Onnettomuus rautatieasemalla järkytti – Rajajoen postijuna iskeytyi Helsingin asemahalliin vuonna 1926: ”Pelottavaa jytinää seurasi lyhyt hiljaisuus”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Veturin jälkeisen vaunun etupää iskeytyi asemahallin katon yläreunaan, mikä esti sitä syöksymästä sisälle halliin. © P. Alava / Otava / JOKA / Museovirasto
Veturin jälkeisen vaunun etupää iskeytyi asemahallin katon yläreunaan, mikä esti sitä syöksymästä sisälle halliin. © P. Alava / Otava / JOKA / Museovirasto
Rajajoen postijuna lähestyi Helsinkiä. Oli elokuun 28. päivä vuonna 1926. Kurkien syysmuutto oli jo alkanut ja usvaa leijui jokien yllä. Kello läheni aamukahdeksaa.

Postijuna oli lähtenyt Rajajoen asemalta valtakunnan rajalta, missä Siestarjoen toiselta puolelta alkoi ”punaisen hämärän maa” – Neuvostoliitto. Juna oli puksuttanut yötä myöten pysähdellen kymmenillä asemilla. Niin sen täytyi tehdäkin, sillä se oli postijuna, joka keräsi pääkaupunkiin menevää kirje- ja arvopostia ja paketteja eritoten Karjalan kannaksen asemilta ja Karjalan pääkaupungista Viipurista.

Vettä oli veturiin otettu Kouvolassa ja Rajajoella junan lämmittäjä oli täyttänyt tenderin halkohäkin kuivilla koivuhaloilla. Ne olivat veturin polttoainetta, merkitsivät samaa kuin bensiini autoille.

Veturinkuljettaja Johannes Linnakorvelle reissu ja reitti oli tuttu – ongelmaton. Nyt odotti kuitenkin odottamaton ongelma.

Hieman ennen kahdeksaa postijuna ohitti Pasilan puisen asemarakennuksen. Linnakorpi vilkaisi rakennusta, jonka seinällä oli vielä vuosi aikaisemmin lukenut Fredriksberg. Sitten nimeä oli vaihdettu. Suomalaisempi sen piti olla.

Asemarakennus oli muutenkin mieluisa karjalaissyntyiselle Linnakorvelle. Se oli purettu ja tuotu Vammeljoen pitäjästä Karjalan kannakselta ja koottu uudelleen hirsi hirreltä Pasilaan.

Pasilasta oli Helsingin rautatieasemalle kolmisen kilometriä, osin jopa jyrkkää myötämäkeä. Vasta myöhemmin sitä alettiin madaltaa maansiirroilla. Helsingistä päin tultaessa höyryveturit saivat puuskuttaa tosissaan, kun ne joutuivat kipuamaan ylämäkeä kohti Pasilaa. Veturin piipusta puskeva tummanharmaa savupilvi oli monesti epätodellisen paksu ja leveä.

Ilmajarru petti

Jo hieman ennen Pasilaa piti Linnakorven jarruttaa junan vauhti noin 40 kilometriin tunnissa. Veturissa oli paineilmalla toimiva ilmajarru. Se vaikutti heti kaikkiin junan pyöriin, kun kuljettaja poisti varovasti ilmaa vaunujen läpi kulkevasta pääilmaputkesta.

Linnakorpi säpsähti. Junan vauhti ei hiljentynyt jarrutuksesta huolimatta. Ilmajohtohana oli ilmeisesti sulkeutunut aivan lähellä veturia – syystä tai toisesta. Enää hän ei ollut junansa herra. Se oli hänen herransa. Ja juna oli poikkeuksellisen raskas – 66 akselia.

Linnunlaulun kallioleikkaus lähestyi. Siinä junat kulkivat kuin kapeassa kanjonissa, minkä jälkeen avautui ratapiha-alue. Raiteita oli vain kaksi.

Linnakorpi pisti veturin pyörät pyörimään taaksepäin. Se auttoi hieman. Kun junan toinen konduktööri huomasi, että vauhtia oli siltikin liikaa viimeisellä jarrutuspaikalla, hän veti hätäjarrusta useita kertoja.

Turhaan.

Ja koko ajan lähestyi Helsingin asemarakennuksen tyly seinä. Enää se oli vajaan kilometrin päässä. Junan nopeus oli noin 40 kilometriä tunnissa.

Kauhea räiske

Junaa oli kertynyt vastaanottamaan melkoinen joukko ihmisiä, jotka tajusivat katastrofin lähestyvän ja lakosivat syrjään asemalaiturilta.

Linnakorpi teki parhaansa välttääkseen suuronnettomuuden ja käski lämmittäjä Vilho Minkkistä antamaan yhtämittaisia hätämerkkejä veturin höyrypillillä. Ne kuultiin sekä matkustajavaunuissa että Helsingin asemalla.

Hätämerkit kuuli myös konduktööri, joka säntäsi varoittamaan matkustajia. Heti kaikki junan peräpäähän – ja nopeasti!

