Setäni urheiluvoitto vääristeltiin juutalaisvastaisuuden vuoksi

Jaa artikkeliTilaa Seura
Pianisti Hillel Tokazier katsoo stadionin maalilinjaa. Juuri tässä Abraham-setä nosti kätensä voiton merkiksi, mutta virallisissa tuloksissa hän olikin vasta neljäs. © Tommi Tuomi/OM-arkisto
Seuran arkistosta: Abraham Tokazier voitti sprintin Olympiastadionilla 1938. Virallisissa tuloksissa hän oli kuitenkin vasta neljäs.

Kesäpäivän seisaus Helsingin vastavalmistuneella Olympiastadionilla vuonna 1938. Katsomossa kohisee 30 000 henkeä.

Miehet astelevat starttipaikalle.

Paikoillenne. Helsinkiläinen 28-vuotias Abraham Tokazier kyyristyy lähtöön radalla kuusi. Stadionin yleisömeri pidättää hen keään. Valmiit – lähtölaukaus!

Tasaväkinen rintama ampaisee juoksuun. Sydämet tykyttävät. Kuninkuuslajin voittaja selviää muutaman hengenvedon kuluttua.

Maaliviiva lähestyy, sen yläpuolella odottaa hento mutta armoton, kireäksi pingotettu maalinauha.

Makkabi-seuraa edustava Tokazier rynnistää viime metrit nuolen nopeudella. Väki roihuaa lehtereillä ja nousee seisomaan. Enää muutama askel.

Tokazier voittaa sprintin täpärästi, mutta kiistattomasti

Olympiastadionin pääselostaja, legendaarinen urheilumies Sulo ”Simeoni” Kolkka kuuluttaa iloitsevan Tokazierin voittajaksi.

Hetken kuluttua kaikki on toisin. Voittajaksi julistetaankin radalla neljä juossut Aarre Savolainen.

Tokazier tyrmistyy, eikä hän ole ainoa. Hän saakin kuulla olevansa neljäs. Kuka tahansa katsomossa tajuaa, ettei niin ollut.

Helsingin Sanomat julkaisee kisojen jälkeen juoksusta maalikuvan. Siitä näkee helposti, että Tokazier voittaa kisan.

Katkera isku

”Vääryyteen on puututtava. Koskaan ei ole liian myöhäistä, sillä kysymys oli rotusyrjinnästä”, sanoo Tokazierin veljenpoika Hillel Tokazier, 67.

”Tuloksen muuttaminen loukkasi Abraham-setää katkerasti. Järjestyksen peukaloiminen oli juutalaisvastainen teko. Se painoi Abrahamia kuolemaan saakka, eikä hän antanut sitä koskaan anteeksi.”

Asian ympärillä yhä esiintyvä salamyhkäisyys epäilyttää Tokazieria. Juuri se tekeekin aiheen yhä ajankohtaiseksi. Ilmassa on kysymyksiä. Perustuiko tuloksen muuttaminen 1930-luvulla vallalla olleeseen natsi-Saksan hännystelyyn? Oliko sen nimissä turvallisinta siirtää Abraham Tokazier kokonaan pois mitaleilta?

Nuorempi Tokazier vastaa:

”Siltä näyttää, pahasti. Siksi suurempi synti kuin vääryyden painaminen villaisella on siitä vaikeneminen.”

Juutalaisvastaisuutta

Seura-lehti yritti selvittää, oliko paikalla vieraina saksalaisia natsi-upseereita, kuten huhutaan. Entä keitä korkeita suomalaisia urheilujohtajia oli läsnä? Urho Kekkonen, Erik von Frenckell?

Kenties kuvaavaa on, että myös kaikki kilpailun dokumentit ovat kadoksissa. Mistään ei löydy kilpailun pöytäkirjoja, eikä tiedetä esimerkiksi maalituomareiden henkilöllisyyttä.

Ensimmäisen kerran juutalainen urheiluseura Makkabi pyysi urheilujohtajilta Tokazierin sijoituksen oikaisemista 26.6.1938, viisi päivää kilpailun jälkeen.

Vastausta ei annettu.

”Kuvaavasti sen enempää urheilujohtajat kuin järjestäjäseura HKV:kään eivät ole tähän mennessä suostuneet kumoamaan Abrahamin kokemaa vääryyttä.”

Makkabin nykyinen puheenjohtaja Ari Bensky ihmettelee:

”Yritimme Tokazierin tuomion oikaisemista myös 1990-luvulla, yritimme turhaan 100-vuotisjuhliemme yhteydessä 2006. Ei vastausta.”

