Operaatio Palmen oli osa Ruotsin suurta sotasalaisuutta – Hylkeet koulutettiin etsimään vedenalaisia esineitä ja laitteita
Tukholman saaristossa toimi sodan aikana Ruotsin salainen tutkimuskeskus, jossa koulutettiin hylkeitä löytämään sukellusveneitä. Samalla ne viihdyttivät yksinäistä pikkupoikaa.
Suuri yleisö sai tietää Operaatio Palmenista vasta kun Ruotsin puolustusvoimien sota-ajan arkistot avattiin vuonna 1976.
Vuosi on 1947 ja tukholmalaisen alakoulun oppilaat ovat luokkaretkellä Skansenin ulkoilmamuseossa. Tullaan hyljealtaalle, missä polskii Itämeren harmaahylkeitä, halleja.
”Pelle, Pelle, tule tänne”, hihkaisee kymmenvuotias Per Fellenius – ja altaasta ponkaisee pojan luo innokas hylje.
Koulukaverit äimistyvät, Per taputtaa hyljettä ja juttelee sille kuin vanhalle ystävälleen. Sellaisia he oikeasti olivatkin, muutaman vuoden takaa sodan ajoilta, Ruotsin merivoimien salaiselta tutkimusasemalta.
”Kun olin alle kouluikäinen, Pelle-hylje oli minun paras ystäväni. Olo oli yksinäistä, hylkeet olivat ainoita leikkikavereitani. Pelle oli niin kesy, että se tupsahti keittiöömme mielensä mukaan. Annoin sille tietysti makupaloja”, muistelee nyt 81-vuotias Per erikoista lapsuuttaan.
Se elämä, mitä pikkupoika piti täysin normaalina, oli osa suurta sotasalaisuutta, Operaatio Palmeniksi ristittyä hyljekoulutushanketta.
Sitä johti Perin isä, käyttäytymistieteilijä ja psykologi Valdemar Fellenius.
Fellenius oli muuttanut vaimonsa Jutan ja tuolloin kolmevuotiaan Per-poikansa kanssa suljetulle Gålön niemelle vuonna 1940.
Asuntona oli vaatimaton mökki. Perheen lisäksi tutkimusasemalla asuivat Skansenilta rekrytoitu eläintenkouluttaja, kokki ja teknikko.
Kesyt hylkeet olivat Per Felleniuksen lapsuuden ainoita leikkikavereita yksinäisellä tutkimusasemalla. © ARMÉ- MARIN OCH FLYGFILM, SVERIGE
Sukellusveneet yllättivät
Hyljekoulutushankkeen syynä oli sota ja Ruotsin teknologinen avuttomuus vihollisen sukellusveneiden torjumisessa. Jo heti sodan alettua länsiliittoutuneet, myöhemmin myös Neuvostoliiton Itämeren laivasto halusivat pysäyttää ruotsalaisen rautamalmin viennin Saksan sotateollisuudelle. Vuoden 1939 syksyllä sukellusveneet upottivat toistakymmentä ruotsalaista kauppalaivaa, ja Ruotsin merivoimat alkoi kiivaasti etsiä keinoja sukellusveneiden havaitsemiseksi omilta vesiltään.
Kaikuluotaimia ja tutkia oli lähinnä vain briteillä, eivätkä he jakaneet tekniikkaansa muille kuin amerikkalaisille.
Sotilaat innostuivat heti, kun käyttäytymistieteilijä Valdemar Fellenius ehdotti, että sukellusvenejahdissa käytettäisiin hylkeitä. Niitä oli Felleniuksen kokemusten mukaan helppo kouluttaa etsimään vedenalaisia esineitä ja laitteita.
Talvella 1940 Felleniukselle lennätettiinkin 19 Pohjanlahden jäältä poimittua kuuttia. Aluksi hän koulutti niitä omalla kesämökillään. Merivoimien komentaja vieraili paikalla ja innostui näkemästään.
