Sittenkin kotimultiin

Talvisodassa oli ongelma: mitä tehdä kaatuneille. Esitettiin jopa, että rintaman läheisyyteen perustettaisiin krematorioita ruumiiden polttamiseksi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vainajien tunnistaminen oli talvisodan uroteko. Kuva: SA-kuva.

Talvisodassa oli ongelma: mitä tehdä kaatuneille. Esitettiin jopa, että rintaman läheisyyteen perustettaisiin krematorioita ruumiiden polttamiseksi.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Kun talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä 1939, Suomen armeijan ylimmässä johdossa ja kotirintamalla oltiin ymmällään. Ei ollut minkäänlaisia tarkkoja määräyksiä, miten piti suhtautua kaatuneisiin.

Kenttäpapit olivat kyllä pitäneet kokouksia, joissa pohtivat, millainen olisi heidän toimenkuvansa, jos sota mahdollisesti syttyy. Kokousten pöytäkirjoista ei juurikaan löydy mainintoja kaatuneiden hautauksista. Jos olisi jo etukäteen alettu tilata tuhansia ruumisarkkuja, se olisi herättänyt suurta huomiota ja laskenut kansan ja sotilaiden moraalia.

”Korkeimmissa portaissa todettiin vain kuin ohimennen, että kyllä armeijakuntien pastorit hoitavat asian. III Armeijakunnan pastori Niilo Kinos tuhahti kiukuissaan, etteivät papit voi olla yhden miehen hautaustoimistoja”, kirkkonummelalainen sotahistorian tutkija Sune Sahlstedt kertoo.

Joissakin esikuntaportaissa ajateltiin, että kenttäsairaalat ja niiden henkilökunta hoitavat kaatuneet. Kenttäsairaaloihin tuotiin kuitenkin niin paljon haavoittuneita, että hyvinkoulutettua henkilöstöä kuten lääkäreitä olisi ollut väärin määrätä heidän kannaltaan toissijaisiin tehtäviin – pesemään kaatuneet lysolilla, pukemaan heidät valkoisiin paitoihin ja lopuksi arkuttamaan.

”Yhtä mahdoton oli se ajatus, että irrotetaan paraikaa taisteleva yksikkö hautaamaan omia kaatuneitaan”, Sahlstedt sanoo.

Viimeinen toivomus

Sune Sahlstedt on perehtynyt talvisodan ensimmäisen kuukauden ristiriitaisiin tilanteisiin, jotka liittyivät sekä kaatuneiden käsittelyyn että mahdollisiin kotiinkuljetuksiin.

”Muutamia päiviä ennen sodan puhkeamista joku oli kysäissyt ohimennen Karjalan armeijan pastorilta Rolf Tiivolalta, lähetetäänkö ruumiit haudattaviksi kotiseutunsa multiin. Tiivola oli sanonut ohimennen kyllä, mutta kuitenkaan kotiinkuljetuksia varten ei ollut olemassa suunnitelmia eikä organisaatiota”, Sahlstedt sanoo.

Kaatuneiden suureen määrään ei ollut varauduttu sotilasjohdossa. Kuva: SA-kuva.

Kaatuneiden suureen määrään ei ollut varauduttu sotilasjohdossa. Kuva: SA-kuva.

Sotarovastitoimiston johtaja, majuri Hannes Anttila laati sentään 13-sivuisen kirjasen, jossa neuvottiin, miten hautaukset kotiseudulla pitäisi järjestää.

”Lähinnä Anttila tuntuu ajatelleen, että vain kaatuneet upseerit haudataan kotiseudulle sotilaallisin kunnian osoituksin. Hänen ohjeensa unohdettiin kuitenkin hyvin pian.”

Pitkin joulukuuta armeijan johtoportaissa sinkoilikin erilaisia määräyksiä. Päämajan komento-osasto määräsi, että pappien piti perustaa linjojen taakse hautausmaita ja että hautaukset oli tilanteen mukaan lupa hoitaa normaalia lyhyemmän kaavan mukaan.

Rauhan sairaalan lähellä Imatralle suunniteltiin suurta kaatuneiden hautausmaata.

”Papit tiesivät kokemuksesta, ettei hautausmaiden perustaminen käynyt helposti, vaan edellytti monien eri siviiliviranomaisten lupaa.”

Ristiriitaiset tiedot levisivät huhuina rintamille ja tekivät sotilaat levottomiksi. Monet etulinjan miehet uskoivat, että tosiaankin vain upseerien ruumiit vietäisiin kotiseudun multiin, mutta tavalliset rivimiehet haudattaisiin joukkohautoihin taistelukentälle.

Niin ei Sahlstedtin mukaan ollut kuitenkaan sanottu missään virallisessa käskyssä eikä kirjelmässä.

Huhujen hermostuttama III Armeijakunnan pastori Niilo Kinos kääntyi esimiehensä pastori Tiivolan puoleen, että ”sanokaa jo viimein, miten aiotaan menetellä”.

Kinos oli ehtinyt kuulla kyllin monen vaikeasti haavoittuneen lausuvan viimeisenä toivomuksenaan, että heidät kätkettäisiin kotiseudun multiin.

