tuttuja aseita vääpeli, sittemmin luutnantti Alfons Almille (1904–1991). Hän oli jatkosodan ansioitunein etulinjan suorasuuntaustykkijaoksen komentaja, jolle kenraaliluutnantti Harald Öhquist ehdotti Mannerheim-ristiä syyskuussa 1942. Päämajassa ei kenraali Rudolf Walden kuitenkaan puoltanut Öhquistin ehdotusta.

Alfons Almi ei ollut ainoa hylätty ritariehdokas. Heitä oli hieman toistasataa. Päämajan seula oli tiukka.

Nimitetyt ritarit itse korostivat myöhemmin varsin yksimielisesti sitä, että kuka tahansa ehdotetuista mutta hylätyistä olisi ansainnut ristin siinä kuin hekin. Valinta oli vain sattunut osumaan heidän kohdalleen.

Häikäilemätön suorasuuntaaja

Häikäilemätön toiminta oli kenraaliluutnantti Harald Öhquistin mukaan vääpeli Alfons Almin tavaramerkki. Hänen johtamansa jaoksen tykit tuhosivat suorasuuntauksella vihollisen tuli- ja komentokorsuja, panssareita sekä kk-pesäkkeitä ja aiheuttivat sekasortoa hyökkäävän jalkaväen keskuudessa.

Alaisiaan vääpeli Almi on innostanut ihmeteltäviin suorituksiin ja johtanut varmaotteisesti kiivaita, joskus kaksintaistelun kaltaisiksi muodostuneita suorasuuntausammuntoja, jotka ovat aina päättyneet omien aseittemme voittoon ja vihollisen vaikenemiseen, Öhquist kirjoitti.

Jo jatkosodan ensimmäisen vuoden aikana vääpeli Almin suorasuuntaustykit tuhosivat toistasataa vihollisen tulipesäkettä. Kun viholliset rakensivat ne uudelleen, alakulmilla ammuttu suorasuuntaustuli tuhosi ne saman tien.

Almi ei antanut pyörillä varustetuilla alustoilla olevien tykkiensä olla samassa paikassa kuin lyhyen ajan, minkä jälkeen hevoset tai kuorma-autot vetivät ne uusiin turvallisempiin asemiin.

Vielä sodan jälkeen joulukuussa 1944 kenraalimajuri Aaro Pajari yritti saada ratkaisuun muutosta.

Suomen marsalkka Mannerheimille sotasairaalasta lähettämässään kirjeessä Pajari totesi, että jatkuvalla ja taitavalla asemien vaihtamisella ja uusia tiedustelemalla Almi pelasti miltei aina tykkinsä ja miehensä vihollisen kostotulelta”.

Mannerheim ei vastannut kirjeeseen, vaikka Pajari totesi Almin olleen rohkein ja tuloksellisin hänen tapaamansa etulinjan tykistöupseeri, joka orpokodista lähtien on omalla tarmollaan ja kyvyillään raivannut itselleen tien eteenpäin.

Orpopoika

Alfons Almi

Jälleen yksi toivekonsertti Konserva-salissa. Vääpeli Alfons Almi laulaa aariaa Carmen-oopperasta. Kuva: SA-kuva.

Alfons Almi oli täysorpo. Äiti kuoli kun hän oli kymmenvuotias, isä oli kuollut jo aikaisemmin. Sukulaiset sijoittivat hänet ja muut hänen sisaruksensa lastenkotiin Pitäjänmäkeen.

”Vaikka siellä oli hyvä olla, karkasin kansakoulun käytyäni 13-vuotiaana”, Almi kertoi myöhemmin.

”Käveltyäni itseni uuvuksiin menin illansuussa lähellä olevaan Frisansin kartanoon pyytämään työtä ja ruokaa. Sain mitä pyysin. Kartanon kesävieraat olivat kovin ystävällisiä, ehkä säälivät kovasti ruokapalkalla puurtavaa orpopoikaa. Kunnon saappaita sain käyttää vain talvella. Söin piikojen kanssa palveluskunnalle erikseen valmistettua ruokaa, joka useimmiten oli kuorimattomien perunoiden päälle haudutettuja suolakaloja.”

Mannerheim-ristin ritaria ei Alfons Almista tullut, mutta hänestä tuli jotakin muuta.

Jo ennen sotia Almi tunnettiin lahjakkaana tenorina. Kuin enteellisesti pari kuukautta ennen jatkosodan alkua hän lauloi Ylioppilaskunnan laulajien kevätkonsertin solistina Suomalaisen rukouksen.

Rauhan tultua Alfons Almi alkoi järjestää laajoja ooppera- ja balettikiertueita, nousi Suomen kansallisoopperan talouspäälliköksi ja lopulta sen pääjohtajaksi.

Elämänsä viimeiset 20 vuotta hän ajoi sitkeästi uuden oopperatalon rakentamista. Nykyistä Töölönlahden rannalla olevaa oopperataloa ei kenties olisi olemassa ilman hänen panostaan.

Taloa ei hän ehtinyt nähdä valmiina ennen kuolemaansa, vaikka olikin mukana sen harjannostajaisissa.

Kaukopartiomies Vladi Marmo

jatkosota

Kaukopartiomiesten ja myös Vladi Marmon arkea: pitkä ja vaarallinen hiihto vihollisen puollelle alkamassa. Kuva: SA-kuva.

Elokuussa 1969 rysähti Vaajakoskella.

Auto-onnettomuus. Surmansa sai Geologisen tutkimuslaitoksen johtaja, professori Vladi Marmo (1914–1969). Elettiin aikaa, jolloin Suomen maantiet olivat kuin sotanäyttämöä – yli tuhat kuolonuhria vuosittain.

