Muistatko tämän tragedian? Paalasmaan saaren suuri suru – kun 15 nuorta menehtyi veneonnettomuudessa
Yllättävä tragedia kohtasi Paalasmaan saarta, kun veneonnettomuudessa hukkui 15 paikallista nuorta. Sodanjälkeinen pula oli alkanut helpottaa, oli lokakuun alku ja nuoret matkalla tanssi-iltamiin.
Oli neljäs päivä lokakuuta vuonna 1959, sunnuntai. Paalasmaan saaressa Pohjois-Karjalassa lepäiltiin, työviikko oli vielä kuusipäiväinen.
Ilta oli kuulas mutta kolea. Se ei estänyt nuorisoa lähtemästä Juuan työväentalolle, missä olisi suositut Mikkelin päivän tanssi-iltamat. Osa nuorista oli matkalla myös Juuan kunnan keskikoulun asuntolaan. Seuraava päivä olisi jälleen koulupäivä.
Juuan keskustaan ei päästy saaresta teitä myöten. Sinne piti mennä vesitse. Paalasmaan laivalaiturista oli moottorivenekuljetus kirkonkylälle. Matkaa sinne tuli Pielisjärveä myöten viitisentoista kilometriä.
Kuljetus kelpasi nuorisolle. Illan hämärtyessä ”tervamoottoriin” ahtautui parisenkymmentä nuorta, tyttöjä ja poikia. Pojat jäivät kohteliaasti ulkokannelle, tytöt asettuivat hyttiveneen sisätiloihin.
Nuoria kuljettava vene loittoni rannasta. Siinä ei ollut valoja. Ei niitä liioin ollut mantereen suunnasta lähestyvässä pikamoottoriveneessä.
Säikähdys ja paniikki
Aurinko laski puoli seitsemän aikaan. Osassa Paalasmaan kylän navetoista oli jo lehmät lypsetty, osassa iltalypsyä vasta aloiteltiin.
Samaan aikaan nuoria kuljettava moottorivene kiersi saaren rantaa pienehkön niemen ympäri. Sitten kuului järveltä rannan lähellä oleviin taloihin voimakas rysähdys.
Mikä se oli?
Pikamoottorivene oli törmännyt nuorten veneen kylkeen aivan lähelle sen keulaa. Rantaan oli matkaa runsaat 150 metriä.
Muutama venesatamasta hiljalleen poispäin kävelevä kuuli takaansa huutoa. Hymähtelivät ennen kuin pysähtyivät: on tainnut alkaa nuoria laulattaa.
Järvellä ei laulettu vaan huudettiin apua.
Nuorten vene alkoi nopeasti täyttyä vedestä ja kallistua. Pikavene kellui vieressä. Osa nuorista hyppäsi sen kannelle, jolloin myös sen keula alkoi vajota. Säikähdys vaihtui paniikiksi. Pelastusliivejä ei Paalasmaalla vielä käytetty.
Rannan lähitaloissa toimittiin nopeasti. Pelastajia lähti soutuveneillä kohti onnettomuuspaikkaa. Minuuttiakaan ei ollut hukattavissa. Veden lämpötila oli vain kahdeksan astetta. Hyvät uimaritkaan eivät välttämättä pystyisi uimaan kangistumatta rantaan asti.
Kirkunaa ja huutoja
Tanssi-iltamiin piti lähteä myös 16-vuotiaan Aulis Tervon. Hän oli jo harpannut moottoriveneeseen, mutta tilaa oli vain kannella. Hetken empimisen jälkeen hän loikkasi takaisin rannalle. Oli koleaa, ja hänellä oli liian vähän vaatetta yllään. Matkan aikana ehtisi tulla vilu moneen kertaan.
Aulis Tervo pyöräili takaisin kotitalolle. Matkaa sinne oli laivalaiturilta parisensataa metriä. Selän takaa järveltä alkoi kantautua kovaa huutoa. Aulis Tervo kiiruhti veljensä kanssa takaisin rantaan. Kumpikin työnsi veneen vesille ja vetäisi ensimmäiset raivokkaat aironvedot. Järveltä alkoi nousta usvaa, hämärä voimistui.
Uppoamassa olleen moottoriveneen pohjan päällä yritti pysytellä kaksi nuorta – tyttö ja poika. Aulis Tervo veti heidät soutuveneeseen.
Rantaa kohti ui 14-vuotias Ritva Vuoripuu. Hän oli ollut matkalla Juuan kirkonkylälle keskikoulun asuntolaan. Viikonloppuisin hän tapasi käydä kotonaan, jos edestakainen kyyti oli tarjolla.
Kirkuna ja avunhuudot Ritva Vuoripuun ympärillä hiljenivät vähitellen. Pinnalla kellui enää vain vaatteita, reppuja, kasseja, laukkuja.
Ritva Vuoripuu alkoi kangistua. Aivan viime hetkellä kaksi miestä veti hänet soutuveneeseen. Hän oli jo kylmästä turta. Yöksi hän sai jäädä läheiseen rantataloon. Muistiin jäivät hätäiset äidit ja isät, jotka tulivat kyselemään, oliko oma lapsi löytynyt.
Ja jos oli, oliko hengissä?
Kahdesta talosta oli hukkunut kolme lasta kummastakin. Rantatörmälle heidätkin tuotiin, kun naaraukset seuraavana päivänä alkoivat. Viisitoista oli uhreja kaikkiaan. Vain kuusi pelastui.
Valkoiset arkut
Paalasmaalle hiipi suru, paljoa ei puhuttu. Lehmät piti hoitaa, peltotyöt tehdä. Elämän oli jatkuttava. Tiedettiin, kuka oli pikavenettä ajanut ja pelastautunut mies, mutta asiasta haluttiin vaieta.
Kirkon alttaria ympäröivät valkoiset arkut. Ne olivat vierekkäin ja vierekkäin ne laskettiin myös maan multiin – yksi kerrallaan. Saattoväki seurasi toimitusta hiljaisena, kuului vain nyyhkäisyjä.
Juuan keskikoulun opettajapappi ei unohtanut onnettomuutta. Hän palasi siihen aina synnistä puhuessaan. Maallisia iloja etsineet nuoret olivat saaneet palkkansa, joutuneet kadotukseen. Syyllisiä olivat opettajan mielestä myös heidän vanhempansa – epäonnistuneet kasvattajat.
Tieto opettajan puheista kantautui myös Paalasmaalle. Lapsensa menettäneiden perheiden suruun sekoittui mykkä katkeruus.
Liika oli liikaa.
Lähteet: Paalasmaa, surun saari -kirja, Matti Vainionpää; Järkyttävä onnettomuus Pielisellä, Veli Junttila Turun Sanomat 5.10.2009; Kolme vuotta Paalasmaan onnettomuudesta, Suomen Kuvalehti 47/1962; Sanomalehti Karjalaisen artikkelisarja 5.10.2019.