Oliko Heinävedellä naisten kurileiri? Vai huijasiko kirjailija?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Risto Joutjärvi on säilönyt äitinsä muistiinpanoja ja esineitä. Hänellä on niitä ympäri kotiaan, muun muassa isossa puutarhavajassa. © Lukas Pearsall
Tuore kirja naisten sodanaikaisista pakkotyöleireistä kohahdutti historian tutkija- ja harrastajapiirejä. Mutta oliko juttu totta?

Säilöön on pinottu useita pahvilaatikoita täynnä käsikirjoitettuja papereita, valokuvia ja muita dokumentteja siistissä järjestyksessä.

”Äiti oli tarkka kirjanpitäjä. Samalla tavalla hän järjesteli nämäkin paperit.”, muusikko-kirjailija Risto Joutjärvi, 64, sanoo, ja katsahtaa kaapin perille.

Joutjärvi ojentelee päällimmäisen pahvilaatikon paperipinoja. Esiin pistää valokuva naisesta metsähakkuiden keskellä.

Muistiinpanot kertovat, miten julmasti naisia kohdeltiin valtion työleirillä.

Joutjärven äiti Saara Tuukkanen piti päiväkirjaa jo leirillä, ja jatkoi muistamansa ylöskirjaamista koko elämänsä. Aktiivisimmin hän kirjoitti tapahtumia muistiin eläkkeelle jäätyään, 1980-luvulla. Tässä työssä häntä auttoi poikansa Risto, joka myös nauhoitti äitinsä muisteluita 40 tunnin verran.

Kuolinvuoteella 2011 äiti sanoi pojalleen, että tämän on kerrottava kaikki.

Ihan kaikki.

Valvojana naisten erityisleirillä -kirja (Minerva) ilmestyi vapun alla.

Salainen työ

Vastavalmistunut sosiaalikasvattaja Saara Tuukkanen oli 22-vuotias, kun juna kuljetti hänet Heinävedelle, jossa hän päätyi saksalaismieliselle naisten työleirille työnvalvojaksi. Leirille oli tuotu niin sanottuja ”työtä vieroksuvia” naisia kaikista yhteiskuntaluokista. Juutalaisia, romaneja, irtolaisia ja kommunismista epäiltyjä.

Heinäveden työleirin olot olivat hankalat ja alkeelliset. Osa sadan naisen telttaleirin naisista oli hurjaluonteisia ja jopa vaarallisia.

”Äiti yritettiin tappaa monta kertaa, mutta leirillä olleet romanit pelastivat hänet.”

Leirin kauhut

Leiriä johti natsi-Saksassa koulutuksensa saanut johtajatar, jota ministeriö epäili mustasta pörssistä. Tuukkasen työnä oli myös tarkkailla johtajan puheita ja toimia, ja raportoida ne ministeriölle.

”Johtaja oli sadistinen hirviö, joka ei säälinyt vankileireille tulleita naisia. Nämä joutuivat metsätöihin motintekoon sateeseen jopa neljänkymmenen asteen kuumeessa.”

Leirillä oli paljon raskaana olevia naisia, jotka synnyttivät leirillä tai tekivät itse abortin millä tahansa käsiinsä saamallaan apuvälineellä.

Joutjärvi kuvaa äitinsä tarinaa kahdesta naisesta, jotka todistivat saksalaissotilaiden raa’at toimet.

Leirillä ollut nainen oli juuri synnyttänyt lapsen. Saksalainen sotilas tarttui vastasyntyneen jaloista kiinni, ja löi puuhun. Äiti ammuttiin. Kun naiset kertoivat näkemäänsä eteenpäin, kertomus levisi myös leirinjohtajan korviin.

”Nämä naiset vain katosivat, eikä heitä nähty enää sen jälkeen.”

Pelottelua

Metodistipapin tytär piti leirillä näkemäänsä vääränä.

Valtion virkamiehet kuitenkin kehottivat Tuukkasta kaunistelemaan tapahtumia ja kertomaan valkoisia valheita.

”Häntä peloteltiin hiljaiseksi maanpetturuussyytteellä, kuritushuoneella ja jopa kuolemanrangaistuksella.”

Tuukkanen oli kuitenkin päättänyt, etteivät vääryydet unohtuisi. Sodan jälkeen hän opiskeli opettajaksi ja kirjoitti samalla muistiinpanojaan ylös.

