Hollantilaiset olivat syvässä unessa, kun myrskytulva iski – lue karu tarina täystuhosta

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Reg Burkett/GettyImages
Hollantilaiset olivat syvässä unessa, kun raju tulva iski maan lounaisrannikolle tammikuun lopulla 1953. Hyisessä myrskyssä hukkui lähes kaksituhatta ihmistä.

Islannin eteläpuolella kehittyi voimakkaan matalapaineen tukema myrskyrintama. Ohitettuaan Skotlannin rannikon myrskyrintama kääntyi kohti etelää ja Hollantia aiheuttaen tuhoa myös Englannin itärannikolla.

Ensimmäisen varoituksen Hollannin myrskytiedotuskeskus antoi kello 11 tammikuun 31. päivänä: ”Voimakas myrsky riehuu Pohjanmeren pohjoisissa ja läntisissä osissa. Myrskykeskus lähenee Pohjanmeren eteläisiä ja itäisiä osia.”

Päivän mittaan myrsky voimistui, ja radio lähetti tiedotuksia tasaisin välein. Kello 18 radio tiedotti: ”On odotettavissa, että myrsky jatkuu yli yön. Rotterdamin, Willemstadin ja Bergen op Zoomin asukkaita varoitetaan vaarallisesta veden korkeudesta.”

Myöhemmin illalla Hollannin meteorologisen laitoksen (KNMI) johto piti hätäkokouksen. Enää se ei puhunut vaarallisesta vaan poikkeuksellisen vaarallisesta vedenkorkeudesta. Tieto ehti radion myöhäisuutisiin.

Yksi toisensa jälkeen kalastustroolarit suuntasivat kohti satamiaan niin kauan kuin niihin oli vielä mahdollista päästä. Toreilla ei olisi aamulla Pohjanmeren suurta herkkua, haaringia.

Radio vaikeni yöksi

Suurimpaan raivoonsa myrsky voimistui tammikuun 31. päivän myöhäistunneilla Pohjanmeren yläpuolella. Tuulien voimakkuus nousi yhteentoista boforiin ja lähenteli paikoittain hirmumyrskyn 30 sekuntimetrin nopeutta. Kaiken lisäksi nousuvesi oli tavallista korkeammalla.

Meri oli kuin maitovelliä.

Hollannin radio ei lähettänyt uutisia puolenyön ja aamun välisenä aikana niin kuin ei ollut lähettänyt ennenkään. Radioita ei sitä paitsi ollut läheskään kaikissa maaseudun perheissä.

Myrskytuulten vioittamat harvat puhelinyhteydet Zeelandin maakunnan alueelle olivat nekin suurelta osin poikki. Radioamatöörit pitivät sen sijaan öin ja päivin yhteyttä tuhoalueilta ulkopuoliseen maailmaan.

Tulvavalleissa bunkkereita

Lounainen Zeelandin maakunta sekä Zuid-Holland ja Noord-Brabant olivat erittäin alttiit tulville, koska ne olivat Pohjanmereen laskevien Rein-, Maas- ja Scheldejokien suistoalueella.

Pellot ja talot olivat mudasta, hiekasta, savesta ja osin turpeesta rakennettuja tulvavalleja alempana, samoin laajat merestä kuivatetut alueet, polderit. Hollannin koko pinta-alasta noin 20 prosenttia oli merenpintaa alempana.

Väkevät myrskyt saattoivat työntää vedet vallien yli ja iskeä niihin isojakin aukkoja. Monien talojen merenpuoleisiin seiniin oli maalattu valkoisia merkkejä osoittamaan, mihin asti edelliset suuret, vuosien 1894 ja 1916 tulvat olivat nousseet.

Vain kahdeksan vuotta aikaisemmin päättyneen toisen maailmansodan aikana Hollantia miehittäneet saksalaiset olivat kaivertaneet tulvavalleihin bunkkereita mereltä uhkaavaa vihollista vastaan.