Väite siitä, että Abraham olisi kieltäytynyt myöhemmin vastaanottamasta voittopalkintoa, ei pidä paikkaansa.

”Kyse on huhupuheesta”, sanoo Hillel Tokazier.

Meier-isälle poikansa kohtelusta Olympiastadionilla 1938 koitui yhtä raskas taakka kuin pojalle.

”Abrahamin isä – siis isoisäni – oli kokenut juutalaisvastaisuutta jo Venäjällä ennen tuloaan Suomeen. Abrahamin voittojuoksun mitätöiminen oli hänelle vakava isku.”

Tukholmassa 1976 kuolleen huippujuoksijan veljenpoika katsoo nyt mietteliäänä Olympiastadionin maaliviivaa Helsingissä.

”Abrahamin koko kilpailuinto väljähtyi 1938 vääryyden takia.”

Seuraava skandaali

Pikajuoksija Issi (Israel) Baran, 86, tunsi Abraham Tokazierin hyvin. Baran juoksi kilpaa koko 1950-luvun ja kuului Suomen yleisurheilumaajoukkueeseen. Hän osallistui Helsingin olympialaisiin sekä 100 metrillä että 4 x 100 metrin viestijuoksussa.

Tokazierin tapaan Baran edusti juutalaisten Makkabi-seuraa Helsingistä. Baran voitti Helsingin piirimestaruuden muistinsa mukaan yhdeksän kertaa, hän voitti myös mitaleita maaotteluissa, ja hänen ennätyksensä 100 metrillä oli yhä tänäänkin kova tulos 10,7.

”Aika mitattiin tavan mukaan käsiajanotolla, mutta kilpailu juostiin hiilimurskalla”, Baran sanoo.

Baran etsii omasta arkistostaan kaksi valokuvaa. Myös ne ovat maalikuvia, samalla hetkellä eri kulmista otettuja ja Helsingin Sanomissa 1950-luvun puolivälissä julkaistuja dokumentteja.

Kysymyksessä on maaottelukarsintojen juoksu, jonka Baran kuvien perusteella selvästi voittaa.

Helsingin Eläintarhan kentällä otettu kuva puhuu omaa kieltään. Kuitenkin Baran julistettiin vasta kolmanneksi. Sen huomasi myös Helsingin Sanomat, joka otsikoi kuvatekstinsä:

Virhe!: Vastoin palkintotuomareiden päätöstä Issi Baran sisäradalla voittaa. Sisäradalla juokseva Baran voittaa niukasti, mutta selvästi. Kuvamme osoittaa selvääkin selvemmin maalituomareiden haksahtaneen pahemman kerran ratkaisussaan. 

”Kun näin kyseisen lehtikuvan, ajattelin, että kysymys oli juutalaisvastaisuudesta. Jokainen päätelköön itse. Joka tapauksessa minut pudotettiin Ranska-maaottelusta, mikä oli kurja juttu.”

Juhlavuoden suuri ele?

Abraham Tokazieria Baran muistelee lämmöllä.

”Hän oli mukava, vilkas ja hurjapäinen mies. Toisinaan hän muisteli kohtaloaan Olympiastadionilla 1938, muttei halunnut tehdä asiasta suurta numeroa.”

Suomi oli Baranin mukaan 1930-luvulla hyvin erilainen kuin nyt.

”En usko, että ketään 1930-luvun tuntevaa tai silloin elänyttä suomalaista suuresti yllättää, että juutalaisurheilijoiden tuloksia muutettiin. Juutalaisvastaisuus kuului 1930-luvun Suomeen.”

Kysyttäessä Baran vastaa, että Tokazierin Olympiastadionilla kokema vääryys tulee oikaista. Vietetäänhän nyt stadionin 75-juhlavuotta.

”Abraham Tokazier oli murheellinen voittonsa tarkoituksellisesta runtelemisesta. Käsitykseni mukaan Makkabi yritti saada oikaisua aikaan Kekkosen ja von Frenckellin kanssa, mutta mitään ei tapahtunut.”

”Viimeistään nyt olisi luonnollista, että Abrahamin voitto palautettaisiin hänen nimiinsä. Ele ei olisi myöhäinen, puututaanhan dopingiinkin.”

Tyttären suru

Maalikuva Abraham Tokazierin traagisesta voittojuoksusta muistuttaa jälkipolvia suvun kodeissa myös Ruotsissa. Yhdessä näistä kodeista asustaa Abrahamin tytär Mirjam.

