Seurapiireistä agentiksi – Nancy Wake taisteli pelottomasti toisessa maailmansodassa selviytyen täpärästi salamurhaajien ansoilta

Laskeutumispaikan osoittavat merkkivalot välähtelivät kaukana alapuolella, kun Nancy Wake pudottautui laskuvarjon varassa lentokoneesta ja liukui äänettömässä yössä halki ilmamassojen.

Elettiin toisen maailmansodan ratkaisevia hetkiä vuoden 1944 keväällä, ja Wake oli yksi harvoista naisista, jotka pudotettiin laskuvarjolla keskelle kiivaiden taistelujen näyttämöä, Keski-Ranskassa sijaitsevaan Auvergnen maakuntaan. Hänen tehtävänään oli suorittaa huippusalaisia ja äärimmäisen vaarallisia erikoisoperaatioita.

Wakella oli jo takanaan monen vuoden kokemus toimimisesta ranskalaisen vastarintaliikkeen voimahahmona. Saksan salainen poliisi Gestapo oli antanut hänelle liikanimen Valkoinen hiiri, koska erilaisten koodinimien ja peitetarinoiden taakse kätkeytynyt mysteerinainen liikkui äänettömästi kuin aave ja oli uuvuttavassa kissa ja hiiri -leikissä onnistunut kerta toisensa jälkeen livahtamaan takaa-ajajiensa kynsistä.

Tässä tosielämän vakoilutrillerissä Nancy Wakesta tuli natsien pakkomielteisesti etsimä henkilö, jolle kiinni joutuminen olisi tietänyt varmaa kuolemaa.

Liikanimestään huolimatta Nancy Wake oli luonteeltaan kaikkea muuta kuin hiiri. Hän oli kuuluisa uskomattomasta rohkeudestaan, kyvystään juoda kenet tahansa miehen pöydän alle sekä ilkikurisesta huumorintajustaan, joka auttoi häntä selviytymään pahimmistakin vastoinkäymisistä.

”Uskallakin kirjoittaa minusta yksi noista kurjista sotakirjoista, jotka ovat täynnä kauhuja. Minun sotani oli täynnä naurua ja rakastamiani ihmisiä”, Wake varoitteli kirjailija Russell Braddonia, joka kirjoitti hänestä vuonna 1956 julkaistun elämäkerran.

Hakaristilipun heittäessä synkän varjonsa Euroopan ylle edes yltiöoptimistinen Nancy Wake ei kuitenkaan välttynyt henkilökohtaisilta tragedioilta. Suurin menetys oli se, kun natsit tappoivat miehen, joka oli hänen elämänsä suurin rakkaus.

Agentti Nancy Waken tarinasta syntyi Ariel Lawhornin kirjoittama romaani Koodinimi Hélène, joka ilmestyi juuri suomeksi Docendon kustantamana. © © The Australian War Memorial

Nancy Wake nousi seurapiireistä agentiksi

Nancy Wake syntyi elokuun 30. päivänä vuonna 1912 Uuden Seelannin Wellingtonissa, mutta hänen ollessaan parivuotias perhe muutti Australiaan. Pian tämän jälkeen journalistina toiminut Charles-isä hylkäsi vaimonsa ja kuusi lastaan.

Nancysta kasvoi nokkela ja seikkailunhaluinen nuori nainen. Vain 16-vuotiaana hän matkusti New Yorkiin ja sitä kautta Eurooppaan.

Toimiessaan 1930-luvulla Euroopan-kirjeenvaihtajana Nancy sai omin silmin todistaa Adolf Hitlerin valtaannousua sekä sitä, kuinka julmasti natsit kiduttivat ja tappoivat juutalaisia. Hänessä syttyi sammumaton viha kansallissosialismia kohtaan.

Marraskuussa 1939 Nancy Wake vietti häitä itseään huomattavasti vanhemman ranskalaisen tehtailijan Henri Fioccan kanssa. Fiocca oli kotikaupunkinasa Marseillen varakkaimpia miehiä, ja hän hukutti nuoren ja kauniin vaimonsa ylellisyyksiin.

Nancy rakasti hauskanpitoa ja luksusta, mutta seurapiiriperhosen pintaliito päättyi, kun natsit marssivat Ranskaan vuonna 1940. Seuraavat neljä vuotta Ranskaa johti marsalkka Philippe Pétainin nukkehallitus, mutta käytänössä maan ohjaksissa oli natsi-Saksa.

Madame Fiocca liittyi heti paikalliseen vastarintaliikkeeseen. Hän auttoi aviomiehensä rahoilla ja laajalla kontaktiverkostollaan jopa yli tuhat juutalaista ja muita natsien vainoamia ihmisiä pakenemaan miehitysajan Ranskasta hankkimalla väärennettyjä henkilöllisyyspapereita ja järjestämällä turvapaikkoja.