Vallit olivat tämän takia täynnä koloja ja syvennyksiä miehiä ja konekivääreitä varten ja siksi entistäkin heikompia estämään meriveden nousua ja aaltojen voimallista jyskytystä.

Tulvavalleja olisi pitänyt vahvistaa kymmenien kilometrien pituudelta, mutta Hollannissa tarvittiin edelleen runsaasti työvoimaa ja pääomaa muiden sodan aiheuttamien suurtuhojen korjaamiseen.

Äitien tuskanhuudot

Helmikuun 1. päivän aamuyöstä kello kolmen aikoihin valkoista vaahtoa lensi merenpinnan yllä lähes vaakasuorassa.

Vesi hyökyi viisi ja puoli metriä normaalia korkeammalla kohti Hollannin eteläistä lounaisrannikkoa, johon kuuluva pääosin saarista koostuva Zeelandin maakunta oli suurelta osin merenpintaa alempana.

Ihmiset nukkuivat syvää unta, kun tulvavallit alkoivat yksi toisensa jälkeen murtua myrskytulvan paineessa. Monet heräsivät vasta kun vesi tunkeutui sisään rakennusten ovista ja ikkunoista. Monet talot romahtivat osittain tai kokonaan.

Meren tuoksu oli suolaisempi kuin koskaan. Etäällä syttyi ja sammui majakkojen valkoisia, keltaisia ja punaisia valoja. Pyörteisessä tulvavedessä ajelehti hukkuneiden hevosten ja lehmien raatoja. Niiden päällä seisoi ihmisiä. Kun ruhot painuivat pinnan alle, ihmiset joutuivat veden varaan. Harva oli uimataitoinen.

Varhain helmikuun 1. päivän aamulla myrsky ja tulva hellittivät hieman, joten ihmiset pääsivät päivänvalon lisääntyessä kiipeämään rakennusten katoille.

Niin oli tehnyt Vlissingenissä myös neljän pienen lapsen äiti, jonka puoliso oli laivapuuseppä ja merillä poissa kotoa. Talon jyrkkä viistokatto oli liukas. Kaksi nuorinta lasta, molemmat alle viisivuotiaita, liukuivat alas ja hukkuivat.

Samanlaista tapahtui muuallakin. Myrskyn vingunta hautasi äitien tuskanhuudot. Raskas, kostea ja hyinen yö piti saaliinsa.

Jokialus tukki aukon

Jotkut perheet pelastautuivat niihin harvoihin pieniin puisiin soutuveneisiin, joita tulvavesi ei ollut riistänyt mukanaan. Kaikille ei niissä ollut tilaa. Oli valittava, ketkä pelastetaan.

Scherpenissen kaupungin asukkaista suurimman osan oli tapana mennä kirkkoon varhain sunnuntaiaamuisin, mutta nyt kaupunkilaiset tavoistaan poiketen lähtivät tukkimaan murtunutta tulvavallia. Yksikään kaupungin asukkaista ei menettänyt henkeään. Sen sijaan Oude Tongen pikkukaupungissa viivyteltiin, ja tulvaveteen hukkui 305 ihmistä.

Edes Groenendijkin vahvana pidetty tulvavalli ei kestänyt myrskyn ja vesimassojen voimaa. Kello viiden jälkeen aamuyöstä siihen murtui suuri aukko. Vesimassat uhkasivat syöksyä vallin takaiselle laajalle mereltä vallatulle ja kuivatetulle polderalueelle, joka oli yli kuusi metriä merenpinnan alapuolella.

Nieuwerkerkin kaupungin pormestari Jaan Vogelaar ei hätääntynyt vaan määräsi kapteeni Arie Evegroenin ohjaamaan suurehkon jokialuksen kylki edellä vasten vallin suurta murtuma-aukkoa. Aallot pieksivät ja hakkasivat alusta, mutta se esti veden tulvimasta kolmen miljoonan ihmisen asuttamaan Keski-Hollantiin.

