Suomi autoistui 1920-luvulla – Autot maanteillä yleistyivät ja ajo-opetusta jakoivat ystävät toisilleen

Turkulainen sanomalehti Uusi Aura ei sanoja säästellyt: ”Autot, toinen toistaan mukavammat ja loistavammat, kiitävät maatamme ristiin rastiin Hangon nokasta Petsamon korkeimpaan huippuun saakka.”

Jaa artikkeliLähetä vinkki

1920-luvun linjurit olivat pieniä ja avoimia. Tällä vietiin matkustajia linjalla Helsinki-Nurmijärvi, kesät talvet. © Museovirasto/OM-arkisto

Turkulainen sanomalehti Uusi Aura ei sanoja säästellyt: ”Autot, toinen toistaan mukavammat ja loistavammat, kiitävät maatamme ristiin rastiin Hangon nokasta Petsamon korkeimpaan huippuun saakka.”
Teksti: Antero Raevuori 

Elettiin 1920-lukua, jolloin Suomi autoistui nopeasti. Vuoden 1926 lopulla Suomessa oli jo yli 12  000 rekisteröityä autoa. Vuonna 1912 niitä oli ollut vain vähän yli 1 700.

Tarvittiin kokonaan uutta tieliikennelakia. Se saatiin. Lain mukaan jokainen ajoneuvo oli rekisteröitävä ja varustettava tunnus- eli rekisterikilvellä.

Uuden Suomen pakinoitsija Valentin kirjoitti:

”Entisajan lapset, siis me esimerkiksi, lausuimme ensimmäisenä sananamme tipi, ammuu tai humma. Nykyajan lapsi sanoo jo kolmen kuun vanhana tuu-tuu tarkoittaen sillä autoa.”

1930-luvulla pääkaupunkia halkovan Heikinkadun (nykyisen Mannerheimintien) keskikaista oli erotettu puilla – ja parkkipaikkoja riitti keskellä arkipäivääkin. © Helsingin kaupunginmuseo

1930-luvulla pääkaupunkia halkovan Heikinkadun (nykyisen Mannerheimintien) keskikaista oli erotettu puilla – ja parkkipaikkoja riitti keskellä arkipäivääkin. © Helsingin kaupunginmuseo

Mutkat ja kuusenkarahkat

Suomalainen ajokulttuuri oli vielä 1920-luvulla varsin alkeellista. Turhankin usein ajettiin keskellä maantietä. Ei haluttu suistua teitä reunustaviin syviin maantieojiin. Niinpä sitten jysähti tuon tuostakin. Pienet nokkakolarit olivat suuria tavallisempia, sillä turhan lujaa ei Suomen hiekkaisilla ja mutkaisilla maanteillä voinut ajaa.

Kovin vaarallisena ei pidetty edes ajamista maanteiden vasenta reunaa. Kilpaakin ajettiin. Ja päihtyneenä – totta kai. Uusi vuonna 1926 voimaan astunut tieliikennelaki ei pelottanut: ”… sitä joka kuljettaa moottoriajoneuvoa n ä h t ä v ä s t i juopuneena, rangaistakoon enintään yhden vuoden vankeudella tai jos asianhaarat ovat erittäin lievät, sakoilla.”

Vaaraa uhmasivat myös autobussien eli linja-autojen kuljettajat, ammattimiehiä vaikka olivatkin. Helsingin Sanomat kirjoitti, että ”on suorastaan kevytmielisen rikollista, että autobussi, jonka lasit ovat jäätyneet tai himmentyneet, ajetaan rautatieylikäytävälle vauhtia edes hiljentämättä.”

Edesvastuutonta oli lehden mukaan jättää merkitsemättä vaikkapa kuusenkarahkalla sellaiset maanteiden jyrkät mutkat, joissa lumiaura kulkee tien asemesta maantieojan päällä.

Eivätpä sadan vuoden takaiset kapeat autobussit tainneet sinänsä olla kovinkaan turvallisia. Matkustajia näet varoitettiin, ettei heidän pidä täyteen ahdetuissa busseissa pyrkiä käytävälle seisomaan. Se lisäsi bussien kaatumisvaaraa.

Suomen Moottorilehti alkoi jakaa autotietoa vuonna 1924.

Suomen Moottorilehti alkoi jakaa autotietoa vuonna 1924.

