Rallin suomalaiset supernimet saivat 60-luvulla osuvan lisänimen – Lentävät suomalaiset liisivät voittoon vaikka koirankopilla
Suomalaisista rallikuskeista alettiin 1960-luvulla käyttää nimitystä Flying Finns, lentävät suomalaiset. Aihetta olikin. He olivat sekä nopeita, rohkeita että yhä useammin voittamattomia.
Timo Mäkinen teki tuttavuutta BMC-tallin uuden Morris Cooper S -ajokin kanssa jo vuoden 1964 puolella. Vuotta myöhemmin hän oli valmis voittamaan sillä ensimmäisenä suomalaisena Monte Carlon rallin.
Timo Mäkinen oli valmis tekemään jotain, mitä kukaan suomalainen ei ollut aikaisemmin tehnyt – voittamaan Monte Carlon rallin. Elettiin tammikuuta 1965.
Mäkinen oli mies parhaassa iässään – 26-vuotias, pitkähkö, peloton ja naurusilmäinen. Jo nuorena miehenä hän oli ajanut isänsä kuljetusliikkeen rekkoja Helsingistä halki Suomen säässä kuin säässä. Ja isä oli vihainen, jos autosta löytyi yksikin naarmu.
Legendaarisissa Helsingin Eläintarhan ajoissa Mäkinen oli vuonna 1963 kaasuttanut ajokkiaan villin hurjasti. Niin hän oli tehnyt moukaripörssin mäessä kuin myös kasvitarhan kaarteessa. Vakiovaunujen pikkuluokan voitto oli hänen.
Oli aika yrittää jotain uutta.
Sohjoa, lunta, sumua
Monte Carlon ralli oli rallien kuningas, armoton ja vaativa. Alusta alkaen se oli vaativa myös vuonna 1965, jolloin lumi valloitti Alpit tammikuun 19. päivän vastaisena yönä.
Ranskalaisen Chamberyn historiallinen kaupunki oli kilpailun lähtöpaikka. Sieltä oli Monte Carloon runsaat 800 kilometriä. Etappeja oli kaikkiaan kahdeksan ja pikataipaleita viisi – kaikki pahoissa paikoissa Alppien sylissä.
Heti ensimmäinen 47 kilometrin pikataival vaati enemmän kuin oli lupa odottaa: sohjoa alempana ja ylempänä vahva lumipyry, tunneleiden jälkeen paksusti sumua.
Näkyvyys oli niin olematon, että kuskien oli pakko ajaa pitkiä pätkiä ykkösvaihteella. Silti Timo Mäkinen oli ensimmäisen ja myös toisen pikataipaleen nopein. Kolmannella tuli ongelmia. Kaasuvaijeri hirtti kiinni, oli ajettava seuraavalle huoltopisteelle virta-avaimen varassa ja kaasu pohjassa.
Ja korkealla oltiin: Col de Turini 1 607 ja Col de la Couillole 1 678 metriä merenpinnasta.
Pitkin matkaa noukittiin kilpailijoita leikistä sivuun. Niin kävi, jos tuli jollekin tarkastuspisteelle puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Kilpailun järjestäjät eivät armoa antaneet.
Viimeinen matka
Joidenkin taival päättyi lopullisesti. Harmaa Peugeot, kyljessään numero 93 paiskautui serpentiinikaarteen kaiteeseen, syöksyi kieppuen syvän rotkon pohjaan ja paloi kuin soihtu lumisateisessa yössä.
Yhdelle miehelle lumi, jää ja huono näkyvyys olivat yhtä tyhjän kanssa. Hän oli ylös alas Alppeja raivoava Timo Mäkinen, jonka auton keskinopeus vaikealla yli 800 kilometrin alppiosuudella läheni 90 kilometrin tuntivauhtia.
Varsin ylivoimaisena saapui Mäkinen kartturinsa Paul Easterin kanssa Monte Carloon. Niinpä hän saattoikin päivää myöhemmin keventää kaasujalkaansa rallin päättäneessä lähes 600 kilometrin vuoristoajossa. Silti hän vei nimiinsä viisi sen kuudesta pikataipaleesta.