Aluksen nimi Twee Gebroeders (Kaksi veljestä) säilyi vuosikymmenet alueen ihmisten muistissa.

Satatuhatta hiekkasäkkiä

Sunnuntaina helmikuun 1. päivänä katastrofin suuruus alkoi tulla muun maailman tietoon.

Vapaaehtoisia auttajia olisi ollut satamäärin, mutta rautatieyhteydet tulva-alueille olivat poikki, koska vesi oli sortanut ratapenkereet. Katastrofialueelle ei päästy tuomaan ruokaa eikä tarvikkeita.

Myös maantiet olivat vesimassojen rikkomat. Autoja ei voinut käyttää. Sitkeät ja vahvat ardennilaishevoset vetivät parivaljakkoina kumipyöräisiä rattaita teillä, joita peitti yli metrin vesikerros. Ihmiset seisoivat rattailla toisiaan tukien, jotta tilaa olisi riittänyt kaikille. Vesi ulottui hevosten vatsaan asti.

Kymmenien hukkumisvaarassa olevien vauhkoontuneiden hevosten pelastaminen oli usein vaikeaa ja vaarallista. ©ULLSTEIN BILD DTL

Pelastustoimiin määrättiin myös tuhansia sotilaita, jotka auttoivat asukkaiden evakuoinnissa. Lentokoneista pudotettiin hiekkasäkkejä, joita ladottiin lähiviikkojen aikana tulvavallien murtumakohtiin yli satatuhatta. Työtä oli tehtävä kellon ympäri, sillä tulvavalleja oli vahingoittunut yli 150 kilometriä ja nousuvesi tuli kahdesti vuorokaudessa. Suurin yhtenäinen murtuma-aukko Zeelandin maakunnassa oli 3,5 kilometrin pituinen.

Oma ongelmansa olivat tuhannet vedessä kelluvat hevosten, sikojen, lampaiden ja lehmien raadot. Mätänevien eläinten löyhkä levisi pitkälle sisämaahan asti. Ne oli saatava pois, ettei tautiepidemioita syntyisi. Yleensä hukkuneen eläimen etujalat sidottiin köydellä yhteen ja raato kiskottiin miesvoimin pois vedestä.

Kiskottavaa riitti.

Taloja tuhoutui 3 000

myrskytulva

Vesimassat saattoivat nousta moniperheisten asuinrakennusten seinien puoliväliin asti. ©KEYSTONE/GETTYIMAGES

Euroopassa olevat amerikkalaiset ja kanadalaiset sotilaat tulivat apuun kuljettaen helikoptereilla ihmisiä turvaan. Ylhäältä katsottuna näkymä oli kuin maailmanlopun maalauksista: pikkukaupunkien talorivejä, joista veden keskeltä näkyivät ainoastaan katot ja joita piiritti kaikkialta harmaa ja hyinen tulvavesi.

Vain kirkot kohottivat torninsa edelleen kohti korkeuksia kuin ilmoittaakseen, että Herran huoneet olivat luonnonvoimia vahvempia.

Toisin kävi tavallisille rakennuksille. Noin 3 000 taloa tuhoutui ja 43 000 vahingoittui. Maatiloja tuhoutui kolmisensataa. Veden alle jäi maata yli 200 000 hehtaaria. Pelkästään nautaeläimiä hukkui yli 30 000. Tulviva suolavesi teki viljelyskelpoiset maat laajalti käyttökelvottomiksi. Runsaat 72 000 ihmistä evakuoitiin kodeistaan. Surmansa sai 1 835 ihmistä, suurin osa hukkumalla.

Nettilähteet: The Dutch Flood Disaster 1953; North Sea Flood of 1953; Death during the 1953 North Sea Storm Surge.

Lue myös:

Ilmaston lämpeneminen tuonee yhä rajumpia myrskyjä

X