”Mistä muusta isän sijoituksen räikeä muuttaminen olisi voinut johtua kuin antisemitismistä? Asia oli isälle raskas senkin takia, että veljiensä Moseksen ja Jacobin tapaan hän taisteli ja haavoittui sodissamme Neuvostoliittoa vastaan. Maalikuva koristaa myös poikieni koteja”, Mirjam sanoo.

Työt veivät Abrahamin perheineen Tukholmaan 1961. Siellä on nyt hänen hautansa.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 36/2013.

 

Kekkonen kumarsi natseja

Natsi-Saksaan liitetystä Itävallasta pakeni kesällä 1938 juutalaisia myös Suomeen. Alkukesästä tulleet saivat oleskeluluvan, mutta toisin kävi elokuussa s/s Ariadnella saapuneiden pakolaisten. Heidät palautettiin Saksaan. Sisäministeri Urho Kekkonen ei halunnut, että Suomeen syntyisi juutalaisongelma.

Onkin pohdittu, olisiko tapaus Tokazierin takapiruna ollut juuri Urho Kekkonen, joka oli paitsi sisäministeri myös Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja ja 1930-luvun ehdottomasti vaikutusvaltaisin suomalainen urheilujohtaja.

Vanhoilla päivillään kilpailujen kuuluttaja Sulo ”Simeoni” Kolkka totesi, että tapaus Tokazier oli hänen suurimpia urheilussa kohtaamiaan vääryyksiä. Hän käytti sanaa ’vääryys’, ei virhe. Vihjasiko kaikin tavoin pilkuntarkka Kolkka sananvalinnallaan siihen, mistä todella oli kysymys?

”Pari kertaa hönöön…”

6.2.1932 vaimolleen Sylville Berliinistä lähettämässään kirjeessä Urho Kekkonen kuvailee vuokraemäntäänsä.

”Sen ajan olen joskus istunut Frl. R:n huoneessa, mutta se on niin vastenmielistä. Taidan muuttaa pois, likaista ja vastenmielistä on. Ja juutalainen! Eihän kristitty voi asua juutalaisen luona.”

Toisessa hän kirjoitti:

”Taas tuntuu tuolla eteisessä täällä asuva inhottava juutalainen Kaplan riitelevän toisen heimolaisensa, Rosenbaumin kanssa. … jos olisin joskuskaan ”juovusten käsissä” tullut asuntooni, olisin käynyt kyllä vetämässä häntä pari kertaa ”hönöön”. Jussi täällä olla pitäisi, niin se oppisi juutalaisia vihaamaan.”

Kekkonen oli tunnetusti värikäs sanankäyttäjä, ja nykytulkinnan mukaanhan tällaiset vapaamuotoiset ilmaisut asianomainen selittäisi ”huumoriksi”.

Ilmeisesti Kekkonen ei kuitenkaan ollut antisemitisti – peluri ja pyrkyri kylläkin.

Ei Dora vaan Hermann

On väitetty, että juutalaista Abraham Tokazieriä ei voitu päästää palkintopallille, koska stadionin katsomossa oli korkea-arvoisia saksalaisia. Heidän nimiään ei kuitenkaan löydy mistään. Olympiastadionin varsinaiset vihkiäiset kutsuvieraineen oli pidetty jo aikaisemmin.

Malli olisi toki voitu saada vuonna 1936 pidetyistä Berliinin olympiakisoista, joissa Yhdysvaltain pikaviestikvartettiin kuului kaksi juutalaista – Sam Stoller ja Marty Glickman. Päivää ennen juoksua heidät vaihdettiin toisiin miehiin.

Yhdysvaltain olympiakomitean puheenjohtajaa Avery Brundagea syytettiin halusta miellyttää Hitleriä. Hän ei halunnut, että Adolf Hitler saisi nähdä palkintokorokkeella kaksi juutalaista. Hitler sai kuitenkin nähdä voittokorokkeella kaksi Stollerin ja Clickmannin korvannutta mustaa miestä, jotka natsi-Saksan rotuoppien mukaan olivat ali-ihmisiä.

Puoli vuosisataa myöhemmin Glick mann vieraili Berliinin stadionilla ja kertoi New York Timesille:

”…minut valtasi jostakin syvältä menneisyydestä kumpuava raivo. Aloin karjua ääneen kaikkia tuntemiani pahimpia kirosanoja!”

Juutalaista korkeushyppääjää Gretel Bergmannia ei sen sijaan valittu Saksan joukkueeseen, vaikka hän oli voittanut olympiakarsinnat. Bergmannin tilalle valittiin Dora Ratjen, joka sijoittui vasta neljänneksi. Pari vuosikymmentä myöhemmin paljastui, että Dora olikin Hermann, joka itse myönsi natsien pakottaneen hänet esiintymään Berliinin kisoissa naisena.