Paavo Nurmen auto

Suomen ensimmäiset automessut pidettiin Helsingissä vuoden 1926 helmikuussa. Yli 40 tunnettua automerkkiä oli nähtävissä Kaartin maneesissa lähellä Tähtitorninmäkeä.

Mainosmiehet olivat ajan tasalla:

”Vain pieni kosketus ja Moon-auton vauhti kiihtyy kuin ajatus. Se mukautuu tien epätasaisuuksiin ja suorastaan imeytyy tien pintaan. Jyrkimmätkin mäet vaunu nousee täydessä kuormassa kuin perhonen.”

Miespuolisille näyttelyvieraille mainosmiehet heittivät oivallisen syötin: ”Moon-vaunu on niin helppo hoitaa, että rouvannekin jo lyhyen harjoituksen jälkeen voi ajaa sillä turvallisesti.”

Näyttelyn vetonauloja olivat myös italialainen loistovaunu Isetta Fraschini, Pariisin autonkuljettajien suosima Renault sekä arvostettu amerikkalainen käyttövaunu Hupmobile.

Tavallinen kansalainen poistui näyttelystä pää täynnään uusia ja kiehtovia sanoja: moottorinvärinänvaimentaja, kompressori, vesijäähdytys, nelipyöräjarrut, ilmanpuhdistajat, itsetoimiva vaihdelaatikko, teräskori….

Autoilevien suomalaisten määrä kasvoi nopeasti eikä vain automessujen ansiosta. Innostusta lisäsivät yhtä lisääntyvät lehtien automainokset samoin kuin erilaiset autoilulehdet.

Korjaamotkin alkoivat mainostaa itseään sanomalehdissä: ”Miksi ette käänny hyvän ja halvimman lääkärin puoleen sairauden sattuessa? Samat järkisyyt neuvovat autoilijaa kääntymään Ahjon konepajan puoleen, kun hänen autonsa on hoidon tarpeessa.”

Oman auton hankki myös 1920-luvun kuuluisin suomalainen, juoksijain kuningas Paavo Nurmi. Hänen kookkaassa umpiautossaan oli hydrauliset nelipyöräjarrut, matalapainerenkaat, pähkinäpuinen ratti ja 75 hevosvoiman moottori. Pyöreät, kiiltävät etulyhdyt muistuttivat jättikalan silmiä. Jäähdyttäjän nokalla välkehtivät pienet lennokkaat vauhtisiivet.

Paavo Nurmen auto Chrysler Six oli harvinaisuus Suomen teillä Fordien ja Chevroletien aikakaudella.

Hans Kochin auto­liikkeestä haki vaununsa myös juoksutähti Paavo Nurmi (kuvassa keskellä). © Sulo Kolkan & Helge Nygrénin Paavo Nurmi -kirja

Hans Kochin auto­liikkeestä haki vaununsa myös juoksutähti Paavo Nurmi (kuvassa keskellä). © Sulo Kolkan & Helge Nygrénin Paavo Nurmi -kirja

Vaijereita ja piikkimattoja

Kieltolaki eli alkoholin myyntikielto oli 1920-luvun todellisuutta. Niin olivat myös pirtutrokarit, jotka myivät lähinnä laivojen Saksasta ja Puolasta salakuljettamaa pirtua. Siinä oli 95–96 tilavuusprosenttia alkoholia, tuhtia tavaraa siis.

Ilman autoja ei pirtua olisi voitu viedä satamista laajalle maaseudullle. Siitä saatiin niin kova hinta, että trokareilla oli vara ostaa kalliitakin autoja. Tavallaan siis myös kieltolaki oli autoistamassa Suomea.

Trokarit suosivat suuria ja tehokkaita, pääasiassa amerikkalaisia henkilöautoja. Ne liikkuivat usein yön pimeydessä sammutetuin lyhdyin. Poliisit tekivät parhaansa, mutta pirtuautojen pysäyttäminen ei ollut helppoa. Niinpä valtioneuvosto antoi asetuksen, joka salli pysäyttää ajoneuvot mm. piikkimatoilla.

Maskun pitäjän poliisilla ei ollut käytössäään piikkimattoa. Niinpä erään kerran vedettiin maantien poikki kaksinkertainen, tuuman vahvuinen vaijeri ja jäätiin odottamaan.

Pimeän langetessa lähestyi Turusta päin varatuomari Toivo Piintilän ohjaama auto. Kyydissä oli kolme ihmistä, yhtenä heistä teatterinjohtaja Wilho Ilmari.