Kesällä merivoimat rakensi Tukholman saaristoon Gålön niemelle Felleniuksen käyttöön hylkeiden koulutusaseman. Alue eristettiin korkeilla aidoilla ja sitä vartioivat aseistetut sotilaat.
Peitenimeksi tuli Palmenin koeasema. Paikallisille kerrottiin, että aitojen takana tehtiin näköön liittyviä lääketieteellisiä testejä hylkeillä.
”Äiti hoiti paitsi minua, myös hylkeitä. Hän juotti kuuteille aluksi maidon ja ruokaöljyn sekoitusta. Myöhemmin ne saivat silakoita”, kertoo Per Fellenius.
Silakoita käytettiin myös koulutuksessa. Kun hylkeet toimivat toivotulla tavalla, ne saivat palkkioksi herkkuaan.
Hylkeet saivat tehtävistään palkkioksi silakkaa. © ARMÉ- MARIN OCH FLYGFILM, SVERIGE
Hylkeet oppivat hyvin
Merelle hylkeet kuljetettiin Palmen-nimisellä proomulla. Sen pohjassa oli luukku, josta hylkeet pääsivät pulahtamaan tehtäviinsä.
Kun hylkeitä testattiin Ruotsin omalla sukellusveneellä, tulokset olivat erinomaisia. Sukellusalus yritti piiloutua hylkeiltä, se siirtyi eri paikkoihin ja eri syvyyksiin. 20 testikerrasta 19:ssä hylkeet onnistuivat silti löytämään aluksen.
Hylkeiden tehtävä oli merkitä sukellusveneitä poijujen avulla. Hylkeille puettiin valjaat, joissa oli pieni koukuilla varustettu naara. Ajatuksena oli, että se tarttuu sukellusveneen runkoon hylkeen sukeltaessa aluksen vierestä.
Naarassa oli naru ja sen toisessa päässä merkinantopoiju, joka nousi pintaan naaran tartuttua. Naarojen lisäksi kokeiltiin muun muassa magneetteja.
Kaksi tositilannetta
Vuonna 1942 hylkeet pantiin ensimmäistä kertaa töihin. Ruotsi epäili, että Västervikin saaristossa itärannikolla piilotteli vieraan valtion sukellusvene. Hylkeet kuljetettiin avuksi, mutta liian kovan merenkäynnin takia Palmen-proomun oli käännyttävä takaisin ja etsinnät peruttiin.
Seuraavana vuonna 15. huhtikuuta ruotsalainen sukellusvene HMS Ulven ajoi miinaan Göteborgin saaristossa ja upposi tuntemattomaan paikkaan. Alueen vedenalaisten kuuntelulaitteiden kautta kuultiin, kun jossain syvyyksissä loukkuun jäänyt miehistö hakkasi aluksensa runkoa etsijöiden toivossa.
Fellenius hälytettiin apuun. Hän lähti parhaimman oppilaansa Pelle-hylkeen kanssa junalla halki Ruotsin Göteborgiin. Pelle ei kuitenkaan onnistunut löytämään sukellusvenettä.
Myöhemmin HMS Ulven löytyi, mutta parin kilometrin päästä siitä, missä sen oli luultu olevan ja mistä Pelle oli pantu sitä etsimään. 33-henkinen miehistö oli jo ehtinyt kuolla.
”Pelle-hylje teki minusta luokkakavereiden silmissä sankarin”, Per Fellenius muistelee. © SVEA TELEVISION
Vikaa vain tekniikassa
Fellenius järjesti merivoimille vuonna 1943 vielä yhden hylkeiden taitonäytöksen, joka meni pahasti pieleen. Sukellusveneet löytyivät, mutta hylkeiden valjaat tarttuivat sukellusveneeseen kiinni useita kertoja. Alusten piti nousta pintaan, jotta hylkeet eivät olisi hukkuneet.