Kesti kauan ennen kuin natsit tajusivat, että heidän etsintäkuuluttamansa Valkoinen hiiri oli vaikutusvaltaisen liikemiehen vaimo – tai ylipäänsä nainen.

Kun totuus paljastui, peli kävi liian vaaralliseksi, ja Nancyn oli paettava Ranskasta. Hän ei nähnyt aviomiestään enää koskaan.

Saksalaisia sotilaita Pariisin Riemukaaren edustalla natsi­miehityksen aikana vuonna 1940.  © Universal Images Group / Universal Images Group / MVPhotos

Hurjapäinen taistelija

Maanalainen toiminta kuitenkin jatkui. Kesällä 1943 Nancy Wake saapui Englantiin ja hänet hyväksyttiin yhtenä harvoista naisista mukaan Britannian hallituksen sotilastiedusteluyksikön järjestämään erikoiskoulutukseen. Se teki yhteistyötä Ranskan vastarintaliikkeen kanssa.

Kylmähermoisuutta ja rautaista fyysistä kuntoa vaativassa koulutuksessa Wake oppi käsittelemään aseita ja räjähteitä, hyppäämään laskuvarjolla ja sähköttämään. Nämä taidot olivat tuiki tarpeellisia, kun Wake lähetettiin heti koulutuksen jälkeen laskuvarjojoukoissa takaisin Ranskaan ja hänelle keksittiin koodinimi Hélène.

Toimenkuvaan kuului natsien toiminnan sabotoiminen kaikin mahdollisin tavoin. Nancy Wake oli paikallisten sissijoukkojen mukana räjäyttelemässä saksalaisten hallussa olevia tehtaita ja liikehuoneistoja.

Valkoisen hiiren vastuullisin tehtävä Auvergnessa oli kuitenkin toimiminen brittien agenttina ja yhteyshenkilönä Lontooseen. Agentti istui tuntikausia radiovastaanottimensa ääressä ja sähkötti kanaalin toiselle puolelle tietoja sodan etenemisestä. Vastaavasti Wake – koodinimellään Hélène – sai BBC:n välityksellä salaista informaatiota seuraavien laskuvarjojen saapumisesta.

Yhteydenpito oli sodan kannalta elintärkeää, sillä laskuvarjojen mukana saapui uusien vapaustaistelijoiden lisäksi aseita ja muita välttämättömiä varusteita.

Pelottomuutensa ja voimakkaan persoonallisuutensa ansiosta Nancy Wakesta tuli lyhyessä ajassa sissijoukon eli niin kutsuttujen maquisardien johtaja ja hän eteni sotilaallisessa hierarkiassa kapteeniksi.

Vuonna 1985 ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Wake antaa ymmärtää, että useimmat miehet taipuivat niskoittelematta naisen komentoon, ja monista miehistä tuli hänen elinikäisiä ystäviään.

Hän kertoo taistelleensa tasa-arvoisesti tuhansien miesten rinnalla Auvergnen metsien peittämillä vuorenrinteillä ja paenneensa henkensä edestä saksalaisten pommikoneiden luotisadetta konekivääritulen räiskyessä.

Yönsä sissijoukko vietti metsän kätköihin pystytetyssä leirissä. Näissä alkeellisissa oloissakin Nancy onnistui kuin ihmeen kaupalla hankkimaan syömäkelpoisia elintarvikkeita, viiniä ja tupakkaa. Vaikka madame Fiocca kulki nyt ladatut revolverit housuntaskuissa, naisellisuudestaan hän ei luopunut.

Äkkikuolema karateiskulla

Kesäkuussa 1944 sodan kulku muuttui dramaattisesti, kun liittoutuneet nousivat maihin Normandian rannikolla. Tukijoukkojen saapuminen lisäsi ranskalaisten voitonvarmuutta, ja sabotaasi-iskuista tuli yhä uhkarohkeampia.

Nancy Waken suoraan natsien päämajaan heittämä käsikranaatti tappoi kertaheitolla kymmeniä sotilaita. Sen armollisempaa kohtelua ei saanut vakoojaksi paljastunut nuori saksalaisnainen, jonka Wake määräsi suoralta kädeltä teloitettavaksi. Hän jatkoi rauhassa aamiaisen syömistä, kun laukaukset kajahtivat lähistöllä.

”Nainen oli vakaumuksellinen natsi. Olisin voinut ampua hänet itse mitä suurimmalla mielihyvällä”, Wake tunnusti myöhemmin elämäkertansa kirjoittajalle Russell Braddonille.

