Myytti: Eikö mikään asia Kwai-joen sillan legendassa pidä paikkaansa?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Thaimaassa sijaitseva Kwai-joen 350-metrinen silta poikkeaa Ceylonilla kuvatun elokuvan kulissisillasta. © Colourbox
Elokuva ei ole Kwai-joen siltaa nähnytkään.

Teattereihin tullessaan elokuva oli todellinen suurmenestys.

Sen tekijät kävivät pokkaamassa 1957 peräti seitsemän Oscaria, ja ympäri maailmaa vihellettiin elokuvan mukaansa tempaavaa tunnussävelmää Kwaijoen siltaa. Maailma tuskin tietää mistään muusta siltatyömaasta yhtä paljon. Ja kuitenkin todellisuus peittyy sepitteisiin, joita on niin monta kerrosta, että syntyy myytti.

Tarinan ensimmäiset käänteet ovat kirjallisia. Elokuvan ensimmäinen esikuva on sotavankina viruneen John Coastin vankileirin elämää ja pakkotyötä kuvannut kirja Kuoleman rautatie, joka ilmestyi vuonna 1946. Sen pohjalta ranskalainen Pierre Boulle kirjoitti vuonna 1952 ilmestyneen, fiktiivisen romaanin. Viisi vuotta myöhemmin David Lean ohjasi Boullen romaaniin perustuvan menestyselokuvan, joka jäi maailman kollektiiviseen muistiin.

Elokuva ei kuitenkaan ole Kwaijokea nähnytkään. Itse asiassa sen nimistä jokea ei ole olemassakaan.

Matka rajaseudulle

Ensimmäinen autenttisuuspulma liittyy tapahtumapaikkaan. Elokuva filmattiin silloisella Ceylonilla, mikä on nykyään Sri Lanka, ja elokuvan silta on Kitulgalan silta.

Kerrankos tällaista elokuvissa tapahtuu, mutta yritetään silti paikallistaa, missä Kwai-joki on. Lähdetään liikkeelle Bangkokista.

Thainkielellä “kwae” tarkoittaa jokea ja joen nykyinen nimi Kwae Yae kääntyy muotoon ”Suuri Joki”. Tämä joen päähaara tunnettiin kuitenkin sillan rakentamisen aikoihin nimellä Mae Khalung. Juuri kansainvälisen maineen ansiosta joen nimi muutettiin vuonna 1960 muotoon Kwae Yae. Rautatie rakennettiin seuraamaan joen läntistä haaraa, jonka nimi on Kwae Noi eli ”Pieni Joki”.

Englantilaisten sotavankien suussa sana vakiintui anglismiksi ”kwai”, mikä puolestaan tarkoittaa thainkielellä vesipuhvelia.

Täten ”Kwai-jokea” ei ole olemassakaan. Eikä se myyttinen siltakaan ole se, miksi sitä luulemme. Joelle ei myöskään rakennettu yhtä vaan kaksi siltaa.

Kaikki on kuitenkin nimetty ja viritetty niin, että turistien odotukset kohteessa täyttyvät. Menopaluulippu III-luokassa Bangkokin Hualam Pongin asemalta Nam Tokin asemalle ja Sai Yok Noin pääteseisakkeelle maksaa 120 bahtia eli runsaat kolme euroa. Viimeiset kymmenet kilometrit viidakon oksat hakkasivat junan ikkunoista sisään ja lopulta juna voi jäädä viimeiseen ylämäkeen kiinni. Silloin matkustajat saavat kävellä pölkkyjä pitkin perille.

Jättiurakka

Japanilaiset valtasivat Burman englantilaisilta siirtomaaisänniltä vuonna 1942. Koska Andamanien merellä partioineet liittoutuneiden sukellusveneet vaaransivat miehitysjoukkojen huoltokuljetukset Malakan niemimaan ympäri Burmaan, oli rakennettava rautatie läpi vuorten, viidakon ja soitten. Teistä ei ollut apua ¬ niitä ei ollut.

Urakka oli valtava jo pituudeltaan, joka ylsi 419 kilometriin. Rautatien rakentaminen aloitettiin 22. kesäkuusta 1942 Siamin puolella ja suunnilleen samana päivänä Burman puolella.