Juna ei hidastanut kulkuaan, mitä ihmetteli myös postivaunun penkillä lepäilevä postivirkailija Hilding Hillström. Hän kurkisti ulos vaunun ovesta. Vauhtia oli liikaa! Jotain oli pahan kerran hullusti! Hän kehotti muita virkailijoita heti pudottautumaan pois junasta ja teki itse samoin – viivyttelemättä. Vaunuun saivat jäädä takki ja liivit, kello ja lompakko.

Pieni ryhmä ratatyöläisiä keskeytti työnsä, kun postijunan kiivas höyrypillin ääni jatkui. Jälkikäteen yksi heistä kertoi, kuinka veturi oli kiitänyt heidän ohitseen säikyttävällä vauhdilla ja murtautunut pääraiteen päädyssä seisovan tavaravaunun läpi aivan esteettömästi – ”kuului vain kauhea räiske”.

Viereisen Töölönlahden rantaruovikossa sorsat säestivät räiskettä rauhallisesti narahdellen ja Kaivokadun puolella raitiotievaunut kolistelivat tuttuun tapaan.

Pääpaloasemalle tuli ilmoitus kello 8.07. Sekä sieltä että Kallion paloasemalta lähti kymmeniä miehiä ja useita sairasvaunuja kohti rautatieasemaa.

Rajajoen postijuna iskeytyi 1926 asemahalliin.

Rajajoen postijuna iskeytyi asemahalliin. Veturin vetäminen takaisin kiskoille vaati aikaa ja kärsivällisyyttä. © Sundström Eric / Helsingin kaupunginmuseo

Metallien kirskuntaa

Melko tarkalleen kello kahdeksan veturi ajoi päin radan päätekohdassa seisovaa umpinaista tavaravaunua. Hetkeä aikaisemmin veturinkuljettaja Johannes Linnakorpi oli painunut kyyryyn veturin hytissä. Hän odotti joka hetki tappavaa iskua. Tuntui kauhealta ajaa suoraan surman suuhun.

Ratatyöläisen kuvaama ”kauhea räiske” kesti minuutin, ehkä vain hieman kauemmin, mutta näky olisi ollut hurja, jos olisi päässyt ylempää katsomaan:

Veturi työntää tavaravaunun yli päätepuskurin ja ovipilarien välistä vasten asemasalin seinää ja pysähtyy oikeanpuoleisen sisäänkäyntiväylän eteen.

Veturin savupiippu katkeaa, kuljettajan hytti murskautuu osittain, ensimmäinen pyöräpari on irronnut kiskojen väliseen hiekkaan aivan radan päätepisteen kohdalla.

Veturin perässä olevan marjalaatikoita täyteen lastatun tavaravaunun päälle syöksyy matkatavaravaunu. Sen seinät ja katto repeytyvät ja sisään työntyy postivaunu, josta postivirkailijat ovat poistuneet ja siten välttäneet varman kuoleman.

Metallien kirskuntaa, särkyvien lasien helinää, pirstoutuvien puisten vaunujen rusahtelua ja siellä täällä hujan hajan arvopostia, nahkaisia matkalaukkuja, hajonneita faneerilaatikoita ja repeytyneitä postipaketteja, joita kuorruttavat rikki pärskähtäneet mustikat ja puolukat.

Ensimmäinen matkustajavaunu työntyy osittain postivaunun päälle, mutta matkustajat ovat lähes kaikki ehtineet vetäytyä junan loppupäähän – kiitos konduktöörin hätäisten varoitusten.

Pelottavaa jytinää ja räiskettä seurasi lyhyt hiljaisuus, ennen kuin alkoi kuulua ihmisten avunhuutoja. Kolmisenkymmentä matkustajaa oli loukkaantunut, heistä neljä vakavammin, kuollut ei ollut kukaan – kuin ihmeen kaupalla.

Onnettomuuden jälkien siivoaminen vei aikaa runsaan vuorokauden. © A. Wikman / Otava / JOKA / Museovirasto

Onnettomuuden jälkien siivoaminen vei aikaa runsaan vuorokauden. © A. Wikman / Otava / JOKA / Museovirasto

Jo ennen rysähdystä oli junan lämmittäjä Vilho Minkkinen pudottautunut pois veturista. Niin hän ei olisi tehnyt ilman Johannes Linnakorven sanoja: ”Turhaan me molemmat tässä kuolemme. Minä seison velvollisuuteni mukaan paikoillani. Hyppää sinä alas.”

Vaan eipä kuollut myöskään Johannes Linnakorpi. Tärisevin jaloin mutta ehjänä hän kömpi pois veturistaan – vain pintahaavoja käsivarsissa ja muutamia mustelmia sekä pieniä ruhjeita siellä täällä.

Likomärkä hän kyllä auttajien ihmetykseksi oli. Viheltimeen vievä höyryputki oli katkennut niin että kuumankosteaa höyryä oli alkanut syöksyä hyttiin, mutta koska myös varaventtiili oli rikkoutunut, ei veturin pannukattila päässyt räjähtämään. Se pelasti Linnakorven kuolemalta.

Lähteet: Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet ja Uusi Suomi 29.–30.8.1926. 

X