Suomen sankarit

Seura tapasi syksyllä 2006 kaikki viisi elossa olevaa Mannerheim-ristin ritaria. Nämä kunniasuomalaiset korostavat edustavansa jokaista Suomen itsenäisyyden puolesta taistellutta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Majuri Heikki Nykänen (vas.), kapteeni Pentti Iisalo ja kapteeni Tuomas Gerdt kuuluvat 191 sankarin joukkoon. Kuva: Marjo Tynkkynen.

Seura tapasi syksyllä 2006 kaikki viisi elossa olevaa Mannerheim-ristin ritaria. Nämä kunniasuomalaiset korostavat edustavansa jokaista Suomen itsenäisyyden puolesta taistellutta.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Heitä oli kaikkiaan 191. Sodan päättyessä heistä oli elossa 153. Nyt heitä elää 5.

Neljä miestä sai 2. luokan Mannerheim-ristin kahdesti. Kolme ensimmäistä ritaria olivat kaikki korkea-arvoisia upseereita: panssarieversti Ruben Lagus, kenraalimajuri Paavo Talvela ja korpisodan mestari, eversti Erkki Raappana.

Sitten tuli yllätys: Mannerheim-risti numero 4 myönnettiin tavalliselle sotamiehelle. Hän oli Karjalankannaksella syntynyt Vilho Rättö, joka oli mukana 31.7.1941 Lankilassa tehdyssä vastaiskussa. Kun panssarintorjuntatykistä puuttuivat suuntauslaitteet, Rättö tähtäsi putkea pitkin ja osui heti vihollisen panssariin, joka syttyi tuleen. Heti perään Rättö keksi kurkistaa putken läpi, kun lukko oli auki.

”Mie ammuin täl viisii putke läpi sihaten neljä vaunuu tullee. Kaikkiaaha mei ryhmä tuhos kuus panssarii. Siihe loppu venäläiste hyökkäys”, kertoi Rättö aikanaan kirjailija Seppo Porvalille (lähde: Marskin ritarit).

Vilho Rättö nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi elokuun alussa 1941. Vain kuukautta myöhemmin ristin sai myös tamperelainen kapteeni Eero Kivelä, joka järjesti oma-aloitteisesti edellä mainitun Lankilan vastaiskun. Kivelä, joka oli ”aina ensimmäisten joukossa raivaamassa tietä tulen ja raudan lävitse”, johti pääosin Hämeen miehiä niin kuin jo talvisodassa.

Sotamies Vilho Rätön nimittäminen ritariksi vastasi ylipäällikkö Mannerheimin toivetta kunniamerkistä, jonka voisi ottaa vastaan yhtä hyvin sotamies kuin kenraali. Hän ei pitänyt siitä, että Vapaudenmitali ja Vapaudenristi luokiteltiin sotilasarvojen perusteella. Suomen Senaatti oli perustanut molemmat vuonna 1918.

Asiaa ryhdyttiin korjaamaan Mannerheimin toivomalla tavalla. Niin syntyi kaksi korkeaa erikoiskunniamerkkiä, 1. ja 2. luokan Mannerheim-risti. Asiasta annetun asetuksen neljäs pykälä kuului seuraavasti: ”Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää Vapaudenristin 1. tai 2.luokan Mannerheim-ristin ritariksi.”

Ylipäällikkö Mannerheim sai ristin häntä aikaisemmin nimettyjen 17 ritarin yhteisestä pyynnöstä. Tasavallan presidentti Risto Ryti ojensi sen hänelle Mikkelissä 7.10.1941. Samalla Mannerheim sai myös ensimmäisenä 1. luokan ristin. Mannerheimin lisäksi sen sai vain hänen yleisesikuntansa päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs.

”Kun Mannerheim haudattiin, meitä ritareita oli mukana 112”, Pentti Iisalo muistelee Seuralle. Hän on elossa olevista ritareista nimitysjärjestyksessä vanhin.