”Heinät korjuuseen”

Elokuussa, välirauhan kesänä 1940, Suomen Urheiluliiton johtokunta käsitteli pyyntöä, jonka Saksan Helsingin lähetystö oli esittänyt. Se toivoi maansa pääsevän kolmanneksi osapuoleksi perinteiseen Suomi–Ruotsi-maaotteluun.

Liiton puheenjohtaja Urho Kekkonen ei sattumoisin ollut läsnä juuri tässä johtokunnan kokouksessa, vaan heinänteossa omistamallaan Hinan tilalla Vuolijoella. Taskualmanakkaansa hän kirjasi: ”Heinät saatiin korjuuseen.”

Saksalaiset halusivat omien sanojensa mukaan pyyhkiä osaltaan pois sen pettymyksen, jonka Suomi oli kokenut menettäessään vuoden 1940 olympiakisat sodan takia. Selitys oli lähinnä tiettyjen tavoitteiden suojaksi levitetty savuverho. Hitler suunnitteli jo vuoden 1941 sotaretkeä Neuvostoliittoa vastaan, jossa Suomella olisi osansa.

Suomen Urheiluliiton kokouksessa johti puhetta liiton ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, suojeluskuntien urheilujohtaja Lauri ”Tahko” Pihkala, joka suhtautui suopeasti eugeniikkaan, rodunjalostukseen. Urheilun avulla voivat kansat Pihkalan mielestä päästä eroon huonosta ihmisaineksesta – päämäärä, johon natsi-Saksassa käytettiin hieman jykevämpiä keinoja.

Saksan mukaantulo Ruotsi-otteluun oli Pihkalalle epäilemättä erittäin mieluisa ajatus, eikä ole otaksuttavaa, että Kekkonenkaan olisi ollut tietämätön hankkeesta, josta raportoitiin etukäteen myös presidentti Risto Rydille.

Niinpä Suomen Urheiluliiton johtokunnan päätös oli myönteinen. Saksa pääsi mukaan maaotteluun ja voitti Ruotsin ja Suomen.

Isojen herrojen kuvat

Kaksi vuotta myöhemmin, elokuussa 1942, Urho Kekkonen matkasi Berliiniin, missä pidettiin suuret natsien järjestämät kilpailut. Samaan aikaan siellä neuvottelivat useiden Saksaa myötäilevien maiden urheilujohtajat. Pohdittavana oli uuden sodanjälkeisen Euroopan urheiluliitto, jonka johtoon Kekkonen oli varsin kelvollinen ehdokas.

Mukanaan Kekkonen toi suomalaisen urheilijaryhmän, jonka hän oli koonnut harkiten: yksi mies Työväen Urheiluliitosta (Yrjö Lehtilä, kuula), yksi ruotsinkielisestä SFI:stä (Nils Nicklen, korkeus) ja yksi porvarillisesta Suomen Urheiluliitosta (Matti Järvinen, keihäs). Myös kotimaan urheilupiireissä hänen oli syytä saada laaja kannatus hankkeelleen.

Urheilujohtajien illallisella Kekkonen istui kunniapaikalla Saksan ylimmän urheilujohtajan Hans von Tschammer und Ostenin vieressä, joka muisteli vuoden 1940 maaottelun loppukaronkan mahtavaa tunnelmaa. Silloin von Tschammer und Osten oli saanut juodakseen konjakilla terästettyä punaviiniä, hirvenverta.

Kun sotaonni kääntyi, Kekkosen ponnistelut valuivat hiekkaan.

Myöhemmässä lehtiartikkelissa Matti Järvinen kirjoitti Kekkosen kysyneen häneltä menomatkalla, onko hänellä mukanaan vessapaperia. Järvinen oli vastannut, ettei ole, mutta kai siellä on Saksassa lehtiä, joihin takapuolensa pyyhkiä.

”Valitse sitten lehtesi oikein, ettet tahri liian isojen herrojen kuvia”, oli Kekkonen tokaissut.

Teksti: Antero Raevuori

Lähteet: Guy Walters: Berlin Games; Matti Järvinen: ’Diplomaattitehtävä’ Berliinissä 1942 (Aamulehti 1983); Urho Kekkonen: Rakas Häiskä – Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihtoa vuosilta 1924–1945; Simo Muir & Hana Worthen: Finland’s Holocaust; Hannu Pelttari: Simeonin silmäkulma; Anton Rippon: Hitler’s Olympics. Jari Korkki: Hakaristiliput Olympiastadionilla (kandidaattitutkielma).

X