Poliisi ei ehtinyt heiluttaa varoituslippua, ennen kuin vaijeri jo kiertyi auton ympäri. Se oli kuin kala verkossa. Vaivoin sai Piintilä pidettyä auton tiellä. Poliisit pyysivät nöyrästi anteeksi ja seurue sai jatkaa matkaansa.

Villiä oli meno vähän joka puolella maata. Sanomalehti Uuden Suomen mukaan poliisit olivat Hattulan Nummenkylässä jäljittäneet pirtuauton, jonka lastia metsässä paraikaa purettiin. Kuljettaja pidätettiin, pirtukanisterit lastattiin takaisin mustaan Fordiin ja käskettiin miehen ajaa Parolaan. Kesken ajon kuljettaja käänsi äkkiä auton tieltä ojaan, hyppäsi itse siitä pois ja lähti täyttä karkua pakosalle.

Kieltolain aikaan tullin moottoriveneet ja virka-autot olivat vaikeuksissa pirtutrokarien nopeampien kulku­välineiden kanssa.  © Otavamedian arkisto

Kieltolain aikaan tullin moottoriveneet ja virka-autot olivat vaikeuksissa pirtutrokarien nopeampien kulku­välineiden kanssa.  © Otavamedian arkisto

Aikansa kiikkerille automobiileille tyypillinen onnettomuus: nurinmeno Helsingin Fleminginkadulla 31.10.1925. © Otava/Museovirasto

Aikansa kiikkerille automobiileille tyypillinen onnettomuus: nurinmeno Helsingin Fleminginkadulla 31.10.1925. © Otava/Museovirasto

Meren pohjaan

Suomalaisten ajotaito sata vuotta sitten oli vielä vähän sitä sun tätä. Ammattitaitoisia ajotaidon opettajia oli vähän. Oppia jakoivat ystävät toisilleen. Pari päivää riitti, minkä jälkeen lähdettiin jo katsastusmiehen luo onnea koittamaan. Ja koittihan se toisinaan. Joku saattoi saada ajoluvan, vaikka takana oli vain parin tunnin harjoittelu ratin takana.

Tilanne ei välttämättä parantunut, vaikka sanomalehdissä annettiin monenmoisia neuvoja ja ohjeita. Uuden Suomen mukaan ”samalla autolla, jolla saavutatte huimaavan nopeuden Pohjanmaan lakeuksilla, ei kenties voikaan voittaa maamme keskiosien mäkistä maastoa.”

Mitä lie lehti tarkoittanut huimaavalla nopeudella? Käytännössä ei silloin Suomessa seudulta toiselle ajettu juuri 40–50 kilometrin tuntiopeutta huimaavammin.

Alkoholi alkoi yhä useammin olla vakavien auto-onnettomuuksien syy. Niin se oli myös hieman puolenyön jälkeen elokuun 6. päivänä vuonna 1928. Silloin Buick-merkkinen henkilöauto suistui Kulosaaren sillalla Helsingissä päin sillankaidetta, repi sitä kymmenen metrin matkalta ja syöksyi mereen. Kuljettaja ja hänen vieressään istunut matkustaja pääsivät ulos autosta, mutta kuusi muuta – kolme naista, kolme miestä – vaipuivat auton mukana meren pohjaan. Kulosaaren kasinolta illanvietosta lähtenyttä autoa ajoi vahvasti humaltunut kuljettaja.

Eräänlaisessa auto-onnettomuudessa oli osallisena myös Paavo Nurmi. Sivuuttaessaan erästä autoa Porin maantiellä hän osui sen sivulle ripustettuun pärekoriin, joka kuului autossa matkaavalle näytelmäseurueelle.

Ystävälleen Eino Hakoniemelle Nurmi kirjoitti:

”Olivat ne vähän nenä pitkänä kun peruukit, pääsyliput ja puvusto makasivat maantiellä. Itselle ei tullut mitään vahinkoa. Syytä oli yhtä paljon meissä kummassakin.”

Lähteet: 1920-luvun sanomalehdet Uusi Suomi, Helsingin Sanomat, Aamulehti ja Uusi Aura.

Lue myös: Nostalgiset kääpiöautot ovat Outi Svinhufvudin intohimo – Pieni auto, suuri ilo! 

X