”Kotiin jäivät vain ne, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet matkustamaan Helsinkiin. Meitä ei kuitenkaan hyväksytty marssimaan marskin arkun perässä Suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle. Meidät vietiin sinne linja-autoilla. Elettiin pelokkaiden poliitikkojen aikaa.”

Hautaan Mannerheimin arkun kantoi kuusi ritaria, yhtenä heistä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth, joka Siiranmäen taistelussa kesällä 1944 komensi Jalkaväkirykmentti 7:ää. Vastassa oli silloin kolme neuvostodivisioonaa, jotka kaikki tuhoutuivat.

Kirjava joukko

Mannerheim-ristin ritarien joukko on melko kirjava ja heidän historiansa tarinoita täynnä.

Inkeriläinen Mikko Pöllä nimitettiin ritariksi, vaikka oli Neuvostoliiton kansalainen. Suomen kansalaisuuden hän sai presidentti Mannerheimilta vuonna 1945, mutta pakeni valtiollista poliisia Venezuelaan, missä elätti itseään mm. pyhimyskuvien kauppiaana, kunnes palasi Suomeen vuonna 1964.

Juvalla syntynyt Einar Schadewitz sai ristin jatkosodan helmikuussa 1943 urhoollisuutensa ja neuvokkuutensa ansiosta, mutta olisi ansainnut sen jo talvisodassa, jos niitä olisi silloin jaettu. Hän hyppäsi näet vihollisen panssarin kannelle, naputti sen luukkua kasapanoksella, ja kuten kerrotaan, huusi kovalla äänellä ”avvoo iivana, tiällä kuolema kolokuttaa.” Luukku aukesi ja Schadewitz paiskasi kasapanoksen sisään ja heittäytyi hankeen turvaan.

Kun kirvulainen Toivo Ovaska sai Mannerheim-ristin elokuussa 1942 ja sen myötä tavan mukaan 50 000 silloista markkaa, hän pisti koko rahan menemään yhden ainoan lomaviikon aikana Imatran valtionhotellissa. Oli poikamiehellä edes kerran parempi juhla, jos vaikka sattuisi jatkossa kaatumaan.

Korpraali Arvid Janhunen sai suurten sotilaallisten ansioidensa takia nimityksen Mannerheim-ristin ritariksi 27.11.1941. Vain päivää aikaisemmin hän oli kuollut taistelussa saamiinsa haavoihin. Keväällä 1918 hän oli taistellut Tampereella punakaartin riveissä. Arvid Janhunen on ainoa ”punainen ritari.”

Tiedustelulentäjä Paavo Kahla ammuttiin alas Lapin sodassa saksalaisia vastaan lokakuussa 1944. Mannerheim-risti oli myönnetty Kahlalle huhtikuussa 1942, mutta senkin jälkeen hän ylti merkittäviin tekoihin. Samana kesänä hänen tiedustelukonettaan ohjaava nuori vänrikki sai vihollisen ilmatorjunnasta kuolettavan osuman. Kahla ryömi tähystäjäntilasta ohjaamoon, istui kaatuneen vänrikin syliin ja toi koneen ehjänä takaisin kentälle. Laskuvarjokin hänellä oli, mutta siihen hän ei turvautunut.

 

Lähdeteoksia: Ilmari Hurmerinta – Jukka Virtanen: Suomen puolesta – Mannerheim-ristin ritarit; Seppo Porvali: Marskin ritarit; Mauri Sariola: Viimeiset ritarit.

 

Lue jokaisen viiden Mannerheim-ritarin haastattelut:

 

Pentti Iisalo: ”Harva meistä selviytyi ehjin nahoin”

Onni Määttänen: ”Sotahommat ovat alkaneet palailla uniin”

Heikki Nykänen: ”Kaukopartiossa kysyttiin kuntoa”

Taavi Törmälehto: ”Rististä en kertonut kenellekään”

Tuomas Gerdt: ”Tuttujen sotaorpojen kohtalo kosketti”

 

Jutut on julkaistu alun perin Seurassa 48/2006.

X