Päästyään eläkkeelle 1980-luvulla Tuukkanen kyseli ministeriöstä eläkkeistään työleirin ajalta. Eläkkeitä ei koskaan löytynyt, sillä hänen työaikaansa ei ollut ministeriön mukaan olemassa.

”Äiti kävi keskusteluja siellä useaan otteeseen saman virkamiehen kanssa. Tulos oli aina sama: näitä leirejä ei ole koskaan ollut.”

Äidin perintö

Risto Joutjärvi uskoo, että leirit haluttiin salata siksi, että Suomi haluttiin pitää puhdasmaineisena maana.

”Olen ollut nuorena muusikkona niin armeijan kuin politiikankin tilaisuuksissa soittamassa. Niissä juhlapuheissa on suoraan sanottu, että Suomen maineen kannalta haitalliset aineistot pitää hävittää.”

Joutjärvi toivoo, että julkaistu muistitieto voisi avata uusia ovia Suomen historiaan. Kenties joku tietäisi lisää vaietuista työleireistä.

”Nyt, mitä tässä kirjassa on kerrottu, tuntuu vasta esiripun heilaukselta. Kirjaan esipuheen kirjoittanut sosiologi Sari Näre totesi hyvin, että tämä saattaa jäädä osaksi salaisuuksien jatkumoa.”

Sepite vai faktateos?

Risto Joutjärven kirjoittamaa muistelmateosta on kiitelty sen sisältämästä uudesta tiedosta. Jo kirjan esipuheessa tutkija Sari Näre puhuu todellakin tarkoituksenmukaisuussyistä vaietusta historiasta ja ”tapahtumista, jotka lähenevät sotarikoksia”.

Tätä kirjallisuudenlajia on yleensä totuttu pitämään faktatietona, totena, ja sellaisena tätäkin kirjaa on laajalti luettu.

Kirjan suurin puute on kuitenkin juuri tässä: sen kuvaamia kauheuksia ei voida asiakirjoin todistaa. Näre tekee tästä päinvastoin hyveen: tämä onkin todiste tietojen paikkansapitävyydestä. Dokumentit on tuhottu tai ne ovat vaikeasti löydettävissä, päättelee Näre.

Yllättäen tämä koskee myös Joutjärven kirjan lähdeaineistoa. Sitä ei joko löydy tai kirjoittaja ei sitä suostu esittämään.

Hävinneet todisteet

Saara Tuukkanen piti siis päiväkirjaa leirin tapahtumista kellonaikoineen ja päivämäärineen. Myös leirillä tapahtuneet kauheudet hän kirjasi yksityiskohtaisesti viiteen sinikantiseen päiväkirjaan, jotka hän luovutti leirillä käyneille tarkastajille. Kahdesta päiväkirjasta hän otti kuitenkin kopiot itselleen.

Muistelmien kannalta keskeisistä ja kopioiduista päiväkirjoista on jäljellä enää puolitoista. Vapun aikana Joutjärven varastoon tunkeuduttiin ja toisen sinikantisen päiväkirjan sivuja oli tuhottu ja revitty. Myös valokuvia leiristä katosi.

Heinäveden leirin erittäin tärkeitä asiapapereita on Joutjärven mukaan säilytetty lukollisessa matkalaukussa äidin kellarikomerossa. Matkalaukku kuitenkin katosi Tuukkasen kuoleman jälkeen. Lisäksi Joutjärven ollessa sairaalassa, sukulaiset olivat laittaneet tärkeitä asiapapereita silppuriin.

Kun useat tutkijat ja toimittajat ovat halunneet tutustua päiväkirjoihin ja asiapapereihin, Joutjärvi on kieltäytynyt, ”koska työ on kesken”. Hän aikoo jatkaa kirjoittamista ja koostaa äitinsä koko elämäkerran. Sen jälkeen hän saattaa antaa aineistonsa historiantutkijoiden käyttöön.

”Aito muistelma”

Alan tunnettu auktoriteetti, dosentti Lars Westerholm luki kirjan Seuran pyynnöstä ja teki asiakirjatarkistuksia.

”Ilmeisesti tällainen metsätyöleiri Heinävedellä on toiminut, ja muistelma on tältä osin aito”, Westerlund sanoo.