Wake oli itse varsin tietoinen siitä, että hänen toimintansa voisi johtaa yhtä hyvin voittoon kuin keskitysleirille tai teloitusryhmän eteen. Varautuneena pahimpaan hän kantoi aina mukanaan tablettia, joka toisi tiukan paikan tullen nopean ja tuskattoman kuoleman.

Hurjapäisen taistelijan uhkarohkein temppu oli se, kun hän hiipi eräänä yönä miestensä mukana suorittamaan terrori-iskua saksalaisten omistamaan asetehtaaseen. Vartiossa ollut SS-sotilas kääntyi yhtäkkiä ja huomasi pimeydessä väijyvän naisen, minkä seurauksena Wake tappoi miehen yhdellä kaulaan tähdätyllä karateiskulla. Nainen kertoi myöhemmin tunteneensa likaisesta työstä inhon puistatuksen, kun eloton ruumis lysähti häntä vasten, mutta murha oli ollut ainoa vaihtoehto, sillä mies olisi muuten tehnyt hälytyksen.

”Vihani natseja kohtaan oli hyvin, hyvin syvää”, Nancy Wake myönsi myöhemmin eräässä haastattelussa. Tunne oli molemminpuolinen. Gestapo etsi Valkoista hiirtä koko sodan ajan pakkomielteisesti, ja tämän kiinni ottajalle luvattiin päätähuimaavia palkkioita.

Wake tiesi, että kehenkään ei voinut luottaa ja muhkea löytöpalkkio saattaisi houkutella natseja myötäileviä pettureita ja ilmiantajia soluttautumaan jopa vastarintaliikkeen sisälle. Hän joutuikin moniin läheltä piti -tilanteisiin ja selviytyi täpärästi ja vain onnekkaan sattuman ansiosta salamurhaajien ansoilta.

Ylivoimaisen supernaisen onnistui kuitenkin olla aina askeleen edellä viholli­siaan. Sodan päätyttyä Wake piti henkilökohtaisesti huolen siitä, että monet sotarikolliset saisivat ansaitsemansa rangaistuksen, ja hänet palkittiin lukuisilla urhoollisuusmitaleilla ja kunnianosoituksilla.

Ranskalaiset riemuitsivat Pariisin vapautuessa natsien hirmuvallasta elokuussa 1944. © MVPhotos

Aviomies uhrasi henkensä

”Vive la France” – Eläköön Ranska – huudot raikuivat ja samppanjapullojen korkit poksahtelivat elokuun 25. päivänä vuonna 1944, kun Pariisi vapautettiin vihdoin natsien vallasta. Kapteeni Nancy Wakea juhlittiin vapaustaistelun legendaarisena sankarittarena, kun hän johdatti joukkonsa keskelle riemuitsevia väkijoukkoja.

Ilo vaihtui kuitenkin kyyneliksi, kun tuntematon nainen kertoi Nancylle yleisen hälinän yli suru-uutisen: natsit olivat murhanneet hänen aviomiehensä Henri Fioccan.

Traagisinta rakkaustarinassa oli se, että Fiocca olisi voinut pelastaa henkensä, jos hän olisi johdattanut Gestapon Valkoisen hiiren jäljille. Julminkaan kidutus ei ollut kuitenkaan saanut miestä murtumaan.

Nancy Wake tunsi pitkään syyllisyyttä Fioccan kammottavasta kohtalosta, mutta solmi ennen pitkää uuden avioliiton entisen sotavangin ja lentäjän John Forwardin kanssa. Lapseton pariskunta asui pitkään Australiassa, mutta miehen kuoltua 40 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen Nancy muutti Englantiin. Siellä hän myös vaipui rauhallisesti ikiuneen kuukausi ennen 99-vuotispäiväänsä vuonna 2011.

Hurjapäisen taistelijan viimeinen lepopaikka oli suurimpien voittojensa näyttämöllä Auvergnessa, sillä Nancy Waken viimeinen toive oli:

”Haluan, että tuhkani ripotellaan vuo­rille, joilla taistelin tuhansien miesten rinnalla.”

Nancy Wake osallistui 1989 Sydneyssä australialaisten ja uusiseelantilaisten sotilaiden muistoa kunnioittavaan Anzac-päivään, jota vietetään aina 25. huhtikuuta.  © Paul Matthews/Fairfax Media via Getty Images

Lähdekirjallisuus: Russell Braddon: Nancy Wake. World War Two’s Most Rebellious Spy (2019, julkaistu ensi kerran 1956), Nancy Wake: The White Mouse. The Autobiography of Our Greatest War Heroine (1985), Imogen Kealey: Sankaritar. Englannin kielestä kääntänyt Maikki Soro (2020).