Varsinaisen sotansa luutnantti Vladi Marmo oli käynyt kaukopartiomiehenä ja säilynyt hengissä.

Heinä-elokuussa 1942 hänen johtamansa kymmenmiehinen partio lähti tutkimaan Uikujärven maastoa, vesistöä, teitä ja tieliikennettä. Lähes kuukauden pituisella tiedustelumatkalla kaukopartio liikkui noin 500 kilometriä vihollisen puolella.

Venäjää taitanut Marmo kuulusteli matkan aikana lähes 70 siviili- ja 13 sotilashenkilöä.

Saadut tiedot olivat arvokkaita. Partio toi mukanaan tietoja alueella olevien vihollisten viestiyhteyksistä, asutuksesta, lentokentistä, varuskunnista ja joukoista sekä siviiliväestön mielialoista. Kuudesti Marmon partio joutui kosketuksiin vihollisen kanssa. Kahdesti syntyi taistelu, mutta kaikki miehet palasivat takaisin vahingoittumattomina.

Kyseinen partiomatka oli yksi joskaan ei ainoa syy siihen, että Päämajan Tiedustelujaoston päällikkö, eversti Aladár Paasonen, esitti Mannerheim-ristin myöntämistä luutnantti Marmolle.

Eversti Paasonen mainitsi esityksensä perusteeksi myös Marmon maaliskuussa 1942 johtaman 18 miehen kaukopartiomatkan Seesjärven-Stalinin kanavan väliselle alueelle. Tehtävänä oli silloin ollut selvittää vihollisjoukkojen ryhmitykset ja siirrot.

Kohta alkuunsa vihollinen ryhtyi ajamaan partiota takaa ja seurasi sen kintereillä koko viisipäiväisen matkan ajan.

Kylmäverisesti partio silti hakeutui kohteisiinsa, suoritti tehtävänsä ja taisteli välillä vihollisen kanssa ja jatkoi jälleen matkaansa saamatta tilaisuutta lepoon. Johtajan ansioksi on laskettava, että vihollinen ei päässyt partiota kertaakaan yllättämään, Paasonen raportoi.

Samanaikaisesti Vladi Marmoa koskevan lausunnon lisäksi tuli päämajaan myös kahden muun kaukopartiomiehen esittely. Ylipäällikkö Mannerheim nimitti heidät molemmat ritareiksi mutta hylkäsi Marmosta tehdyn esityksen.

Syytä ei kerrottu, ei ollut tapana.

Lentäjä-ässä Kyösti Karhila

Kyösti Karhila

”Lentämistä tärkeämpää ei maailmaan mahtunut. Kun taistelulennoista tuli jokapäiväisiä, ei pelko enää häirinnyt.” Kuva: SA-kuva.

Hieman kello kymmenen jälkeen aamulla venäläinen Jak-9-hävittäjä kaartui hitaasti selälleen ja putosi pystyssä pellolle noin 15 kilometriä Viipurista kaakkoon.

Koneen oli ampunut alas Messerschmitt-konetta lentänyt luutnantti Kyösti Karhila (1921–2009). Oli kesäkuun 30. päivä 1944.

Karjalan kannaksella elettiin paraikaa jatkosodan ratkaisevien torjuntataistelujen aikaa. Suomalaiset hävittäjälentäjät olivat ilmassa lähes jatkuvasti, joskus jopa seitsemän kertaa päivässä.

Karhilan omien sanojen mukaan ”ei ollut aikaa eikä tarvetta pelätä, koska jo etukäteen tiesi, että joka lennolla melko varmasti tapaa vihollisen ilmassa.”

Heinäkuun 10. päivänä Karhila oli suojaamassa jalkaväkeä Äyräpään suunnalla. Ilmassa oli myös 15 vihollishävittäjää.

Karhila pääsi yhden La-5:n taakse ja tulitti suoraan takaa. Viholliskoneen pyrstöosa peräsimineen repesi irti, ja kone putosi erään Purhonjärven saaren rantaan.

Saman lennon aikana Karhila pääsi vielä yhden Jak-5:n perään, joka yritti mutkitellen väistää tulitusta. Pakoyritys oli turha. Karhila näki, kuinka koneesta lähti paksu musta savu ja se painui pystyyn Vuoksen rantaveteen.

Luutnantti Kyösti Karhilalle ehdotettiin syyskuun 10. päivänä 1944 Mannerheim-ristiä, mihin epäilemättä vaikutti hänen tehokkuutensa heinäkuun tärkeinä päivinä: kaksitoista ilmavoittoa vajaassa kolmessa viikossa.

Ehdotus kuitenkin hylättiin Päämajassa.

Kaikkiaan Karhila lensi 304 sotalentoa, saavutti 32 ilmavoittoa, palasi vahingoittumattomana siviiliin ja halusi suorittaa kesken jääneen koulunsa loppuun.

Porin suomalaisen Yhteislyseon rehtorin vastaus oli yllättävä:

”Siitä on pitkä aika, kun olette viimeksi istunut koulun penkillä. En halua olla töykeä, mutta ei teitä enää täällä kaivata.”

Kyösti Karhilan ura urkeni ensin Aero Oy:n (nykyinen Finnair) perämiehenä ja vuoden 1950 alusta lentokapteenina. 27 vuoden aikana hänelle tulivat tutuiksi niin DC-3, Convair, Caravelle, Super-Caravelle ja DC-8.

Finnairin jälkeen Karhila toimi vielä 12 vuotta kapteenina parissa muussa lentoyhtiössä. Lentotunteja kertyi kaikkiaan 24 000.

”Aina sitä tulee tähystettyä taivaalle, kun kuuluu vähäistäkin lentokoneen ääntä”, 86-vuotias Karhila hymähti muutama vuosi ennen kuolemaansa Viva-lehden haastattelijalle.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 50/2013.

X