Alkuperäisestä radasta on enää jäljellä 130 kilometriä Thaimaan puolella. Rauhan tultua vuonna 1945 englantilaiset purkivat neljä kilometriä radan kiskotuksesta Burman rajalta. Rata suljettiin jo 1947, koska se ei kestänyt säännöllistä liikennettä. Nong Pla Dukin ja pääteseisake Nam Tokin välinen osuus avattiin kuitenkin uudestaan vuonna 1957. Nam Tokista Burman rajalle kulkenut rataosuus purettiin vuonna 1976, koska sen puiset siltarakenteet alkoivat käydä vaarallisiksi.

Osa vanhasta ratapenkasta on nykyään turistien luontovaellusreittinä. Ratapenkkaa jäi myös tekojärven alle, kun Vajiralongkornin pato rakennettiin Kwae Noin yläjuoksulle, aivan Burman rajalle.

Rataorjat

Radanrakennus oli toisen maailmansodan aikana yksi tavanomaisimmista sotavankien pakkotöistä. Kesäkuun 1942 ja lokakuun 1943 välisenä aikana eri puolilla Kaakkois-Aasiaa oli 60 000 antautunutta sotavankia.

Vangeissa oli myös upseereita aina everstiluutnantteihin asti. Boullen romaanin ja Leanin elokuvan henkilöt ovat kuitenkin täysin sepitteellisiä.

Kwai-jokifiktion yhtymäkohta todellisiin historian tapahtumiin liittyy niin sanottuun F-sotavankiryhmään. Vuoden 1943 huhtikuussa 7 032:sta australialaisesta ja englantilaisesta koostuvan ryhmän vangeille ilmoitettiin, että heidät passitetaan ”lomaleirille” pois ahtaasta Singaporesta. Suljetuissa tavaravaunuissa 4¬5 päivän ajan tehdyn matkan jälkeen vangit huomasivat, että heidät oli tuotu ratatyömaan Siamin puoleiseen päähän.

Ryhmä jätettiin viisi kilometriä Kanchanaburin kaupungista pohjoiseen rakentamaan rautatiesiltaa kohtaan, missä Kwae Noi -joki yhtyy Kwae Yae jokeen. Salmi on siinä kohtaa noin 250 metrin levyinen. Sillasta tuli 346-metrinen.

Tosiasiassa tämä ”Kwai-joen silta” oli vain yksi kuudesta rautatien sillasta ja se sijaitsee keskellä peltoaukeita, mitkä kasvavat nyt passionhedelmää. Mutta juuri täällä legenda syntyi. Ja kyse ei ollut yhdestä, vaan kahdesta sillasta.

Kwai-joen myytti vaikenee toisesta mutta suuremmasta rakentajajoukosta. Työvoimana käytettiin myös Jaavalta pakolla haettuja työntekijöitä, joita kutsuttiin yksinkertaisesti nimityksellä ”romusha” (työläinen). Japanilaiset hakivat Jaavalta väkisin töihin kaiken kaikkiaan noin 10 miljoonaa ihmistä. 180 000 heistä lähetettiin Burman ja Siamin väliselle rautatietyömaalle.

Pakkovalta

Kwai-joen sillasta tehdyn fiktion ytimessä on periksiantamattoman ja periaatteellisen yläluokkaisen britin eversti Nicholsonin ja vankileirin japanilaisen komentajan eversi Saiton henkinen taistelu johtajuudesta. Elokuvassa hahmoja esittävät Alec Guiness ja Sessue Hayakawa.

Brittieversti saa tahtonsa läpi, ja hänen miehensä rakentavat näytteeksi länsimaisesta osaamisestaan aasialaisille vangitsijoilleen sillan, joka on tehty kestämään vuosisatoja.

Todellisuudessa asetelma olisi täysin mahdoton.

Japanilaiset eivät neuvotelleet. He käsittelivät sotavankeja oman kulttuurinsa mukaisesti ja täysin piittaamatta kansainvälisistä sopimuksista. Pakkotyöhön komennettuja siviilejä ja sotavankeja menehtyi ylirasitukseen, sairauksiin ja japanilaisten kurinpitotoimiin.