Kirjan dramaturgia lepää hyvän ja pahan, kertojan eli Tuukkasen ja toisaalla leirinjohtajan, sukunimettömän ”Marjastiinan” varassa. Westerlundin mielestä leirikuvaus ei ole uskottava. Myöskään saksalaisten osallisuus tapahtumiin liikkuu hataralla pohjalla.

”Vuoden 1942 jälkeen saksalaisilla ei ollut leirejä Itä-Suomessa. Saksalaisupseereita oli vain kaukana Mikkelissä ja esikuntatehtävissä”, Westerlund sanoo. Silti hän pitää hyvänä, että ”poika on julkaissut äitinsä sepitykset”.

Virallisen historiankirjoituksen mukaan Suomi luovutti Saksaan kahdeksan juutalaista. Joutjärven tietojen mukaan oikeampi luku on 70. Luku olisi suurempi, mutta muun muassa hänen äitinsä auttoi monia juutalaisnaisia välttämään kyydityksen.

Leirien saaristo

Itse naisten metsätyöleireistä dosentti Lars Westerlund toteaa, että ne yksinkertaisesti epäonnistuivat.

”Koko leirilaitos oli vikatikki. Leirien tuotto oli vähäinen, ja kustannukset ylittivät hyödyn.”

Jatkosodan aikaan Suomessa oli kaikkiaan 26 naisten työleiriä. Sotavuosina ajateltiin yleisen edun ja tasapuolisuuden nimissä, että kaikkien oli osallistuttava sotaponnisteluihin. Siksi joutilaita ei hyväksytty, heidät pakotettiin motintekoon työleireille maaseudulle.

Keskitysleirejä nämä leirit eivät kuitenkaan olleet.

Helsinkiläinen historianharrastaja Jarmo Mäkelä kumoaa myytin siitä, etteikö leireistä olisi kirjallisia dokumentteja. Hän löysi 1994 julkaistun kirjan Emil Lappalainen, Kohtalonvuodet. Siinä työnjohtajana Lapinlahden Karvasalmen metsätyöleirillä toiminut Lappalainen kuvaa havainnollisesti niitä toivottomia vaikeuksia, joita kaupunkilaisneitosten opettamisessa lumisiin metsätöihin ilmeni. Työnjohtaja Lappalaisen kuvaus vastaa Joutjärven kirjan sisältöä, mutta toki ilman dramatiikkaa, julmuuksia ja sadismia.

Leppoisat paikkakuntalaiset, reilut metsäyhtiöiden edustajat ja ministeriöiden asialliset tarkastajat eivät 20 vuotta sitten ylittäneet sensaatiokynnystä.

Jatkosodan aikaisia työleirejä on tutkinut muun muassa kuopiolainen tohtori Pekka Niiranen. Hänen mukaansa arkistoista löytyy hyvinkin runsaasti materiaalia. Viitteitä papereiden hävittämisestä ei ole.

Muistelmakirja

Kuinka pitkälle kustantaja on varmistunut teoksen sisältämien faktojen paikkansapitävyydestä?

”Tämähän on muistelmateos. Joutjärvi on kouvolalainen muusikko, joka on kirjoittanut äitinsä tarinan muistikirjan ja äänitallenteiden pohjalta”, Minerva Kustannus Oy:n kustannuspäällikkö Pekka Saarainen kertoo.

Vakuudeksi hän lähettää sähköpostitse Saara Tuukkasen skannattuja henkilöpapereita ja yhden dokumentin, jonka mukaan Tuukkanen on ollut Heinäveden leirillä ”työnvalvojana”. Faktojen osalta Saarainen kehottaa tutustumaan tarkemmin tutkija Näreen kirjaan kirjoittamaan esipuheeseen.

Nyt ilmestyneen kirjan jatkosta Joutjärvi paljastaa, että aiheesta mahdollisesti syntyy myös elokuva, jos kustantaja auttaa järjestämään dramaturgin sitä varten.

Tekeillä olevasta kirjasta hän kertoo, että siinä Saara Tuukkanen muun muassa tapaa marsalkka Mannerheimin pari kertaa Mikkelin päämajassa.

Lue myös

Jaa kaverilleTilaa Seura

Lisää aiheesta

Lue lisää samalta kirjoittajalta

Yhteistyössä

X