Näin suvun haurasta aarretta vaalitaan – Perintönukke Lotta rantautui rahtilaivalla Saksasta vuonna 1917
Nukke matkusti Saksasta Suomeen rahtilaivan kyydissä vuonna 1917. Äitini kummitäti Naimi Lönnström työskenteli laivalla kylmäkkönä ja oli hankkinut nuken lahjaksi äidilleni Maire Ahlgrenille, joka oli tuolloin kolmivuotias.
Lotan nykyiset vaatteet ovat vuodelta 1942. © KATRI LEHTOLA
Nukke saapui puulaatikossa, jonka päällä luki Charlotta. Äitini lyhensi nimen myöhemmin Lotaksi.
Lotan pää oli posliinia, ja sillä oli kauniit tummat hiukset kuten äidilläni. Sen pitkäripsiset silmät avautuivat ja sulkeutuivat.
Nukella oli upea mekko ja polvipituiset pitsireunaiset housut. Lotta asui äitini lapsuudenkodissa Turun Itäisellä Pitkäkadulla, ja sen paikka oli pienen tuolin päällä olohuoneessa.
Minä synnyin vuonna 1937. Vanhempieni silloinen koti oli muutaman korttelin päässä isovanhemmistani.
Muistan Lotan hyvin lapsuudestani. Istuin mummolassa nuken vieressä ja ihailin sitä. Lotalla ei saanut leikkiä, sillä se oli harvinainen ja olisi voinut särkyä helposti.
Sodan vaurioittama
Kun sota alkoi, jouduimme evakkoon sukulaistemme maataloon Lietoon. Lotta jäi omalle tuolilleen. En osannut olla siitä huolissani, sillä se oli minulle hieman etäinen ehkä juuri siksi, etten saanut leikkiä sillä.
Nuken alkuperäinen rikkoutunut pää on edelleen tallessa. © KATRI LEHTOLA
Silti muistan olleeni surullinen, kun äitini kotikadulla käytyään toi suruviestin: Talon lähelle osuneen pommin voimasta Lotta oli pudonnut lattialle ja sen posliininen pää oli rikkoutunut.
Vuonna 1942 äitini sai Lotan itselleen ja vei sen kunnostettavaksi Martta-teollisuuteen. Se sai uuden pään ja hiukset.
Alkuperäinen mekko, joka oli hienoa silkkiä mutta kauhtunut, otettiin talteen ja museoitiin. Lotta puettiin uuteen vaaleaan mekkoon ja puuvillasukkiin, jotka nytkin ovat makkaralla kuin oikealla lapsella. Lakerikengät kiiltävät, vaikka tuppaavat pölyyntymään.
Äidiltä tyttärelle
Sain Lotan itselleni, kun muutin omaan kotiin, ja se on siitä asti kulkenut mukanani. Nukke kulkee suvussa äidiltä tyttärelle, mutta vielä en ole raaskinut luopua siitä. Olen kertonut tyttärelleni ja tyttärentyttärelleni Lotan tarinan ja toivon, että he tulevat arvostamaan sitä sitten, kun sen saavat.
En ole antanut lastenlastenikaan leikkiä Lotalla, sillä toivon, että se säilyisi ehjänä mahdollisimman kauan.
Paperimassasta valmistettu käsi on kulunut kauniisti. © KATRI LEHTOLA
Joskus tosin käy niin, että kun jälkikasvuni tulee kylään koiriensa kanssa, koirat ehtivät juosta olohuoneeseen, hypätä sohvalle ja nuolla Lotan hiuksia ennen kuin ehdin tehdä mitään.
Yleensä siirränkin Lotan hyllyn päälle jo ennen heidän tuloaan. Koirien innokkaiden tervehdysten vuoksi Lotan tummat kiharat ovat pään päältä vähän latistuneet, mutta mielestäni se on yhä kaunis.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 11/18.