Todellinen urotyö

Tilanteen otti tavallaan hoitaakseen Kokkolan kirkkoherra Johannes Sillanpää, joka oli määrätty kenraaliluutnantti Harald Öhquistin johtaman II Armeijakunnan pastoriksi.

Itsenäisyyspäivänä, joulukuun kuudentena, Sillanpää kiersi pitämässä hartaushetkiä eri joukko-osastoissa ilmoittaen, että kaatuneet kuljetetaan kotiin.

Vain kahta päivää myöhemmin tuli kuitenkin päämajasta kirjelmä, jonka mukaan kaatuneet haudataan taistelukentille joukkohautoihin. Vain poikkeustapauksissa ruumis lähetettäisiin omaisille.

”Kuultuaan kirjelmästä Sillanpää meni Öhquistin puheille ja selitti tilanteen. Öhquist sanoi saman tien, että pastorin ilmoittamalla linjalla jatketaan”, Sahlstedt kertoo.

Hän viittaa teokseen Täällä Pohjantähden alla, missä Väinö Linna kuvaa, kuinka pitäjän ensimmäisenä sankarivainajana haudattiin reservin sotamies Valtteri Leppänen.

”Valtun isoisä Preeti totesi jotenkin siihen suuntaan, että ’rauhanaikana toi isänmaa on vähän niin kuin paremman väen asia, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa’”, Sahlstedt hymähtää.

Joulukuun 9. päivänä Sillanpää perusti II Armeijakunnan Kaatuneiden evakuointikeskuksen KEK:n, joka oli sotiemme ensimmäinen. Se toimi sekä Tammisuon siunauskappelissa lähellä Viipuria että myös Viipurissa varuskunnan kirkossa.

Helmikuun18. päivänä varuskunnan kirkko tuhoutui ilmapommituksessa.

Alttarilla odotti kotiinlähetystä sata sankarivainajaa arkuissaan. Kaikki paloivat tuntolevyjä myöten.

Kaikkiaan Sillanpään organisoiman II Armeijakunnan evakuointikeskuksen kautta kulki talvisodan aikana 4 224 kaatunutta, joista kolmeltasadalta puuttui tuntolevy, mutta siitä huolimatta heistä jäi tunnistamatta vain 51.

”Todellinen urotyö”, Sahlstedt toteaa.

Vasta tammikuun 24. päivänä Päämajan komentotoimiston johtaja, eversti Erik Schaumann antoi käskyn perustaa kaatuneiden evakuointikeskuksia muidenkin armeijakuntien ja divisioonien alueelle.

”Kainuussa 9. Divisioonan pastori otti käyttöön ladon, jonne tulleet ensimmäiset arkut nostettiin takaseinälle. Uusia arkkuja tuli sitten niin nopeasti ja niin paljon, että ensin tulleet jäivät viikoiksi paikalleen, kun uudet etumaiset lähetettiin eteenpäin”, Sahlstedt kertoo.

”Värtsilässä ryhmä Talvelan KEK toimitiilitehtaassa, missä oli lämpöä niin, että vainajien jäätyneet raajat saatiin sulatettua ja taipumaan arkkuihin.”

Kenttäkrematoriot

Pastori Johannes Sillanpää oli raivannut tien vainajien kotiinkuljetuksille, mutta hänen elämänsä rankin tehtävä osui talvisodan joulun jälkeiseen aikaan.

Päivää aikaisemmin II Armeijakunta oli tehnyt Karjalan kannaksella Summan kylän länsipuolella epäonnistuneen vastahyökkäyksen, jossa kaatui yli kolmesataa miestä.

”Sillanpää ryömi kolme neljä päivää yhtäjaksoisesti taskulampun valossa ruumiskasoissa ja tunnisti kaatuneita vaatteet veressä”, Sahlstedt kertoo.

Tunnistaminen oli vaikeaa myös siksi, että monilla ei ollut tuntolevyä kaulassaan.

”Sotilaat saattoivat antaa niitä muistoiksi morsiamilleen. Monta kertaa ne vaihtuivat myös, kun miehet saunoivat. Eräällä kaatuneella ei ollut omaa tuntolevyä kaulassa, mutta kolme neljä muuta taskussaan. Niinpä 9. Divisioonan pastori Arvi Takala ehdotti, että kullekin sotilaalle tatuoitaisiin nimi joko reiteen tai selkään.

Talvisodan loppuvaiheissa lähetettiin Kannaksella jopa kokonaisia komppanioita taisteluun ilman tuntolevyjä.”

Yhdestä sota-arkistossa säilytettävästä sotarovastitoimiston T21148-mapista Sahlstedt on löytänyt mielenkiintoisen maininnan.

PastoriSillanpää, jonka KEK:ssa oli Summan vastahyökkäyksen jälkeen paljon pahasti silpoutuneita ruumiita, oli lähettänyt korkeammille tahoille varovaisen ehdotuksen, että ruumiit poltettaisiin krematoriossa ja tuhkat lähetettäisiin omaisille.

Hän vetosi myös siihen, että puuttui sekä arkkuja että kuljetuskalustoa.