Amiraalit menettivät uskonsa hylkeisiin, ja lopettivat tutkimushankkeen rahoituksen. Ruotsi oli alkanut valmistella jo eläimiä luotettavammaksi tiedetyn tutkatekniikan hankkimista.
Fellenius jatkoi omilla varoillaan hylkeiden kouluttamista vielä parin uimakauden ajan, mutta vuonna 1945 Operaatio Palmen lakkautettiin lopullisesti.
”Vika oli välineissä, ei hylkeiden taidoissa, tekniikka ei vielä ollut kehittynyt riittävästi,” suree Per.
Valtaosa hylkeistä siirrettiin Skansenin eläintarhan hyljealtaaseen ja Felleniukset muuttivat Tukholmaan.
Jenkit kiinnostuivat
Sodan jälkeen Yhdysvaltain laivasto houkutteli Valdemar Felleniusta töihin, kouluttamaan delfiinejä ja hylkeitä sotilaskäyttöön. Hän ei kuitenkaan ollut innostunut muutosta.
”Isä halusi vihdoinkin panna perheensä hylkeiden edelle”, Per sanoo.
Valdemar Fellenius palasi työhönsä Tukholman yliopistoon, jossa hän tutki muun muassa ihmisten käyttäytymistä liikenteessä. Hän kuoli vuonna 1964.
Peristä tuli insinööri. Hän oli töissä muun muassa Ruotsin radiossa organisaation kehittäjänä.
Hyljeasema rapistui vuosikymmeniä, kunnes Tukholman saaristosäätiö alkoi kunnostaa sitä nähtävyydeksi. Osittain entisöity asema avattiin yleisölle kesällä 2018. © ARMÉ- MARIN OCH FLYGFILM, SVERIGE
Hylje teki sankariksi
Mutta palataan Perin ja Pellen jälleennäkemiseen Skansenilla sodan jälkeen. Per oli aloittanut uudessa koulussa, kun perhe oli muuttanut hyljeasemalta takaisin Tukholmaan.
”Olin elänyt hyvin eristettyä elämää enkä ollut tottunut olemaan ikäisteni kanssa. Olin varmaan vähän outo. Minua kiusattiin koulussa enkä saanut kavereita,” Per Fellenius muistelee.
Retki Skansenille muutti kaiken.
”Kun luokkakaverit näkivät hylkeen tulevan tervehtimään minua, se teki heihin vaikutuksen. Minusta tuli yhtäkkiä luokan sankari. Kiitos parhaan lapsuudenystäväni Pellen”, Per kertoo.
Ailahteleva räpyläsotilas
Monet maat ovat kesyttäneet hylkeitä vedenalaiseen sotilastoimintaan, vaihtelevin tuloksin.
Pisimpään jatkunut sotahyljeohjelma on Yhdysvalloilla, joka on jo 1960-luvulta asti käyttänyt hommaan pitkäeväisiä ja tarkkanäköisiä Kalifornian merileijonia (Zalophus californianus).
Leikeistä ja temppuilusta pitävät merinisäkkäät ovat etsineet miinoja, vartioineet satamia vihollisen sukeltajilta sekä noutaneet merenpohjaan kadonneita esineitä.
Mutta vain silloin jos niitä on huvittanut. Kouluttajat eivät voi koskaan olla varmoja, viitsiikö eläin hoitaa hommansa loppuun vai alkaako se jermuilla.
Samasta syystä hylkeitä ei ole kannattanut opettaa vahingoittamaan vastustajiaan.
Eläin kun ei välttämättä osaa tehdä eroa omien ja vihollisten ihmisten välillä.
Myös vedenalaisten pomminkantajien kokeilut ovat päättyneet huonosti. Hylje voisi ihan hyvin käydä läiskäisemässä kantamansa räjähteet omien alusten kylkeen, koska sen näkökulmasta kaikki ihmisten tekemät laitteet ja rakennelmat ovat samanlaisia.
Petri Korhonen