Suomi kohteli hyvin sotavangiksi jäänyttä nuorta venäläisnaista

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Kova työnteko ja myönteinen asenne ovat olleet Anastasija Andrejevan elämänvoima. © Andrey Solovyov
Venäläinen Anastasija Andrejeva oli nuori sairaanhoitaja, kun hän joutui sotavangiksi Suomeen. Katkeruutta hän ei tunne vaan on kiittelee yhä saamaansa kohtelua.

Kyllä, venäläinen Anastasia Andrejeva joutui kokemaan kovia ollessaan sotavankina Suomessa jatkosodan aikaan.

”Mutta huonot asiat sitä unohtaa ja hyvät pyrkivät muistoissa päällimmäiseksi”, Andrejeva, 90, sanoo, kun häneltä kysyy, millaista oli olla kokonaista kolme vuotta suomalaisten sotavankina.

”Yhä vielä kumarran kunnioituksesta suomalaisille lääkintämiehille. He pelastivat minut, tiedottoman ja viiteen kohtaan haavoittuneen nuoren tytön, ja veivät sairaalaan hoidettavaksi.”

Kun jatkosota alkoi, Anastasia Andrejeva oli 16-vuotias tyttönen Viipurissa. Hänessä heräsi halu päästä rintamalle auttamaan neuvostosotilaita.

”Kun sinne ei otettu niin nuoria, minun papereihini korjattiin iäksi 18 vuotta. Kävin nopeasti muutaman viikon sanitäärikurssit ja rupesin avustamaan rintaman huollossa”, Andrejeva kertoo.

”Lypsin lehmiä, kuorin perunoita ja siivosin.”

Vähän myöhemmin Andrejeva ryhtyi tekemään sitä, mihin hänet oli sanitäärikursseilla opetettu: hoitamaan sotilaiden haavoja.

Elokuun 28. päivänä 1941 Andrejeva poistui Viipurista viimeisten neuvostosotilaiden mukana. Seuraavana päivänä kaupunkiin saapuivat suomalaiset.

Osuma päässä

Elokuun 29. päivänä se tapahtui.

”Olimme 25 kilometriä Viipurista Leningradiin päin, kun metsässä jouduimme kovan tulituksen kohteeksi”, Andrejeva muistelee nyt, 70 vuotta myöhemmin. ”Tunsin vain, että jotain räjähti vieressäni ja sen jälkeen kaikki sumeni.”

Herättyään tajuttomuudesta Andrejeva hämmästyi.

”Olin ollut metsässä likaisena, verisenä ja pahasti haavoittuneena. Kun avasin silmäni, makasin valkoisissa lakanoissa siistissä sairaalahuoneessa. Haavani oli sidottu, ja hoitohenkilökuntaa käyskenteli siellä täällä”, Andrejeva kertaa.

”Kun kysyin, missä minä olen, minulle vastattiin venäjäksi, että suomalaisessa sairaalassa.”

Myöhemmin hän sai kuulla olleensa onnekas, että hänet löysivät ensimmäisenä suomalaiset lääkintämiehet. Jos löytäjinä olisivat olleet sotilaat, olisi venäläistytön maallinen taival voinut päättyä siihen, sillä hänellä oli ollut mukanaan kivääri, patruunoita ja käsikranaatteja.

”Vaikka ei minua kukaan ollut opettanut ampumaan ja tokko olisin osannutkaan.”

Yhä uudestaan ja uudestaan hän antaa tunnustusta suomalaisille, jotka hänet pelastivat, ja lääkäreille, jotka hoitivat hänen haavansa – muun muassa sen, jonka luoti synnytti päähän.

Pitkään Andrejeva oli tajuttomuuden rajoilla. Hänen päänsä oli siteissä, jotka peittivät toisen silmän.

Joskus suomalaiset sotilaat toivat haavoittuneille naisvangeille konvehteja ja piirakoita.

Kohti tuntematonta

Anastasija Andrejeva puhuu selkeästi ja johdonmukaisesti. Sota-aikaiset tapahtumat ovat piirtyneet hänen mieleensä niin vahvasti, että ne eivät sieltä hevin lähde. Joitain yksityiskohtia vuosikymmenten varrella on toki jo unohtunut.

Pitkään hän tosin vaikeni sotavankimuistoistaan eikä kertonut kenellekään olleensa Suomessa vankeudessa. Neuvostoaikana vihollisen sotavankeina olleisiin suhtauduttiin epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti. Vasta viime aikoina hän on avautunut muistoistaan kaikille, jotka jaksavat kuunnella.

Kun Andrejeva oli jonkin verran tervehtynyt, häntä lähdettiin kuljettamaan junanvaunussa eteenpäin. Siihen loppui lepääminen puhtaissa lakanoissa: matkaa tehtiin härkävaunussa ilman mukavuuksia. Minne matka jatkuisi, Andrejeva ei tiennyt.

”Olimme kuin sardiinit purkissa. Matkan aikana jotkut kuolivat haavoihinsa. Ei ollut ruokaa eikä vettä. Lopulta päädyimme sairaalaan, joka sijaitsi Utissa, lähellä Kouvolaa.”

Utissa Andrejeva ja muut sotavangit asuivat parakeissa. Olot olivat kauheat.

”Meillä ei ollut lakanoita, ei edes peittoja. Ruoka oli hirveää. Vankeja kuoli kuin kärpäsiä”, Andrejeva puistaa päätään.

”Kerrossängyssä minun yläpuolellani makasi jalaton mies. Potilaitten haavat sidottiin jonkinlaisilla paperisilla siteillä.”

Tilanne kesti näin kuusi kuukautta.