Taaempana Sillanpään ehdotus tulkittiin niin, että pääsääntöisesti suuri osa kaikista vainajista poltettaisiin rintaman lähellä krematoriossa ja että ruumiit lähetettäisiin kotiin vain poikkeustapauksissa.

Puolustusvoimien ylilääkäri, lääkintäeversti Eino Suolahti ampui kuitenkin ajatuksen alas, koska kenttäkrematorioiden rakentaminen olisi hyvin epäkäytännöllistä.

”Se oli varmasti viisas ratkaisu. Olisi vaikuttanut masentavasti etulinjaan marssiviin miehiin, jos he olisivat nähneet krematorion savuavine piippuineen”, Sahlstedt sanoo.

”Helsingissä olevassa maan ainoassa krematoriossa poltettiin kylläkin kaatuneita ulkomaalaisia vapaaehtoisia.”

Papit toivat suruviestin

Sodan alkuviikkoina pataljoonan pastorit lähettivät kirjeen kaatuneen kotiseudun suojeluskuntaan, minkä jälkeen kirkkoherran oli henkilökohtaisesti vietävä suruviesti omaisille.

Se oli raskas tehtävä varsinkin niissä pitäjissä, joista meni paljon miehiä.

Pitäjän kirkkoherralla oli raskas urakka suruviestien viemisessä, jos kaatuneita oli paljon. Kuva: SA-kuva.

Pitäjän kirkkoherralla oli raskas urakka suruviestien viemisessä, jos kaatuneita oli paljon. Kuva: SA-kuva.

Maaliskuun alussa kaatui Petäjäsaaren taistelussa 46 Rantasalmen miestä ja Äyräpään kirkonmäen vastahyökkäyksessä 44 Nurmon eskadroonan sotilasta.

Postin kulku oli kuitenkin talvisodan viikkoina hidasta.

Niinpä eversti Walleniuksen johtaman Lapin ryhmän sotilaspastori Tauno Muukkonen alkoi ensimmäisenä ottaa yhteyttä puhelimitse joko kaatuneen omaisiin tai useimmiten paikalliseen kirkkoherraan, koska puhelimia oli vain harvassa talossa.

Muukkosen malli otettiin tuotapikaa laajemmaltikin käyttöön.

Tilannetta pyrittiin parantamaan myös siten, että sotilaspastoreiden kirjekuoret olivat erivärisiä kuin tavalliset kuoret ja saivat siten oikeuden ohittaa muut kirjelähetykset.

”Toisinaan arkku saattoi silti tulla perille ennen sotilaspastorin kirjettä”, Sahlstedt toteaa.

Hän viittaa jälleen Täällä Pohjantähden alla -teokseen: Siinä Koskelan Akselille ja Elinalle oli kirjeitse ilmoitettu, että heidän poikansa Voitto on kaatunut. Molemmat lähtivät yhdessä asemalle ottamaan arkkua vastaan. Elina halusi vielä nähdä poikansa ruumiin. Aseman tavaramakasiinissa oli paljon arkkuja.

Kun Akseli kysyy, missä se Koskela on, lotta vastaa: ”’Koskela?’ ’Täällä ne on.’ ’Kuinkas… eikös yks….’ ’Täällä on kaks Koskelaa…’

Vihollisen kaatuneet

Omien lisäksi oli haudattava myös kymmeniätuhansia kaatuneita vihollisia.  Kenttäpiispa Johannes Björklund ja pastori Niilo Kinos antoivat tammikuun alussa 1940 määräyksen, että pastorit lukevat rukouksen vihollisten haudalla, jos tilanne sen sallii.

”Kaikki papit eivät määräystä hyväksyneet. Merivoimien pastori Eino Alatalo totesi, että koska Neuvostoliitto kävi sotaa tuhotakseen kristinuskon, niin kaatuneen vihollisen hautaaminen kristillisin menoin veisi pohjan pois hänen omalta uskoltaan. Sitä paitsi ateistisen maailman puolesta taistelevia loukkaisi, jos heidän haudoillaan luettaisiin kristillisiä rukouksia”, Sahlstedt sanoo.

Ryhmä Talvelan arkistosta Sahlstedt on löytänyt mielenkiintoisen tiedon: Tolvajärven taistelujen jälkeen oli suuri määrä miehiä määrätty hautamaan kaatuneita vihollisia. He kirjasivat henkilötiedot ylös, jos niitä löytyi, minkä jälkeen hautasivat ruumiit kaikella kunnioituksella.

Lisäksi he merkitsivät hautapaikat tarkasti papereihin ja ottivat talteen omaisuuden kuten vihkisormukset ja kirjeet. Tarkoituksena oli myöhemmin lähettää ne kaatuneiden vihollisten omaisille, jos se suinkin oli mahdollista, Sahlstedt kertoo.

”Ryhmä Talvela noudatti ylipäällikkö Mannerheimin käskystä siis jo sellaisia vihollisten hautaamiseen liittyviä määräyksiä, jotka tulivat Geneven sopimukseen vasta vuonna 1949.”

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 6/2012.

X