Vankeja kuoli myös muilla radan työmailla väkivaltaiseen kohteluun, mutta sitäkin useammat nääntymiseen, nälkiintymiseen, koleraan ja punatautiin.

Todellisen rakennusurakan aikana F-ryhmän sotavangeista menehtyi 3 096 miestä, siis lähes puolet alkuperäisjoukosta. Kun paluukuljetukset alkoivat lokakuussa 1943, hengissä selvinneet olivat sairaita ja nälkiintyneitä. Japanilaiset sotilaslääkärit luokittelivat heistä enää 125 työkelpoiseksi.

Ratatyömaan jaavalaisista kuoli puolet eli 90 000 henkeä. Vain 52 000 jaavalaista radan rakentajaa palautettiin kotiinsa. Samanlainen suhde oli kaikkialla, minne jaavalaisia pakotettiin japanilaisten orjiksi.

Hitlerin kives

Elokuvaklassikko ei mässäile raakuuksilla tai väkivallalla, se ei ollut tuolloin tapana.

Realismin särmien hionnassa pitemmälle meni kuitenkin Kwai-joen sillan tunnussävelmän suomeksi sanoittanut Reino Helismaa, joka kuvasi leiritilannetta lähes teddykarhujen huviretken tapaan:

Laulu näin reipas jälleen soi, virta ei meitä voittaa voi. Päivä kun päättyy, jäädä saa silta, askel leiriin nyt vie. Pakko ei meitä työhön saa, kahle se meitä naurattaa.

Elokuvan laaja suosio perustuu pitkälti sen tunnussävelmään.

Itse asiassa sitä ei ole tehty nimenomaan tähän teokseen, sillä brittiarmeijan musiikkiluutnantti F.J. Ricketts sävelsi sen jo 1914 nimellä Colonel Bogey March. Toisen maailmansodan aikaan marssi sanoitettiin Englannissa roisimmin muotoon Hitler has Only Got One Ball (Hitlerillä on vain yksi kives).

Helismaan version rohkeushuippu osui näin: Temme sen sillan, mutta vain siksi, kun tiemme on everstin tie. Hän vanki on ja kuitenkin vallan sai, täällä ei juhli Nippon ei.

Sillan tuho

Ensimmäinen Kwae Yaen ylittävä puinen silta valmistui helmikuussa 1943, ja silloin aloitettiin liikenne sillan yli. Toinen betonista ja teräksestä valmistettu 11 kaaren silta valmistui huhtikuussa 1943 yläjuoksulle, noin sadan metrin päähän ensimmäisestä sillasta.

Klassikkoelokuvassa siltaa vaanii liittoutuneiden sissipartio. Loppupeleissä se onnistuu räjäyttämään everstin ylpeyden ja länsimaisen sivilisaation monumentin taivaan tuuliin.

Tässäkin tapauksessa todellisuus on toisenlainen, eikä siihen liity kaukopartiota.

Joulukuun 1944 ja kesäkuun 1945 välillä liittoutuneet pommittivat Kwae Yaen molempia siltoja useita kertoja, aluksi huonolla menestyksellä.

F-ryhmän leiri oli siltojen välittömässä läheisyydessä ja japanilaisen ilmatorjuntapatterin kupeessa. Pommituksessa marraskuussa 1944 tuhoutui kaksi vankien asumusta. Samalla kuoli 19 ja haavoittui 68 vankia. Helmikuussa 1945 molemmat sillat saivat osumia, ja yksi kaarisillan kaari romahti.

Yhdysvallat iski jälleen 3. huhtikuuta onnistuen vahingoittamaan puusiltaa ja pudottamaan toisen kaaren terässillasta.

Puusilta kunnostettiin vankityönä toukokuun loppuun mennessä. Englannin ilmavoimien pommitus 24. kesäkuuta pudotti kolmannen kaaren terässillasta ja vaurioitti puusiltaa lopulta niin, että liikenne joen yli pysähtyi koko sodan loppuajaksi.

X