Paha sotilas

Kun Andrejeva alkoi taas olla terveiden kirjoissa, häntä lähdettiin viemään sotavankileirille. Hän sai kuulla, että viiden naisvangin joukkoa saattaa vartijana paha mies, jota pitää varoa.

”Mutta ei mies paha ollutkaan. Hänellä ei ollut kuin muutama leipä, joilla hänen oli määrä ruokkia meitä niiden kolmen päivän ajan, jotka matka kesti”, Andrejeva muistaa.

”Asemilla hän meni puhvettiin, jossa suomalaissotilaat saivat kupongeilla keittoa, kiisseliä, leipää ja voita. Mies pyysi sotilaita jättämään vähän annoksestaan meille vangeille, ettemme me vallan nääntyisi.”

Ja moni sotilas jätti, kuka puuroa, kuka leipää ja voita.

”Näin me pärjäsimme sen raskaan matkan.”

Kuopiossa vankeja onnisti, sillä siellä he saivat jopa lämmintä keittoa.

”Muistan yhä keiton maun, niin maukasta se oli.”

Monen vaiheen kautta Andrejeva päätyi lopulta Parkanoon, jonka sotavankileiristä tuli hänen pitkäaikainen asuinpaikkansa. Leirillä oli 178 naisvankia. Heitä komensi topakka nainen, joille vangit antoivat suomenkielisen kutsumanimen Rouva.

”Parkanon leirillä meillä oli mahdollisuus tehdä töitä. Pesimme lattioita, autoimme pesulassa, teimme lumitöitä. Olimme onnekkaita, sillä töitä tekevien vankien leipäannos oli suurempi kuin muiden.”

Henkilökuntaan kuuluneet suomalaistytöt karttelivat ensin neuvostovankeja. Myöhemmin ystävystyttiin yli kansallisuus- ja vihollisuusrajan ja lopulta jo hassuteltiin, halailtiin ja laulettiinkin yhdessä.

Isänmaa tuli vastaan

Sitä mukaa, kun Saksan sotaonni kääntyi, alkoi asenne neuvostoliittolaisiin sotavankeihin muuttua. Vartijat alkoivat käydä hiukan ystävällisemmiksi, ja kohtelu parani kaikin puolin.

”Ajattelivat kai joskus Stalingradin taistelun jälkeen, että joutuvat vielä tekemään tiliä siitä, miten meitä kohtelevat.”

Vuonna 1943 Andrejeva kuljetettiin muiden vankien mukana niin sanotulle siirtotyöleirille. Siellä oli jo parempitasoiset parakit ja kunnon petivaatteet. Myös lääkintähuolto parani.

Andrejeva tutustui sotavankina olleeseen kuuluisaan kenraaliluutnantti Kirpitshnikoviin. Palattuaan kotimaahansa Kirpitshnikoville kävi kalpaten: hänet ammuttiin petturina.

Kun vihollisuudet Suomen ja Neuvostoliiton välillä syksyllä 1944 päättyivät, saapui tieto nopeasti sotavankileirille. Uutinen riemastutti niin vankeja kuin heidän vartijoitaan.

”Sen jälkeen vartijat eivät enää saatelleet meitä kivääreineen kaikkialle, vaan saimme kulkea itse. Se oli uskomatonta kaiken sen jälkeen, mitä olimme kokeneet.”

”Olimme niin iloisia, että tanssimme yhdessä suomalaisten kanssa. Vaikka emme ymmärtäneet toistemme kieltä, tajusimme, että nyt alkaisi uudenlainen elämä.”

Jonkin ajan kuluttua leirille saapui neuvostoliittolaisten upseerien lähetystö ottamaan vastaan entisiä sotavankeja.

”Tajusimme, että isänmaa oli tullut meitä hakemaan”, Andrejeva lausuu silmin nähden liikuttuneena.

”Kun meikäläiset upseerit saapuivat luoksemme, olimme aivan hiljaa liikutuksesta. Sydämemme löivät, mutta emme kyenneet sanomaan mitään.”

”Näinkö te otatte meidät vastaan, upseerit ihmettelivät. Vasta sitten osasimme iloita heidän kanssaan.”

Kun vangit lähtivät, suomalaiset vartijat itkivät. Rouvakin itki muiden mukana.

Takaisin Viipuriin

Kotona Viipurissa monet vangit komennettiin rintamalle, sillä sota oli yhä käynnissä. Andrejevan papereihin lyötiin leima ”Ei sotilas”, eikä hän joutunut enää sotatantereelle.

Sodan jälkeen monet sotavangit joutuivat vaikeuksiin, sillä viholliselle ei olisi saanut antautua. Andrejeva pelastui pahemmalta, koska hänen papereistaan kävi ilmi, että hän oli joutunut vangiksi ”tiedottomassa tilassa”.

Viipurissa Anastasija Andrejeva kouluttautui sairaanhoitajaksi ja työskenteli 50 vuotta röntgenhoitajana paikallisella poliklinikalla.

Leonid Brezhnev tunnusti aikanaan sotavankeudessa olleet samanarvoisiksi kuin muutkin rintamalla olleet.

Siksi Andrejevakin sai sotaveteraanien edut ja eläkkeet. Hän saa Venäjän mitassa erinomaista 30 000 ruplan kuukausieläkettä, mikä on enemmän kuin monen kuukausipalkka.

Andrejeva elelee Viipurissa kaksiossa koirineen. Perhettä hän ei koskaan perustanut. Hän liikkuu kepin kanssa, mutta käy itse kaupassa.

Kun Andrejevalta kysyy, mikä on hänen pitkän ikänsä ja terveytensä salaisuus, tulee reipas vastaus:

”Kova työnteko. Olen myös aina yrittänyt ajatella asioista vain parhaat puolet.”

X