Suomalaisten sotaväki marssi Viipuriin syksyllä 1941 – Valtava sotasaalis saatiin Porlammen miljoonamotista
Porlammen sotasaalisluettelosta tuli 51 konekirjoitusliuskan pituinen. Motti syntyi ja purettiin jatkosodan syyskuussa lähes tarkalleen 80 vuotta sitten.
Mottiin jäänyttä kalustoa, muun muassa sairaankuljetusvälineitä.
Suomalaisten jalkaväkirykmentti 45:n partiot tunkeutuivat ensimmäisinä Viipuriin. Se tapahtui aamuyöllä elokuun 30. päivänä 1941. Kaupunki oli tyhjä. Talvisodan rauhanteossa se oli menetetty Neuvostoliitolle, nyt se oli jälleen Suomen. Paremman puutteessa vedettiin linnan tornin lippusalkoon erään sotilaan valkoinen aluspaita.
Suomalaiset joukot olivat lähestyneet Viipuria idästä ja pohjoisesta päin. Kaupunkia suojelleet kolme puna-armeijan divisioonaa olivat saaneet Neuvostoliiton asevoimien pääesikunnalta luvan vetäytyä. Etelään johtavat tiet täyttyivät vihollisrivistöistä kuormastoineen.
Vaan kuinkas kävikään.
Uhkarohkea operaatio Viipuriin
IV Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch antoi käskyn, että 8. divisioonan on ylitettävä Viipurinlahti lännestä päin ja noustava maihin Viipurin eteläpuolelle. Niin tukittaisiin venäläisten divisioonien pakotie Viipurista etelään ja Koiviston satamaan.
Parin kilometrin levyisen Viipurinlahden yli kuljetettiin yli 2 000 miestä, tykistöä, hevosia, kuorma-autoja, ammuksia ja patruunoita. Pääosin käytettiin pitkärunkoisia 30 hevosvoiman moottoreilla varustettuja moottoriveneitä.
Operaatio oli uhkarohkea, mutta se onnistui. Viipurista suomalaisten joukkojen tieltä väistyneet puna-armeijan divisioonat joutuivat saarroksiin eli mottiin. Niin tapahtui noin 15 kilometrin päässä Viipurista olevan Sommeen alueella Porlammen kylässä.
Siellä taisteltaisiin.
Haavoittuneet venäläiset sotavangit odottavat hiljaisina tulevaa kohtaloaan. © SA-Kuva
”Surkea, valittava huuto”
Majuri Ossi Savolahti johti IV divisioonaan kuuluvaa Piikkirykmentin III pataljoonaa. Elokuun viimeisenä päivänä hän antoi miehilleen käskyn hyökätä Porlammen tien suunnassa. Hänen vastuualueellaan motissa oleva vihollinen oli lyötävä.
Vihollisen vastarinta oli jäätävän kovaa pimenevässä illassa ja tiheässä metsikössä. Savolahden miesten piti tuhota käsikranaateilla pesäkkeiden puolustajat viimeiseen mieheen. Hyökkäys pysähtyi ennen puoltayötä Porlammen peltoaukean reunaan ja jatkui aamun valjetessa.
Useiden eri hyökkäysten jälkeen peltoaukea oli täynnään arvokasta sotakalustoa. Kaaoksen keskellä tuhatlukuinen hevoslauma hamusi heinää ojien varsilta. Kädet kohotettuina tuli vastaan loputon rivistö vihollisia.
Oli syyskuun 1. päivä 1941.
”Kaatuneita vihollissotilaita lojuu kaikkialla. Kummallisissa asennoissa niitä tapaa ampumakuopista, ojien pientareilta, pensaista, kaikkialta. Lasittunein silmin tuijottavat nämä taistelunsa päättäneet vihollissotilaat tyhjyyteen, ja jonkun kasvoille on jähmettynyt kauhistunut ilme” (TK-mies Eino A. Jäppinen).
Suomalaisen tykistön ja raskaiden kranaatinheittimien tuli-iskut olivat olleet tuhoisia. Vihollisen panssarivaunut, moottoroitu tykistö ja hevosajoneuvot ruuhkautuivat teille.
”Haavoittuneiden vihollissotilaiden määrää ei liene kukaan ennättänyt laskea, mutta joka puolelta kuuluu heidän surkea valittava huutonsa. Lääkintähenkilökuntamme tekee parhaansa, mutta monen haavat ovat siksi pahat, että apu ei auta. Silvottuja jäseniä, rikkiammuttuja kasvoja, märkiviä ammottavia haavoja ja runneltuja ruumiita näkyy kaikkialla. Siellä täällä sammuu vaikeasti haavoittuneen vihollissotilaan lepattava elämänliekki” (TK-mies Eino A. Jäppinen).
Kuolleita hevosia lojui alueella sadoittain. Miltei kaikki olivat kuolleet valjaisiinsa. Joidenkin arvioiden mukaan niitä olisi ollut yli 4 000. Kaikkialla vaelteli ympäriinsä myös vaikeasti haavoittuneita hevosia. Ne oli lopetettava.
”Erään kauniin tamman luo juoksee pieni varsa, joka alkaa imeä emäänsä, kuollutta emäänsä. Varsan silmistä voin todella lukea tuskaa. Olen nähnyt kasoittain kaatuneita, haavoittuneita ja kuolevia, mutta tämä näky – pieni varsa kuolleen emänsä vieressä – jää mieleen iäksi” (TK-mies Erkki Salovuori).