Aamuvarhaisella tammikuun 21. päivänä vuonna 1965 Timo Mäkisen pieni punainen Morris Cooper S jyrräsi ensimmäisenä alas kohti Välimeren rannikkoa ja Monte Carloa – voittajana.
Timo Mäkisenkin ura oli ollut vähällä päättyä vuotta aikaisemmin. Hän osallistui silloin Australiassa Melbournen kuuden tunnin ajoon. Morris Cooperista irtosi kesken ajon takapyörä, jonka Mäkinen havaitsi viuhahtavan ohitseen. Sitä hän ei tiennyt, että se oli oman auton pyörä. Ohjauskyvytön auto törmäsi suoja-aitaan ja syttyi palamaan. Aivan viime tingassa Mäkinen pääsi irti turvavöistä ja syöksyi pois palavasta ajokistaan.
Koirankopilla voittoon
Voittopalkinnon ojensi Timo Mäkiselle itse Monacon prinssi Rainier. Voittoauton ympärillä pyöri sadoittain enemmän tai vähemmän hämmästyneitä ihmisiä. Eikä ihme: se oli pieni nelikulmainen Morris Cooper S. Vain kymmentuumaiset pyörät olivat aivan korin nurkissa. Auto muistutti lähinnä koirankoppia.
Morris Cooper S:n pieni koko mahdollisti kuitenkin suuremmat kaarrevauhdit, ohjaus oli nopea ja tarkka, ja auton sai käsijarrua käyttämällä kääntymään vaikka postikortin päällä. Niin julistivat innokkaimmat Minin ihailijat.
Morris Cooper S oli myös se ralliauto, jolla vielä samana vuonna 1965 iskeytyi maailman terävimmälle huipulle toinen suomalainen – turkulainen Rauno Aaltonen. Vielä ei ajettu rallin maailman- vaan Euroopan mestaruudesta. Piskuisella autollaan Aaltonen voitti viisi EM-osakilpaa, joista yksi oli Puolan ralli.
Puola kuului kommunistiseen itäblokkiin, eivätkä järjestäjien huoltotoimet sujuneet kovinkaan hyvin. Paikalliset tarjosivat apuaan, mikä oli tarpeen, sillä kilpailua ajettiin yötä päivää ilman taukoja. Kovasti tyrkyttivät myös puolalaista wódkaa, zubrowkaa, mutta tylysti hylkäsivät tarjouksen sekä kuskit että kartanlukijat – syystä tai toisesta.
Älykkö ratissa
Viikkosanomien lukijat äänestivät Rauno Aaltosen vuoden 1965 suosituimmaksi suomalaiseksi yhdessä Timo Mäkisen kanssa. Molemmat olivat samaa vuosikertaa, syntyneet herran vuonna 1938.
Timo Mäkisen nuoruusvuodet liittyivät moottorien maailmaan, samoin myös Rauno Aaltosen, mutta kovin eri tavalla. Tehtailijaisän innostama Aaltonen voitti 15-vuotiaana moottoriveneilyn Suomen ja 16-vuotiaana Pohjoismaiden mestaruuden.
Seurasi hyppäys moottoripyörän satulaan. Ja millainen hyppäys: vuosien mittaan menestystä speedwayssä, maaradalla, maantiellä, motocrossissa ja TT- ajossa.
Lopulta löytyi oikea laji: ralli. Ja voittoja tuli kilvasta toiseen.
Rauno Aaltosen valtteja oli tiedemiesmäisen tarkka ajaminen. Varsin harvoin ”ralliprofessori” joutui keskeyttämään ulosajojen takia. Se ei todellakaan ollut häntä varten, mitä Timo Mäkinen teki voittaessaan Jyväskylän Suurajot vuonna 1967. Rikkoutunut konepelti oli ja pysyi pystyssä, mutta Mäkinen ajoi edelleen täyttä vauhtia työntäen päänsä ulos sivuikkunasta. Piti nähdä, missä tie kulkee. Hän jäi Ouninpohjan pikataipaleen kärkiajasta vain 19 sekuntia.
Kun vielä Pauli Toivonen voitti Monte Carlon rallin talvella 1966, vahvistui rallimaailmassa käsite Flying Finns, lentävät suomalaiset. Sitä eivät enää voineet kumota mitkään vastaväitteet sen jälkeen, kun Rauno Aaltonen kolmantena perättäisenä suomalaisena voitti Monte Carlon rallin talvella 1967.
Vaan osasi hän muutakin kuin ajaa. Aaltonen oli oppikoulussa oivallinen latinan kielen taitaja ja suoritti nuorena miehenä ekonomin tutkinnon.
Ei riippunut perä eikä nokka
Vaan ponnahtipa 1960-luvulla rallimaailman huipulle myös suomalainen, joka murrosikäisenä oli ollut liikuntakyvytön, pyörätuoliin sidottu.
Polio eli lapsihalvaus oli riehunut Suomessa 1950-luvulla ja iskenyt porvoolaisen suksitehtailija Raine Lampisen 13-vuotiaaseen Simo-poikaan. Eivät toimineet jalat, kädetkin vain jotenkuten, ja hengitys kulki ajoittain vain rautakeuhkon avulla.
Isä-Raine oli ollut moninkertainen Eläintarhan ajojen 500-kuutioisten moottoripyörien voittaja. Triumph ja Norton olivat hänen ajokkejaan, joiden jyminä jäi lähtemättömästi katsojien mieleen.
Vaativat hoitovuodet eivät sammuttaneet Simo Lampisen innostusta kaikkeen, mikä moottoreilla liikkui. Ja kun ei itse voinut ajaa, saattoi moottoripyörästä nauttia toisellakin tavalla. Yksipyttyinen englantilainen Triumph Cub 200 raahattiin Kerkkoon avaran kotitalon yläkertaan, missä sillä kaasutteli huoneesta toiseen ja takaisin serkkupoika Pertti.
Onnistuneet leikkaukset avasivat Simo Lampiselle uuden elämän. Ja kun elettiin vuoden 1961 kevättalvea, hän kävi autokoulua erikoisluvalla. Ajokortin hän sai tasan tarkkaan 18-vuotispäivänään pari päivää ennen juhannusta. Inssiajoon hän tuli firman kuorma-autoa ajaen. Katsastusmies näki, kuinka nuori mies pysäköi kuormurin nurkan taakse ja kiipesi ulos ohjaajan kopista, mutta katsoi tapahtunutta läpi sormien.
Vain kahdeksan vuorokautta myöhemmin Simo Lampinen osallistui elämänsä ensimmäiseen rallikilpailuun. Kyseessä oli 500-ralli, jossa hän nappasi C-luokan voiton. Auto oli hänen suuresti arvostamansa Saab 96.
Nuori mies pääsi aikanaan lentävien suomalaisten joukkoon, mutta Morris Mini -kuskia hänestä ei tullut. Hänen ralliautojensa merkkikirjo oli melkoinen. Esa Illoisen haastattelussa Mobilisti-lehdessä vuonna 2010 hän antoi poikamaisen innokkaita lausuntoja pitkän uransa ajokeista:
”Saab 96, se oli aivan uskomattoman vakaa pätkillä, joilla mentiin miljoonaa… Triumph GT6 juu, ensimmäinen millä ajoin yli 200 km/t… Daf 44 meni takaperin yhtä lujaa kuin etuperin… Ford Taunus 20 MR6 oli tasapainoinen, ei riippunut perä, ei riippunut nokka… Lancia Fulvia sehän oli oikein kilpa-auton näköinenkin…”
Vahvan jäljen Simo Lampinen jätti Jyväskylän Suurajojen historiaan: kolme voittoa, kolme kertaa toinen, kerran kolmas ja 15 kertaa viiden parhaan joukossa.
Lähteet: Helge Nygren – Juhani Melart: Rallin maailma; Esa Illoinen: Elämäni ritsat (Mobilisti-lehti 3/2010); Huippu-urheilun maailma, osa 3.