Tykkejä joutui Porlammen motista suomalaisten sotasaaliiksi yli kolmesataa. © SA-Kuva
Kaikenlaista rojua ja roinaa oli hujan hajan autojen ympärillä. © SA-Kuva
Suomalaiset taistelujoukot jatkoivat mottialueelta kohti vanhaa valtakunnanrajaa. Vajaa viikko myöhemmin Karjalan kannas oli vallattu takaisin. © SA-Kuva
Yli 300 tykkiä sotasaaliina
Motitetut punasotilaat antautuivat suurin joukoin syyskuun 1. päivän aikana. Edellisiltana he olivat saaneet käskyn tuhota kaiken kaluston. Tykkien putket piti räjäyttää ja lukot rikkoa tai kaivaa maahan. Ajoneuvojen moottorit tuli tehdä käyttökelvottomiksi.
Käskyä ei juurikaan toteltu.
”Kylien välinen metsätie on täynnä autoja, traktoreita, tykistöä. Ajoneuvot ovat toisissaan kiinni, niin että jonon läpi ei useissa paikoin pääse kiipeämättä ylitse. Tien sivustoillakin, joita reunustavat hevosenraadot ja kaatuneet viholliset, on lisäksi kevyempää aseistusta, pst-tykkejä, konekiväärejä, kranaatin heittimiä” (TK-mies Erkki Merinen).
Sotasaalis oli mittava:
Yli 300 erilaista tykkiä ja lähes 20 000 kenttätykin ammusta, 246 kranaatinheitintä ja yli 46 000 heittimen ammusta, 272 konekivääriä, yli 10 000 kivääriä, 3,4 miljoonaa patruunaa, 55 panssarivaunua, 673 autoa, lähes 300 traktoria, 154 000 litraa bensiiniä ja 159 000 litraa öljyä sekä noin 4 500 hevosta.
Puhuttiin Porlammen miljoonamotista.
”Tie kiertää mäeltä pitkin peltoaukeaa, jota hallitsevat moottoriajoneuvojen käärmeinä kiemurtelevat rivistöt. Autoissa on tavaraa jos mitä. Erääseen on evakuoitu suomalainen lipasto, toisaalla taas on naisten kenkiä. Eräässä autossa on marmelaaditynnyreitä, joiden sisällys ei ole laadultaan lainkaan hullumpaa. C-vitamiinipillereitä on säkeittäin, on viinaakin, mutta hämmästyttävän vähän” (TK-mies Erkki Merinen).
Taistelukenttää raivattiin puhtaaksi useita viikkoja. Sotasaalisjono oli kahdeksan kilometrin pituinen. Suurin osa asekalustosta oli käyttökelpoista. Suomalaiset käyttivät saalistykkejä vielä jatkosodan kesän 1944 ankarissa torjuntataisteluissa.
Sotavankeja saatiin lähes 9 000. He joutuivat hautaamaan tovereitaan. Jotkut tekivät ristinmerkkejä, jotkut nauroivat hysteerisesti. Alueelle haudattiin noin 7 000 kaatunutta vihollissotilasta. Suomalaisten tappiot olivat vajaat 3 000 sotilasta kaatuneina, haavoittuneina tai kadonneina.
Lue myös: Sotavankien kertomaa
Kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikov sytyttää kohteliaasti kuulusteluhuoneessa kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin savukkeen. © SA-Kuva
Miehet sadetakin alla
Taistelualuetta tutkineet suomalaiset sotilaat havaitsivat ojassa kaksi liikkumatonta venäläissotilasta, jotka olivat peittäneet kasvonsa sadetakeilla.
Jalkaväkirykmentti 24:n joukkosidontapaikan lääkintämies Gunnar Bergström veti sadetakin pois miesten kasvoilta. Toinen heistä tuijotti häntä suoraan silmiin. Bergström säpsähti: miehen kauluslaatoissa oli korkea-arvoisen upseerin merkit. Antautuessaan hän luovutti mauserpistoolinsa, puukon ja karttalaukun.
Kuulusteluissa mies ilmoitti olevansa puna-armeijan kenraalimajuri Vladimir Vasiljevitš Kirpitšnikov. Hän oli katsonut hyödyttömäksi jatkaa taistelua. Hävitty mikä hävitty. Suomalaisten sodanjohtoa hän kehui, mutta haukkui pataluhaksi omiensa toiminnan:
Poliittiset upseerit ovat lähes täysin vailla sotilaskoulutusta! Ja mitätöivät silti rintamakomentajien päätöksiä! Alempien upseerien näkemykset ovat heille pelkkää ilmaa. He pitävät niitä sairaan mielikuvituksen tuotteina!
”Kenraali on hyväntuulinen, puhelias ja vilkasluonteinen, puhuessaan hän koko ajan käyttää kädenliikkeitä, ja hänen platinahampaansa kiiltävät iloisesti” (TK-mies J.O. Tallqvist).
Vladimir Kirpitšnikov siirrettiin Köyliön upseerisotavankilaan, mistä hänet palautettiin Neuvostoliittoon syksyllä 1944. Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegio katsoi hänet syylliseksi maanpetturuuteen. Hänet teloitettiin ampumalla. Se oli kaikkien vihollisen vangiksi jääneiden puna-armeijan upseerien väistämätön kohtalo.
Lue myös: ”Suomalaiset sotilaat ja viina merkitsevät silkkaa kauhua ja sekasortoa”
Lähteet: Vesa Määttä: K.L.Oesch – Ylivoimaa vastassa; Antero Raevuori: Hyvästi Viipuri; Ari Rautala: Karjalan kannaksen takaisinvaltaus kesällä 1941; Viipuria kohti – TK-miesten kuvauksia Kannaksen vapautussodasta.